Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Kun kaikki muuttui (3/4)
Alex oli yrittänyt piristää mua vaikka millä sirkustempuilla, mutta mikään niistä ei ollut tehnyt mun hevosta ehjäksi. Olin alkanut mököttää Onnin kanssa kahdestaan kotona enenevissä määrin, kun kerran tallillakaan ei ollut mitään tähdellistä tekemistä, enkä halunnut olla muiden tiellä. Olin yrittänyt käydä tarkistamassa Wandan tilanteen ja kylmäämässä sen jalan aina sellaisina aikoina, kun tallilla oli mahdollisimman vähän sääliviä katseita. Olin paikannut ylimääräisen vapaa-ajan juoksemalla, mutta siitäkin oli kadonnut merkityksellisyys, kun ei ollut enää mitään oikeaa syytä juosta. Jalat veivät eteenpäin kuten ennenkin, mutta mieli oli tyhjä.
Lopulta Alex oli patistanut mut tallille epämääräisten syiden nojalla.
”Mene hoitamaan Tetris tänään, jooko? Se pitää harjata ja kävelyttää”, se oli viestinyt mun kännykkään.
Olin ajanut velvollisuudentunnossani Hopiavuoreen sateisen pimeyden halki vain havaitakseni, että Alex olikin itse tallissa harjaamassa Tetristä.
”Mitä ihmettä?” tivasin.
”Mun oli pakko saada sut tänne jollain keinolla ja ajattelin, että avun pyytäminen on varmin keino”, Alex selitti.
”Miksi?” kysyin kulmat kurtussa, mutta otin ämpäristä harjan ja aloin sukia sillä Tetristä toiselta puolelta.
”Mitä sä tekisit, jos voisit tehdä ihan mitä vaan?” Alex aloitti kryptisesti.
”Mitä nyt taas?” huokaisin.
”Ei kun vastaa oikeesti, mitä sulla tulee ekana mieleen.”
”No ratsastaisin, tietenkin!” puuskahdin. Miksi piti kääntää veistä haavassa?
”Miten sä ratsastaisit?”
”Mitä miten?”
”Älä mieti, vaan vastaa”, Alex komensi.
”No hyppäisin varmaan. Tai menisin koulua, en minä tiedä.”
”Sinä? Esteitä?” Alex hörähti.
”Mä hyppäsin nuorena sataakahtakymppiä aluetasolla”, puolustauduin.
”Mikset enää?” Alex johdatteli.
”No, koska! Ei oo ollu sopivaa hevosta sittemmin. Tuskin Wandasta saisi hyppääjää terveenäkään.”
”Wanda ei ole ainoa hevonen maailmassa”, Alex muistutti painokkaasti.
”No en kai mä nyt minkään Tetriksenkään selkään kiipeä”, tuhahdin, mutta jatkoin sitten hevoselle lempeämmin: ”Ei pahalla, mutta sä oot aika iso ja vahva. Mutta silti hyvä poika.”
Tetris käänteli korviaan.
”Olisko sulla nyt varaa hommata uusi hevonen?” Alex jatkoi suorasukaista painostamistaan.
”No joo ja ei. Siis periaatteessa joo, mutta ei”, kiertelin.
”Niin että olisiko?” Alex painosti.
”Jos tyhjentäisin ihan kaikki säästöt, niin… No ei nyt varmaan mihinkään Sinttiin olisi siltikään, mutta johonkin joo. Mutta ei se varmaan olis järkevää.”
”Ootsä ajatellu jotain ylläpitoa tai leasing-hevosta?”¨
Lopetin harjaamisen.
”En”, sanoin ja oli harmissani, kun en pystynyt näkemään Alexin kasvoja Tetriksen takaa.
”Jotkut liisaa hevosiaan kisakäyttöön. Se on joskus ihan kannattavaakin, kun halutaan nuorille hevosille kokemusta ja nimeä”, Alex kertoi.
”Mistä sä tiedät tälläsiä?” kysyin otsa rutussa jatkaen taas harjaamista.
”No kun mun veli vähän niin kuin välittää hevosia. Nuoria ratsuja voi myydä sitten kalliimmalla, kun on ensin liisannut niitä kauden tai pari jollekin, joka vie niitä eteenpäin.”
”Ai sullakin on veli.”
”Joo joo, ei nyt takerruta siihen”, Alex sanoi malttamattomana. -
Kun kaikki muuttui (2/4)
Parin viikon kuluttua eläinlääkäri palasi sovitusti katsomaan Wandaa. Ainoa vapaa aika oli myöhään illalla, ja tiesin, että se tulisi näkymään laskussa. Mulla ei ollut raportoitavana Sannalle mitään kovin merkittävää, sillä tilanne ei ollut muuttunut paremmaksi, joskaan ei sanottavasti huonommaksikaan. Paitsi, että juuri ennen eläinlääkärin saapumista olin tunnustellut Wandan jalkoja, vaikken osannutkaan tuntea sieltä samoja asioita kuin Sanna. Siellä oli tuntunut kuitenkin uusi yllätys, jonka mäkin tunnistaisin vaikka unissani: kaviopulssi. Ei helvetti. Se tästä vielä puuttuikin.
Sannan suorittaman lyhyen tutkimuksen perusteella tehty tuomio oli yhä selvempi:
”Vaikeastihan se liikkuu, ja oikeastaan vain pakotettuna. Ei tällä kuule ihan hetkeen ratsasteta, jos koskaan. Ei se kovaa käyttöä ainakaan tule enää kestämään. Se voi mennä seurahevosena, mutta… kyllä sä tiiät. Mutta katsotaan nyt vielä pari viikkoa ihan rauhassa. Karsinassa ei voi nuorta hevosta kuitenkaan määräänsä pidempään pitää, ja tälläkin lepojaksolla oli näköjään seurauksensa. Sä voit kyllä laskea sen tarhaan jaloittelemaan aina vähäksi aikaa kerrallaan, kunhan se ei pääse riehumaan. Mutta tuskin se montaa askelta ottaa tossa kunnossa.”Ja niin teinkin: päästin Wandan tarhaan ajatellen, että ei kai se kipeällä jalalla alkaisi tieten tahtoen juoksentelemaan ja rikkoisi itseään enempää. Wanda otti pari askelta ja jämähti sitten paikoilleen. Sitä se teki nykyään, taluttaessakin: seisahteli koko ajan. Eläväinen ja liikkuvainen nuori hevonen oli poissa. Vaivalla kerätyt vähäisetkin lihakset olivat alkaneet heiketä jo parissa viikossa.
Sen pitkän päivän iltana kykin vielä myöhään tallin käytävällä kylmäämässä Wandan jalkaa. Ohi kulkenut Sonja oli tarjonnut lyhyen vertaistukihetken ja lähtenyt sitten kotiinsa, niin kuin varmaan kaikki muutkin olivat menneet. Se, että jonkun toisen hevosella oli myös jalka kipeä, oli laiha lohtu, mutta lohtu kuitenkin. Sonja sentään ymmärsi. Samalla mua harmitti Sonjan ja Mortin puolesta niin, että se melkein nollasi vertaistuen hyödyt.
En tiennyt, paljonko kello oli, enkä välittänytkään tietää. En oikeastaan edes tiennyt, missä mun kännykkäkään oli. Enkä mä välittänyt siitäkään. Ulkona oli säkkipimeää, mutta tallin kellertävä valo antoi riittävän näkyvyyden. Mietin, montako tuntia sekin lamppu oli jo ollut yhtä soittoa päällä sinä päivänä. Yhtä kauan, kuin mä olin ollut valveilla?
Hiljaisuuden rikkoutuessa vaimeisiin askeliin kävi ilmi, että tallilla oli sittenkin vielä joku muukin. Iltatallia toimittanut Oskari käveli sanaakaan sanomatta Wandan luokse ja seisahtui sen pään viereen. Vilkaisin lattialta lyhyesti ylös. Wandan sumeiden silmien kipuilme oli laantunut hiukan: levossa sitä ei tainnut sattua enää niin paljoa. Ehkä lääke tepsi sen verran. Mutta ei se halunnut vieläkään liikkua. Ei ainakaan kunnolla.
Jatkoin kylmäyssuojan tarrojen kanssa taistelemista vielä hetken senkin jälkeen, kun Oskari oli avannut suunsa:
”Kai sä tiiät, ettei se oo sun syy?”
En olisi halunnut vastata, mutta huokaisin lopulta ja pyllähdin kyykystä lattialle istumaan siirtäen katseeni samalla ylös Oskariin, joka silitti varovasti kämmenselällään Wandan turpaa. Tamma nuokkui. Mun polvia ja nilkkoja särki pitkän kykkimisen jäljiltä.
”Joo”, vastasin, vaikken ollut lainkaan varma, ajattelinko niin oikeasti.
Oltiin taas hiljaa. Tuijotin Wandan turvonnutta jalkaa sormet kohmeessa.
”Mä laitoin ruuat jo kaikille muille”, Oskari sanoi lopulta.
Ai. Se varmaan halusi sammuttaa valot ja lähteä kotiin.
”Joo, mä annan Wandalle kohta. Ja laitan kyllä kaikki ovet kiinni. Lähe sä vaan”, sanoin ja yritin tuloksetta pinnistää jonkinlaista hymyä jaksamatta enää edes nostaa katsettani. Oskari seisoi vielä hetken paikoillaan tuhisten sen kuuloisena kuin olisi halunnut sanoa jotakin, muttei kuitenkaan sanonut, vaan käveli lopulta pitkin askelin pois.Mä istuin yhä lattialla. Nukutti, mutta nukkuminen oli viimeinen asia, johon käyttäisin aikaani. Tiesin vain yhden asian – ei, sittenkin kaksi asiaa: halusin ratsastaa, ja halusin kilpailla. Siinä oli kuitenkin listattuna juuri ne toiminnot, joita en voinut tehdä. Mitä jos Wandalla ei voisi enää koskaan ratsastaa? Olisin tehnyt mitä vain päästäkseni takaisin satulaan ja treenaamaan. Vaikka ihan kunnon treenikalenterin – tai olisin antanut Oskarin tehdä. Niin! Siinä sitä jo olisikin.
Mutta nyt kaikki oli jäänyt ihan kesken. Kaduin kaikkia niitä kertoja, kun olin edes hiljaa mielessäni ajatellut olevani väsynyt harjoittelun takia.
Kummasti sitä vasta silloin tajuaa, mikä on oikeasti tärkeää, kun menettää vapauden valita.
-
// Nyt aletaan päästä hiljalleen nykyhetkeen, mutta taidan pantata seuraavia käänteitä vielä vähän.
Kun kaikki muuttui (1/4)
Wandan harjoittelu oli jatkunut kilpailun jälkeen, vaikka oli se saanut levätä ja palautuakin. Nopeusharjoittelu oli jäänyt vähemmälle, ja sen tilalle oli tullut enemmän vauhtikestävyyttä ja peruskuntolenkkejä. Olin myös itseni takia ratsastanut edelleen maneesissa – enkä vähiten siksi, että sää oli käynyt ulkona ajoittain entistä ikävämmäksi, ja maastossa oli paikoin hyvin märkä ja kurainen pohja. Eikä sinne mutaan kannattanut hevosenkaan takia lähteä liukastelemaan.
Kun olin eräänä päivänä tekemässä lähtöä tallille, jouduin hieraisemaan silmiäni kahdesti saadessani viestin kännykkääni. Ennen sitä päivää en ollut osannut kuvitella Hopiavuoren Eetua kirjoittamassa tekstiviestiä, mutta ehkä sillä oli juuri sinä päivänä liian kiire soittaakseen.
Viestin sisältö kuitenkin järkytti vieläkin enemmän, kun sain sen silmieni eteen: Wanda ontuu.
Jätin vastaamatta viestiin ja ajoin tallille niin lujaa kuin uskalsin. Camilla oli matkalla tarhoilta tallia kohti kottikärryjen kanssa, kun juoksin suulin läpi ja kirin sen kiinni. Alkoi kiihkeä tenttaus:
”Mitä on tapahtunut? Missä Wanda on? Mikä sillä on?”
”Eetu otti sen sisään”, Camilla vastasi sellaiseen rauhalliseen sävyyn, joka normaalissa tilanteessa olisi saanut mun kierrokset laskemaan, mutta nyt oli toisin. Kiiruhdin takaisin tallia kohti ja Wandan karsinalle Camillan kävellessä perässä kottikärryt rämisten.
”Eetu huomasi, että se liikkui tarhassa huonosti. Ei olla nähty mitään tapaturmaa, mutta onhan se ollut aika riehakkaana siellä melkein joka päivä”, Camilla kertoi.Livahdin sisälle karsinaan. Wanda kääntyi mua kohti kömpelösti, ja näin heti, että kyse oli oikeasta etujalasta. Kumarruin kokeilemaan sitä kädelläni, ja lämminhän se oli. Polven alapuolelle oli kertynyt nestettä. Paljon. Kirosin, enkä edes yrittänyt peitellä sitä. Camillan silmät aukesivat tavallista suuremmiksi lyhyeksi hetkeksi, eikä ihmekään, sillä säästin kirosanani vain äärimmäiseen tarpeeseen. Niitä ehti siten kertyä ihan hyvä kokoelma säästöön.
Unohdin hengittää kaivaessani Seinäjoen kunnaneläinlääkärin puhelinnumeron esiin – siis sen saman paikan, jossa olin itsekin töissä. Se oli paljon halvempikin kuin yksityinen klinikka.
”Olette jonossa”, puhelimesta kerrottiin robottiäänellä. Odotus tuntui ikuisuudelta. Kopeloin samalla Wandaa läpi joka puolelta. Sitä yhtä etujalkaa lukuun ottamatta en tuntenut mitään poikkeavaa.Kun ajanvarausnumerosta lopulta vastattiin, latelin pöytään nopeasti kaikki tietämäni yksityiskohdat tiedostaen varsin hyvin olevani juuri sellainen asiakas, jollaisten takia olin itse monta kertaa aiemmin taivastellut puhelimen toisessa päässä, kun tarinassa ei tuntunut olevan päätä eikä häntää.
”Okei Ilona, ota ihan rauhassa. Katson, pääseekö joku heti tulemaan”, Miran tuttu ääni sanoi rauhallisesti toisesta päästä. Odottaessani lisäohjeistusta yritin olla läähättämättä puhelimeen kerrottuani monta asiaa vetämättä henkeä välissä.
”Joo. Sanna tulee kolmen vartin sisällä ultralaitteen kanssa”, Mira lupasi lopulta.
Kiitin ja katkaisin puhelun. Talutin Wandan karsinasta käytävälle.
Jep, ontuu. Ihan kunnolla.”Mikäs homma täällä on menossa?” alkoi paikalle saapunut Hello määkimään, mutta hiljensin ilonpidon saman tien:
”Ei nyt.”
”Aha”, Hello sanoi ja hiipi ohi sanomatta enää sanaakaan. Kerrankin.
Hieno juttu, kaikki tulee nyt tallille ja päivän aktiivisin aika alkaa, manasin mielessäni.Ikuisuudelta tuntuneen neljänkymmenenviiden minuutin kuluttua Sanna viimein saapui.
”Mitenkäs täällä jaksellaan?” hän kysyi yhtä paljon Wandalta kuin multakin. Esitin tietenkin reipasta, koska kyllähän mun piti töissäkin kaiket päivät nähdä ja käsitellä sairaita eläimiä. Olin ollut monta kertaa ennenkin Sannan apukäsinä, ja tuttu protokolla toistui nytkin: Sanna tutki Wandan, ja minä avustin. Vaikka kaiken piti olla tuttua, en tahtonut millään saada ontuvaa hevosta liikkumaan niin, että sen epäpuhtaus näkyisi kunnolla Sannalle. Se ei näet suostunut kävelemään. Sen täytyi olla tosi kipeä.Diagnoosi oli lohduton ja turhankin tuttu: hankosidevamma. Ongelma oli heti polven alapuolella hankositeen yläpäässä. Sanna puhui jotakin tulehduksesta ja siitä, että ympäröivät kudokset olivat keränneet nestettä.
”Tämä on aika yleinen urheiluhevosten vamma. Onko se ollut kovassa treenissä?”
En tiennyt, mitä vastata. Olinko minä aiheuttanut sen? Oltiinko me treenattu sittenkin liian kovaa? Olin luullut, että lepopäiviä oli ollut riittävästi…
”No. Joo, kai”, sanoin vastahakoisesti.
”Onko se riehunut tarhassa?” Sanna jatkoi haastattelua.
”Joo, sitä se kyllä tekee”, myönsin.
”Onko sillä hypätty esteitä?”
”Ei tietääkseni. Ei täällä ollessa, mutta se tuli mulle vasta kesällä.”
”Okei. Täällä nyt näkyy… täällä on arpikudosta aika paljon, ja tää sama hankkari on aika varmasti ollut rikki ennenkin. Onko sulla tiedossa, että sillä olisi aiemmin käynyt vastaavaa? Entisen omistajan luona?”
”Ei mitään tietoa”, vastasin lohduttomana.
”En nyt maalaa piruja seinille, mutta sulle voin sanoa rehellisesti, vai mitä? Yleensä, kun tällaiset vammat alkavat jo näin nuorena uusimaan, ei siitä välttämättä enää tule käyttöhevosta”, Sanna sanoi mun kiiltäville silmille vakavana. Nyökkäsin ja väitin ymmärtäväni.
”Sen pitäisi nyt levätä pari viikkoa ihan totaalisesti. Jätän sulle kipulääkkeet, ja voit antaa ensimmäisen annoksen heti. Tää on sulle tuttu lääke, eikö? Soita suoraan mun kännykkään parin viikon päästä, niin katsotaan jatkoa.”Lopulta jäin laskun ja kipulääkepakkauksen kanssa tuijottamaan lamaantuneena karsinassa seisovaa hevostani. Tätäkö tää nyt on? Lepoa ja kipulääkettä? ”Katsotaan kahden viikon päästä uudestaan”? Mun sydäntä raastoi laittaa nuori hevonen karsinalepoon, mutta muukaan ei auttanut.
Olisihan se pitänyt arvata, että näin käy, kun tilaa sokkona halvan hevosen ulkomailta.
-
// Lainasin mielivaltaisesti Oskaria tähän apulaiseksi, kun en muutakaan viisasta keksinyt 😀
Matkaratsastuskilpailut 20.10.
Oskarin valikoituminen huoltajaksi oli ollut loppujen lopuksi ihan hyvä ajatus, sillä se oli tottunut kilpailumatkoihin eikä tuntunut stressaantuvan kisapaikan hälinästä lainkaan. Oskari oli ajatellut loogisesti yksi asia kerrallaan kilpailusuoritusta edeltävät toimenpiteet, kun taas mä olin vääntelehtinyt levottomana ja tartuttanut ramppikuumeen hevoseeni heti ensitöikseni ottaessani sen ulos trailerista. Wanda oli ollut vielä lähtöviivallakin rauhaton ja pyörinyt ympyrää pää taivaissa. Mua oli jännittänyt aivan yhtä paljon, ja olin ehtinyt siinä lähtöä odotellessaan jo päättää, etten enää koskaan suostuisi lähtemään mihinkään. Kenen idea oli ollut edes tulla tänne?
Mutta kun kaikki ratsukot viimein pääsivät matkaan, Wanda keskittyi kulkemaan eteenpäin. Mä juttelin sille, kuten yleensäkin maastossa ratsastaessani, ja tammalla oli tuttu ja turvallinen lännensatula vaikuttamassa painopeiton lailla. Keventämisen sijaan seisoin jalustimilla ja annoin Wandan löytää rennon ravirytmin, jolla se hölkkäsi harja heilahdellen. Päivä oli vuodenaikaan nähden lämmin, ja tuskanhiki kuumotti mun niskaa, koska olin pukenut ihan liikaa. Wanda sen sijaan vaikutti toistaiseksi tyytyväiseltä olosuhteisiin.
Se oli Wandan ensimmäinen kilpailu, ja sen hermot tuntuivat kestävän paremmin kuin mun. Kun kisasuoritus oli alkanut, Wanda ei enää hermostunut muista ratsukoista, elleivät ne tulleet liian lähelle. Tyylilleen uskollisena se katseli huolissaan korvat tanassa puskiin ja kiersi epäilyttävät kohteet tarpeettoman kaukaa, mutta se olisi voinut olla paljon levottomampikin niin merkillisessä tilanteessa. Kun mä huomasin, että Wandaan voisi ehkä sittenkin luottaa vieraassa maastossa, sain hiljalleen omatkin hermoni kuriin. Kilpailijat hajaantuivat reitin varrelle, ja tuntui helpommalta, kun vieraita ratsukoita ei ollut jatkuvasti näköpiirissä tai niskassa hengittämässä.
Wanda meni kuitenkin kovaa. Se laukkasi ja ravasi vuorotellen, ja vaikka mä annoin sen määrätä tahdin, aloin huolestua ajankulusta ja palautumisesta jo ennen reitin puoltaväliä. Kun yritin hidastaa, Wanda jännittyi ja kiihdytti tahtiaan kuin mikäkin ravuri. Ohitustilanteissa se suorastaan kuumui, eikä se halunnut päästää ketään ohitseen. Ajattelin, että siitä voisi olla hyötyä nopeuskilpailussa, mutta nyt oltiin ihanneaikaluokassa, joten hevosen menoa täytyi yrittää hillitä.
Kolmenkymmenen kilometrin matkan aikana mä ehdni tehdä monta uutta havaintoa hevosestani. Wanda oli kilpailuhenkinen. Se oli kuin olikin sitkeä tamma – nyt luonnehdinta oli saanut uuden merkityksen. Vaikka se osasi olla kotona oikukas ja omanarvontuntoinen kuin kissa, kilpailutilanteessa se eteni junan lailla vietin viemänä kohti maalia välittämättä ympäristön lämpötilasta tai maitohapoista.
Kaiken ylimääräisen renaamisen ja kaahottamisen myötä Wanda alkoi mennä kuitenkin hikeen. Se oli alkanut jo kasvattaa elämänsä ensimmäistä kunnollista talvikarvaa, ja sen kaula oli harjan alta kostea. Koska niin lyhyellä matkalla ei ollut pakollista taukoa, kaadoin mukanani olleesta juomapullosta yli puolet Wandan kaulalle vauhdissa. Tai oikeastaan suurin osa siitä meni kyllä maahan. Näinkö tämä tehdään? Ei kai lokakuun sää ole liian viileä kasteluun? Tuskin, kun pysytään liikkeessä.
Yritin juoda jäljelle jäävää vettä, mutta mun elimistö ei suostunut vastaanottamaan nestettä. Kylmä vesi tuntui jäävän mahalaukkuun vellomaan. Eläintenhoitajan elkein mä ihopoimutestasin Wandan nestetasapainoa vähän väliä, ja se tuntui kaiken aikaa riittävän hyvältä. Mulle riitti, että toinen meistä oli täydessä terässä.
”Sä oot kyllä kunnon kameli”, mutisin hevoselle.
En ollut osannut odottaa, että pienellä tammalla pysyisi neste niin hyvin kudoksissa niin vähäisen fysiikkaharjoittelun jälkeen. Wanda oli osoittanut olevansa tarpeen tullen oikea kestävyysurheilija. Suorastaan liikutuin sitä ajatellessani oman jännitykseni lientyessä edettyjen kilometrien myötä. Me oltiin kuin samasta puusta – hevonen ja ratsastaja.Vaikka reitti ei ollut kilpailun pisimmästä päästä, mä en ollut koskaan ratsastanut yksin sellaista matkaa yhtä mittaa. Lonkkia ja alaselkää pakotti, mutta kiinnitin huomioni hevoseen. Loppua kohden alkoi tuntua siltä, kuin olisin kasvanut jalustimiin kiinni, enkä mä enää erottanut oman sydämeni sykettä hevoseni laukan rytmistä. Me oltiin yhtä enemmän kuin koskaan ennen.
Viitisen kilometriä ennen maaliviivaa Wanda alkoi kuitenkin hidastaa vauhtiaan. Nestetasapaino tuntui päällisin puolin tunnustelemalla olevan edelleen kunnossa. Päättelin, että sykkeen palautumisen kannalta olisi kuitenkin tehtävä muutoksia, jotta me ei tultaisi hylätyksi maalissa. Siinä vaiheessa ei ollut aikaa mitata manuaalisesti hevosen pulssia, vaan oli toimittava vaiston varassa. Mun intuitio käski pelaamaan varman päälle, ja mä irrotin juoksukenkiin verhotut jalkani turvajalustimista ennen kuin Wanda oli edes pysähtynyt. Ajattelin silloin, että tämän takia mä omistin lenkkarit. Ja mä tein sitä, mihin ihminen on luotu: mä juoksin. Heilautin Wandan ohjat pois kaulalta vauhdissa antaakseni sille tilaa ravata. Hevonen eteni niin päättäväisenä, että kuvittelin sen tietävän, mistä oli kyse. Me juostiin rinnakkain hiekkatien jäädessä taakse askel askeleelta, ja jokaisella hengenvedolla meidän rytmit muistuttivat yhä enemmän toisiaan. Vanha tuttu liekki syttyi mun rintalastan alla. Me voitetaan, mä ajattelin.
Kun me oltiin juostu kolme kilometriä – mun oman vanhan kisamatkan, jonka olisin osannut arvioida vaikka unissani – kampesin itseni takaisin satulaan. Onneksi ratsu ei ollut senttiäkään korkeampi kuin oli, sillä muuten olisin tarvinnut jakkaran tai avustajan. Wanda oli jo liikkeessä, kun sain toisenkin jalan jalustimeen.
Viimeiset kaksi kilometriä tarkoittivat loppukiriä. Wanda jaksoi taas. Nousin vaaleana hulmuavan harjan ylle ja annoin hevosen venyttää laukkaansa. Enää ei tarvinnut hidastaa: mä arvioin meidän osuvan tavoiteajan sisälle, vaikka ratsastaisin lujaa. Ja Wanda venytti eksoottisen, notkean laukkansa pitkäksi neliksi edeten hetken aikaa yhtä matkaa myötätuulen kanssa. Kun maaliviiva lähestyi, se nosti päänsä taas korkealle ja tarkkaili korvat hörössä eteensä. Vauhti hidastui.
”Älä pelkää”, kuiskasin sormet ja varpaat ristissä.Sinä päivänä me molemmat voitettiin pelkoja ja epäilyksiä. Me hidastettiin raviin vasta maaliviivan jälkeen. Me oltiin tavoiteajassa, mutta mua jännitti, palautuisiko Wandan syke riittävän nopeasti.
Oskari ilmestyi ihmisjoukosta kantaen ämpärissä melassisuolavettä. Mun mielessä kävi, että Oskari näytti nauttivan kilpailualueen tunnelmasta siinä missä mun omaa vatsaa oli vääntänyt ja käsiä hikoiluttanut suurimman osan ajasta. Stressi vaihtui kuitenkin helpotukseen ja uupumukseen sillä hetkellä, kun mä jalkauduin alas satulasta. Viimeistään tuttujen kasvojen näkeminen sai mun keskittyneen huoli-ilmeen sulamaan pois. Oskari laski kantamuksensa Wandan eteen ja tamma tajusi ryhtyä heti juomaan. Se huojensi mua lisää. Mä tiesin, että juoman pitoisuudet oli laskettu millintarkasti, sillä sellainen Oskari oli – ihan sama, kenen hevosesta oli kyse.
”Nyt te voitte alkaa valmistautua pidemmälle matkalle”, se sanoi ojentaessaan mulle vesipulloa. Toteamus kuulosti siltä, kuin se olisi ollut puhujastaan päivänselvä asia. Wanda kääntyi katsomaan Oskaria, mutta jatkoi sitten palautusjuomansa hörppimistä välittämättä ympärillä häärivästä miehestä, joka alkoi seuraavaksi riisua satulaa. Katsoin juomapulloni takaa, kun näppärät sormet nykäisivät satulavyön hetkessä auki.
”No- katotaan”, henkäisin. Yritin hillitä itseäni, mutta kisakipinää oli vaikea sammuttaa, kun se oli vasta syttynyt. ”Sitä ennen olis vielä paljon treenattavaa,” jatkoin riisuessani hiostavaa kypärää päästäni.
”Sillä aikaa Wanda ehtis täyttää yli kolmellekymmenelle kilsalle vaaditun viis vuotta”, Oskari huomautti niin kuin olisi jo suunnitellut kaiken valmiiksi.
Mietin endorfiinissa marinoiduilla aivoillani, miten kouluratsastaja tiesi niin paljon matkaratsastuksesta.
”Saa nähä”, virnistin.// Sijoituksella ei ole tarinallisesti väliä, mutta oltiin yhdeksänsiä.
-
Kohti kisoja
Olin alkanut ratsastaa entistäkin pidempiä maastolenkkejä. Vauhtikestävyysvedot olivat vaivihkaa venyneet kaksikymmentäminuuttisista puolituntisiksi. Olin alkanut lisätä vauhtia ja antanut yhä useammin Wandan laukata itsensä väsyksiin Pihlajamäessä. Olin uskaltanut ratsastaa Sintin rinnalle ja kokeilla, kuinka paljon vauhtia mun pienestä tammasta lähti. Ja lähtihän siitä. Olin lähettänyt kilpailuilmoittautumisen sillä ajatuksella, että sen voisi aina tarvittaessa perua, jos hevosen kunto ei ehtisi valmistua koitokseen mennessä.
Olin lopulta löytänyt Wandalle sopivan Endurance-väkirehun harjoittelun tueksi. Ajattelin, että sen käytön voisi sitten kilpailun jälkeen lopettaa. Yksi säkillinen vain. Oskari oli kysynyt, mitä eroa siinä muka oli niihin lukuisiin hänen ehdottamiinsa väkirehuihin. Mä olin sanonut, että lue itse siitä säkin kyljestä. En mä oikeastaan tiennyt itsekään muuta kuin sen, että halusin pitää pääni ja valita itse hevoseni rehun. Siinä oli kivennäinen ja suola valmiiksi mukana, joten niitä ei tarvinnut enää erikseen mitata. Oskari oli vieläkin väittänyt, että se oli melkein samaa tavaraa kuin se, mitä hän oli aiemmin ehdottanut. Siitä pitäen Oskari oli katsonut mua mitäs-minä-sanoin -ilmeellä aina viedessään Wandalle ruokaa, jos mä vain satuin olemaan paikalla, enkä ollut ehtinyt itse jo ruokkia hevostani. Pyörittelin silmiäni joka kerta, vaikka mua oikeasti vähän naurattikin. Sovinnoksi olin luottanut Oskarin käsiin rehun määrän arvioinnin. Mies näytti ottavan mittaamistehtävänsä vakavuudella, jota tilanne ei olisi missään nimessä vaatinut. Pitäähän pojalla olla harrastuksia.
Olin saanut ohikulkijoilta kysymyksiä ja naurahduksia siedättäessäni Wandaa milloin mihinkin kahiseviin härpäkkeisiin ja muovipusseihin. Olin talutellut hevosta pressujen yli ja lahjonut sen ruualla pysymään paikallaan silitellessäni sitä pitkällä raipalla, jonka päähän oli kiinnitetty suikaleiksi leikelty Ässän muovikassi. Wanda piti touhua erikoisena, mutta oli alkanut jo tottua mun hullutuksiin, eikä jaksanut suuremmin välittää niistä. Mä pidin sitä edistyksenä.
”Mitä sä oikein teet?” Hello uteli nojaillen kentän aitaan eräänäkin päivänä.
”Se siedättää”, aidalla istuva Alex vastasi mun puolesta sellaisella äänellä, kuin asia olisi ollut päivänselvä.
”Aha. No mä lähen ainakin tupaan syömään, tuleeko joku muu?”
”Tullaan ihan kohta”, Alex sanoi huitaisten kädellään Hellon loittonevaa selkää kohti ja jatkoi sitten mulle:
”Jos sä meinaat kisata ni sä tarviit huoltajan.”
”Pitikin kysyä. Lähetkö?” kysyin seisten jakkaralla hevoseni vieressä kotitekoinen siedätyskeppi kädessä.
”En mä pääse. Ajan rekkaa silloin”, Alex sanoi.
Nielaisin pettymykseni ja aloin käydä päässäni läpi tuntemiani ihmisiä, joita voisin edes harkita. Huoltajan pitäisi olla Wandalle tuttu, sillä sellaisena päivänä ei kaivattaisi ylimääräistä jännitystä.
”Mikset sä pyydä Oskaria? Sehän on niin valmentajaa että lähtis varmaan”, Alex ehdotti niin kuin olisi tiennyt, mitä mä ajattelin.
”No enpä tiiä”, murahdin ja jatkoin Wandan häiriköintiä. Tamma käänteli korviaan kyllästyneenä. Mä ajattelin, ettei Oskari varmaan halunnut olla mikään kisahoitaja, mutten viitsinyt korjata Alexia.
”Mä kysyn sun puolesta!” Alex ilmoitti voitonriemuisena, vilautti hammasrakoaan ja keikautti itsensä alas aidalta.
”Oota- Ei. Ei! Alex!” kailotin turhaan suulin pimentoon katoavan kiharapehkon perään.Vähänkö noloa taas.
-
Musta huppari
Oskari ratsasti edellä, koska sillä oli kuulemma taas joku hyvä reittisuunnitelma. Jo alkumatkasta olin huomauttanut meidän yläpuolelle kertyneistä pilvistä, mutta Oskari oli sanonut, ettei säätiedotuksessa oltu luvattu mitään sadetta.
Wanda nyki ohjia mun käsistä ja marssi Sintin perässä korvat hörössä. Se varmaan piti Oskarin hevosta jonain isosiskonaan, jota se halusi matkia joka asiassa. Kun me hiljennettiin käyntiin yhden laukkapätkän jälkeen, mä sanoin, että täällä kyllä alkaa varmaan kohta oikeesti sataa, mutta Oskari intti, että mennään vielä muutama kilsa. Kun sillä kerran oli se hyvä reitti suunniteltuna, mä tietenkin suostuin.
Sitten alkoi sataa. Ensin kuulin pari vaativaa napautusta, kun pisaroita putoili mun kypärään. Se yltyi nopeasti. Oskarin otsa meni ryppyyn, eikä se olisi millään tahtonut uskoa, että tosiaankin satoi. No, ainakin me oltiin ehditty ratsastaa sinne asti, mihin se oli halunnutkin.
Kotimatkan aikana mun hienosta uudesta hybriditakista meni kaikki vesi läpi. Olin valinnut sen, kun kerran sitä sadetta ei oltu alun perin lupailtu. Ja kuka nyt haluaisi turhaan lähteä Oskarin kanssa maastoon siinä nolossa vihreässä hemulitakissa, joka pitää sadetta tyyliin paremmin kuin lasten kurahaalarit?
Kyllä mua sitten kuitenkin ihan vähän kadutti, että olin jättänyt sadetakin naulakkoon, kun kylmä vesi valui norona mun niskaa pitkin, eikä mulla ollut edes huppua siinä takissa, joka ei kestänyt yhtään vettä. Wandakaan ei oikein tykännyt sateesta, mutta sillä oli niin kiire seurata Sinttiä, että hyvä kun se muisti loikkia lätäköiden yli osumatta niihin.
Mä niiskuttelin, kun me päästiin talliin sateelta suojaan. En tietenkään sen takia, että olisin heti jotenkin vilustunut, vaan ihan vain kylmän ja kostean ilman takia. Silloin mulla alkaa aina nenä vuotaa. Mun vaatteet tiputtelivat vettä lattialle, kun aloin kylmästä jähmein sormin avata Wandan turpahihnaa. Oskarin ilme näytti samalta kuin Iirolla aina pienenä, kun se oli ensin tönäissyt mua ja sitten sillä oli tullut heti perään kiire hyvittää se jotenkin, etten kertoisi äidille ja isälle.
”Oota hetki siinä”, Oskari sanoi vilkuiltuaan mun surkeaa olemusta hetken aikaa. Sitten se katosi puolijuoksua ulos tallista. Mä en totellut, vaan lähdin viemään Wandan varusteita satulahuoneeseen. Kun palasin sieltä, Oskari tuli takaisin kantaen jotain mustaa kangasmyttyä. Se työnsi sen mun käteen ja sanoi, että ota toi. Kun mä katsoin sitä kysyvänä, se sanoi, että se on ihan puhdas, ja että se oli sen treenikassissa autossa. Että kuulemma voisin lainata sitä, kunhan muistaisin palauttaa. Mä levitin sen mytyn auki eteeni, ja siitä muodostui huppari.
Tuntui hyvältä idealta mennä tupaan lämmittelemään, kun hevoset oli hoidettu. Oskari meni tarkistamaan kahvitilannetta, ja mä suuntasin vessaan vaihtamaan sitä sen hupparia ylleni. Vasta silloin huomasin kavioiden lennättämät kuraroiskeet kasvoillani. Huuhtelin ne pois lämpimällä vedellä ja painelin pienellä pehmeällä pyyhkeellä poskiani. Mun hiukset oli ihan takussa, kun mun nuttura oli kastunut sateessa. Mä yritin avata sitä, mutta kun en nähnyt yhtään hiusharjaa lojumassa missään siellä vessassa, niin jätin sitten koko homman ja ajattelin, että olkoon. Oikeastaan mun hiukset olisivat varmaan jääneet siihen samaan asentoon, vaikka olisin saanutkin ponnarin otettua pois. Niin takkuiset ne oli.
Vedin Oskarin mustan hupparin pääni yli ja työnsin kädet liian pitkiin hihoihin. Vaate oli tietenkin ihan liian iso, mutta myös paksu ja pehmeä. Ai vitsit, että tuntui hyvältä saada oikeastaan ihan mitä tahansa kuivaa ja puhdasta päälle siinä vaiheessa. Toistelin itselleni, ettei hupparin lainaamisessa varmasti ollut Oskarin mielestä mitään ihmeellistä. Se ei varmaan vaan halunnut, että Eetu tai joku syyttäisi sitä mun palelluttamisesta.
Kun mä menin keittiöön, siellä oli meidän lisäksi muitakin kahvilla. Alex kysyi, kastuttiinko me. Mä sanoin, että vähän, vaikka oikeasti me oltiin kastuttu paljon. Puristin lämmintä kahvikuppia molemmilla käsilläni istuessani pöydän ääressä viistosti Alexia vastapäätä, ja tunto alkoi hiljalleen palata mun valkoisiin sormiin. Oskari oli mun kanssa samalla puolella pöytää, mutta Sonja istui meidän välissä. Mä en oikeastaan kuunnellut keskustelua, vaan hengittelin salaa nenän kautta päälläni olevaa hupparia, joka tuoksui urheilukassilta, maapohjahallilta, pyykinpesuaineelta ja ihan vähän hevoselta.
Sitten huomasin, että Alex katsoi vuorotellen mua ja mun päällä olevaa vaatetta jotenkin tosi merkitsevästi. Voi hitto. Pyöräytin sille äkkiä silmiäni. Se kohotti kulmakarvojaan niin paljon, että ne olivat vähällä sekoittua sen hiusrajaan. Minä katsoin alas käsiini sen merkiksi, etten suostuisi enää vaihtamaan katseita aiheesta.
Hiton Alex. Se tietää. Se tietää aina kaiken.
Mutta ei sillä ole oikeastaan väliä, mitä minä ajattelen – tai sillä, mitä Alex tietää minun ajatuksistani – sillä Oskarillahan on Outi. -
// Näköjään täällä vähän kertoja vaihtelee tarinoiden välillä, kun en ole huomannut muuttaa sitä kaikkiin aikaa sitten kirjoitettuihin… Oh well.
Pikakelausta
Ilona oli alkanut tehdä juoksun ohella loikkatreenejä kerran viikossa tai parissa. Aluksi loikkimisen jälkeen oli tuntunut siltä, kuin takareisien suikalemaiset lihakset olisivat saattaneet irrota istuinluista minä hetkenä hyvänsä, mutta jo muutaman kerran jälkeen oli alkanut helpottaa. Keho alkoi muistaa, mistä oli kyse. Juoksuun oli tullut pitkästä aikaa sellaista kimmoisuutta ja jäntevyyttä kuin joskus nuorempana oli ollut. Työntövaiheessa Ilona pystyi tuottamaan tarvittaessa räjähtävää nopeusvoimaakin. Sellainen harjoittelu vaikutti kuitenkin lähinnä hermostoon, eikä ollut tuonut mukanaan varsinaista lihasvoimaa. Pieni nainen oli samanlainen ruipelo kuin aina ennenkin, mutta jänteet olivat vahvistuneet. Tärkein muutos oli suorituskyvyssä, eikä se näkynyt ulospäin kaikille. Ilona itse tiesi jaksavansa seisoa jalustimilla entistä pidempään ilman, että reisiä ja lonkankoukistajia alkoi pakottaa. Pohkeetkin jaksoivat pysytellä mukana yhä vain pidemmillä ratsastuslenkeillä.
Myös Wanda oli alkanut vastata kohtalaisen hyvin harjoitteluun. Se oli hiljalleen tottumassa lähimaastoihin, joskin kavahti edelleen kaikkea yllättävää, kuten puskista lentoon pyrähtäviä pulleita sepelkyyhkyjä, jotka olisivat saaneet kyllä jo aikaa sitten lähteä etelään. Välillä Kissi oli tuonut Wandalle turvaa – se oli näet ajautunut Oskareineen osalle lenkeistä mukaan, kun kerran molemmilla tammoilla oli kunnonkohotustavoitteita saavutettavana. Wanda oli ilahtunut tammaseurasta, ja yritti kaiken aikaa kiriä Kissin vierelle. Ilona yritti parhaansa mukaan jarrutella istunnallaan niin varovasti, ettei Wanda pahoittaisi mieltään.
Oskari ratsasti hyvin ja huolellisesti jopa maastossa, ja välillä sitä katsellessaan Ilona tuli vieläkin kamalan tietoiseksi omasta istunnastaan. Oskari uskalsi ratsastaa myös lujaa, ja silloin Ilonan ei auttanut muu kuin roikkua kyydissä Wandan seuratessa pitkäjalkaisen Kissin kannoilla. Oskari oli kuitenkin omalla tavallaan kannustava, ja Ilonasta tuntui, että tämä näki Wandassa – vaiko sittenkin Ilonassa? – potentiaalia, jota Ilona ei vielä itsekään nähnyt. Onneksi Oskarilla oli kuitenkin nyt omakin hevonen, johon keskittyä. Ilona oli näet kuullut Alexilta, että Oskari oli aiemmin yrittänyt havitella Tetristä omaan käyttöönsä.
Kun Tetris palasi kotiin, se alkoi tulla taas Alexin kanssa silloin tällöin Ilonan ja Wandan seuraksi maastoon. Ne lenkit olivat hitaampia, sillä Alex puhui suurimman osan ajasta. Alexilla oli metkoja tarinoita ja hersyvä nauru. Välillä Alex kertoi tien päällä näkemistään onnettomuuksista ja toisinaan taas hauskoista hetkistä lapsuudestaan, jossa Oskarikin välillä vilahteli. Ilona kuunteli mielellään Alexin tarinoita tunnustellessaan samalla satulan läpi Wandan mielenliikkeitä. Sekä Ilona että Wanda kaipasivat kuitenkin myös kovempaa ja nousujohteisempaa harjoittelua, joten myös satunnainen Oskarin kanssa ratsastaminen jatkui luontevasti sen enempää erikseen sopimatta siitäkin huolimatta, että Alex hevosineen oli taas kuvioissa.
Wanda oli alkanut tunnistaa ne paikat, joissa usein laukattiin, ja silloin Ilonalla oli täysi työ tammansa pitelemisessä. Kun Wanda painoi korvat niskaansa vasten ja ryntäsi eteenpäin, oli ratsastajan helpointa leikkiä mukana ja pitää etukaaresta kiinni. Maastolenkkien pidentyessä Ilona oli lisännyt Wandan kivennäispurkin päälle kursivoidulla käsialalla kirjoitetun muistilapun, jonka mukaan ruokaan voisi lisätä mitallisen merisuolaa aamuin ja illoin. Kivennäisen lisäksi Wanda oli alkanut saada myös kauraa, jota se mielellään levitteli pitkin karsinansa lattiaa sen sijaan, että olisi syönyt kuten normaalit hevoset. Wanda oli oppinut myös odottamaan melassivettä palkkioksi jokaisesta harjoituksesta, ja Ilona suostui tammansa kaikkiin vaatimuksiin.
Ilona oli lisännyt Wandan kestävyys- ja nopeusharjoittelun oheen yhden vauhtikestävyyslenkin viikossa: toistaiseksi se sisälsi kaksi kahdenkymmenen minuutin kohtuuvauhtista laukkapätkää kymmenen minuutin välipalautuksella. Otsonmäen tasaisuuden vuoksi vauhtia ei tarvinnut juurikaan muutella. Ilona oli ratsastanut silloin tällöin myös maneesissa taivuttelujen, väistöjen ja temponvaihteluiden merkeissä saadakseen hevostaan edes hiukan elastisemmaksi. Siinäkin oli havaittavissa jonkinlaista edistystä aina silloin, kun Wanda malttoi keskittyä, eikä huidellut pää pilvissä järkyttyneenä milloin mistäkin. Olihan siinä vielä paljonkin työstettävää, mutta maneesissa jumppailu ei ollut varsinaisesti harjoittelun keskiössä.
Koska useamman eri ominaisuuden harjoittaminen alkoi käydä sekavaksi ja vaikeasti muistettavaksi, Ilona päätti muodostaa raamit niin, että Wanda tekisi lähtökohtaisesti kaikkia muita harjoitusmuotoja kerran viikossa, paitsi peruskuntoa kahdesti viikossa. Mitään varsinaista tarkkaa treeniohjelmaa Ilona ei kuitenkaan ollut vieläkään suostunut hevoselle laatimaan, vaikka Oskari varmaan olisikin hyppinyt riemusta, jos olisi saanut ujuttaa lusikkansa soppaan sellaisen muodossa. Tai ainakaan Ilona ei suostunut myöntämään, että olisi suunnitellut mitään paperille, vaan väitti pidentävänsä matkoja sitä tahtia, kun Wanda tuntui riittävän valmiilta siihen. Oskari oli yrittänyt kehitellä keskustelua myös kilpahevosen ruokinnasta, mutta Ilona oli torpannut kaikki mysliaiheiset suunnitelmat – ainakin toistaiseksi. Myslit ovat ihmisille, eivätkä hevoset tarvitse sellaisia mihinkään. Hyvä heinä hevosen tiellä pitää – niin koulussa opetettiin. Syöttäköön vaikka lusikalla sille omalle tammalleen koko kuivakaapin sisällön.
Ilona halusi pitää päälinjat selkeinä ja harrastaa edelleen päivä kerrallaan omaksi ilokseen, vaikka kumma polte veikin eteenpäin niin, että lepopäiviin oli vaikea taipua. Vaikka Oskari oli ehkä omalla tavallaan kilpailuhenkisempi, oli tämä osoittautunut oikeasti järkeväksi ja hauskaksi seuraksi niillä maastolenkeillä, joille oli lyöttäytynyt hevosineen Ilonan ja Wandan seuraan. Ja vaikuttaa siltä, että siihen voisi ihan luottaakin. Ilona oli otettu siitä, että jotakuta jaksoi ylipäätään kiinnostaa hänen hevosensa ja sen kehittyminen – varsinkin, kun Oskarilla oli omiakin rautoja tulessa ja luultavasti kädet täynnä kaikkea hevosiin liittyvää jo valmiiksi.
Mutta samalla Ilona oli kuitenkin vakuuttunut myös siitä, että Oskari oli kiinnostunut vain Outista. Hän kyllä unohti sen välillä hetkeksi ollessaan kahden Oskarin kanssa, mutta aina Outin nähdessään hän joutui nieleskelemään pettymystään ja työntämään kerta toisensa jälkeen väärät ajatukset sivuun niin kuin hän työnsi karanneet hiuksensa korvansa taakse. Hän yritti olla urhea: ollaan sitten kavereita. Mieluummin niin, kuin ei mitään. Ja olihan se toisaalta helpompaa, kun ei ollut varsinaisesti mitään syytä jännittää Oskarin seurassa. Tai ainakaan ei olisi pitänyt olla.
Muutaman kerran Ilona oli käynyt juoksulenkillä Wandan kanssa myös maasta käsin. Ilona tunsi kaipaavansa enemmän liikettä ja iskutusta kuin ehti itselleen tarjota, sillä tunnit eivät tahtoneet millään riittää vuorokaudessa kaikkeen. Siksi hän oli yhdistänyt lähinnä huvin ja urheilun vuoksi juoksemisen ja hevosen liikutuksen. Ei se ollut tietenkään Wandalle riittävä harjoitus, eikä toisaalta Ilonankaan juoksu ollut yhtä vapaata kuin yksin, mutta kai siinä jollakin tavalla vahvistui ihmisen ja hevosen välinen yhteistyö.
Mutta niille lenkeille Ilona katsoi parhaaksi lähteä vain silloin, kun kukaan ei ollut tulossa mukaan. Vähän niinkuin salaa. Aamut olivat yleensä siihen otollisimpia.
-
// Spämmivaroitus 😀 Tämä ja muutama muu tapahtuivat silloin aiemmin syksyllä.
Not so tiny
Hopiavuoren pihan vallanneet kuivat lehdet rapisivat mun askelten alla. Onni metsästi yhden niistä suuhunsa ja ravisti sen kuoliaaksi. Varmaan kuvitteli olevansa hurjakin peto, mutta sen päällä oleva paksu viininpunainen villapaita viesti jotakin aivan muuta.
Avasin tuvan oven koiralle.
”Hei oota, et sä voi valjaat päällä mennä… Jaa, näköjään voit”, huokaisin, kun Onni riensi suoraan lempipaikalleen Hopiavuoren Eetun olohuoneen sohvalle jäämättä odottelemaan, että ehtisin riisua siltä ulkoiluvarusteita.Tallilla oli tavallista hiljaisempi sunnuntai. Alex ei ollut siellä, koska Tetris oli Tervajoella, eikä Alex varmaan viitsinyt joka päivä raahautua pelkästään mun takia paikalle. Edes Oskariin ei tarvinnut odottaa törmäävänsä, sillä tämä oli kuulemma isänsä luona. Oskarin Outiakaan ei sen enempää näkynyt. Sen sijaan Camilla touhusi yhden tyhjillään olevan karsinan parissa, ja Eetu näkyi mittailevan hevosten ruokia. En kiinnittänyt sen tarkempaa huomiota muiden touhuihin, vaan hain Wandan tarhasta ja varustin sen.
Sää oli tavallistakin syyspäivää tuulisempi, joskin kuiva. Päätin ratsastaa maneesissa, jossa Wandan ei tarvinnut hermoilla tuulenpuuskien ja lentelevien lehtien vuoksi. Tamma käveli tapansa mukaan reippaat alkukäynnit pitkin ohjin tahdittaen kulkuaan joustavalla kaulan liikkeellä. Mä yritin rentouttaa alaraajani roikottamalla niitä pitkinä hevosen kylkiä vasten.
Muutamien väistöjen ja taivuttelujen jälkeen mun keskittyminen herpaantui, kun olin kuulevinani ulkoa kummallista matalaa hurinaa – niin kuin auto olisi ollut pitkän aikaa käynnissä. Niin kauan sitä kesti, että sitä kuunnellessani aloin pian epäillä, että mun korvat vain soivat, eikä kyse ollut autosta alkuunkaan. Kun sitten kuului myös muutama metallisena kaikuva kolahdus, en voinut estää itseäni lähtemästä tarkastamaan asiaa. Jalkauduin ja talutin Wandan ulos maneesista havaitakseni heti, että Eetun kuljetuskoppi oli kiinni Oskarin Volvossa keskellä pihaa. Oli ihan turha yrittää kävellä siitä ohi muka sattumalta niin kuin olisin vain vahingossa tullut osuneeksi paikalle samaan aikaan, sillä uteliaisuus paistoi mun kasvoilta epäilemättä ainakin kilometrin päähän. Hidastelin nähdäkseni, mitä oli tekeillä, sillä kuka nyt tässä tilanteessa menisi tallin uumeniin ja jättäisi näkemättä, kun jotakin epätavallista tapahtuu? Oliko meille tulossa uusi hevonen? Kenelle?
Mutta kun Oskari sitten talutti kopista ulos kiiltävän puoliveritamman, pystyin lukemaan heti miehen kasvoilta, kenen hevosesta oli kyse.
Multa ei nimittäin suinkaan jäänyt huomaamatta se kipinä Oskarin katseessa, joka syttyi tämän silmäillessä varman oloisena uutta tammaansa. Silloin mun mieleen muistui uudestaan se, kun Oskari oli silloin aikaa sitten yhtenä iltana pipo toisessa kädessään ja hiukset sotkuisina ilmestynyt satulahuoneeseen, jossa mä olin juuri tullut möläyttäneeksi Alexille Oskarin hevosenostoaikeista, ja Alex oli heti perään möläyttänyt Oskarille mun juoruamisesta. Oskari oli ollut yllättävän pitkä kurottaessaan jotakin kaapista mun yläpuolelta, ja mä olin haistanut hevosen ja satulasaippuan joukosta miedon, raikkaan tuulahduksen – puhtaan pyykin tuoksun yhdistettynä sellaiseen luonnolliseen ominaistuoksuun, jota täytyisi vetää keuhkot täyteen, jotta siitä saisi kunnolla selvää. Oskari oli hymyillyt jähmeästi liuetessaan paikalta, ja myöhemmin sitä ajatellessani olin lopulta unohtanut, mistä sinä päivänä oltiinkaan puhuttu ja kuka olikaan möläyttänyt mitäkin.
Niin — hevosistako oli puhe? Tiny Kitten Kisses ei ollut ainakaan mun mittapuulla varsinaisesti ”tiny”, mutta se oli kamalan hieno – melkein liiankin hieno. Mulla ei olisi ollut opiskelijabudjetilla varaa edes haaveilla sellaisesta hevosesta, eikä tietenkään ollut sopivaa heti ensimmäisenä kysyä Oskarilta, miten ihmeessä hän oli sellaisen saanut hankittua. Olin joka tapauksessa kiinnostunut ja iloinen uudesta tulokkaasta.
Line: dA / Nihaleren// Kuva näyttää ihan eri väriseltä eri näytöillä, ainakin mun koneella tästä hävisi kontrasti. Hups.
Lähipäivien aikana tein muutamia huomioita Oskarin uudesta hevosesta. Ensinnäkin tunsin olevani suunnilleen Kissyn jalan pituinen, enkä olisi varmaankaan uskaltanut kiihdytellä sen kokoisella kilpahevosen moottorilla varustetulla puoliverisellä lisättyä laukkaa niin kuin Oskari. Oskari oli murjaissut takaisin, että enemmän mulla olisi syytä olla varuillaan tuon kanssa, ja osoittanut tarhassa itsekseen riekkuvaa Wandaa. Olin kohauttanut olkiani, sillä en oikein osannut enää jännittää tutussa ympäristössä nelivuotiaani kanssa. Tamma oli näet pienehkö, ja sen satulaan oli muotoutunut mun muotoinen kolo, jossa oli jo melko helppo pysyä satunnaisista sivuloikista huolimatta. Enkä mä ollut sitä paitsi vielä kertaakaan edes pudonnut kyydistä, vaikka myönsinkin hevoseni olevan ehkä keskimääräistä kiikkerämpää mallia.
Kissi vaikutti melko lauhkealta tallissa, mutta pidin siihen aluksi suosiolla turvavälin. Ihan vain varmuuden vuoksi, kunnes se osoittautuisi vaarattomaksi, eikä astuisi ensimmäisinä päivinä kenenkään varpaille. Sitten sitä voisi käydä paijaamassa.
Koska ”Kissy” tai ”Kissi” ei minusta oikein istunut kenenkään suuhun suomenkielisten lauseiden keskelle, olin alkanut kutsua hevosta Sintiksi heti ensimmäisistä päivistä alkaen, sillä sehän viittasi tavallaan johonkin pieneen ja söpöön — niin kuin Tiny Kitten Kisses. Oskari oli jaksanut muutaman kerran korjata ja sanoa, ettei siinä ollut mitään järkeä, mutta oli sitten luovuttanut ja puhissut vain. Ei ollut mennyt kauaa, kun Oskari oli kutsunut Kissiään tarhasta, ja tamma oli tullut portille vasta sitten, kun minä olin huutanut Sinttiä. Loppujen lopuksi hienoimmankin kilparatsun sisällä elää näet koiranpentu, joka täytyy vain maanitella esiin heppanameilla. Sen koommin en ollut enää karttanut vähääkään Oskarin uutta hevosta.
Wanda oli kuitenkin heti Oskarin jälkeen koko joukon riemastunein uuden tulokkaan saapumisesta. Viilenevän syyssään sekä uuden tarhanaapurin johdosta se oli kuin kaksivuotias kakara kiihdytellessään tarhassa edestakaisin yrittäen saada aidan takana möllöttävää uutta tammaa mukaansa leikkiin. Ei se tietenkään lähtenyt – katsoi vain, että mikähän tuotakin vaivaa.
Varmaan ajatteli, että tuon kirjavan on oltava vähintään yhdeksänkymmentäyhdeksänprosenttisesti täysiverinen.
Line: dA / Nachvoir// Tämän kuvan laadulle puolestaan kävi jotakin, mutta menköön nyt vaikka kaukaa katsottavan kuvituskuvana.
-
// Rustailin nyt tähän väliin lyhyesti jotain toistaiseksi merkityksetöntä, koska vaikka oon kirjoittanut pääjuoneen liittyviä tarinoita ainakin kuukausiksi eteenpäin, en erinäisistä syistä johtuen voi vielä julkaista niistä mitään. 😀 Haluan myös samalla toivottaa kaikille tsempit marraskuun pimeyteen. Onneksi pian tulee joulu. <3
Marraskuu
Pimeetä ku mörön perseessä, sanoisi äiti.
En nähnyt Onnia lainkaan, mutta kuulin sen läähätyksen, kun se juoksi mun edellä. Hakeuduin syvemmälle metsään, ja pimeys otti mut syliinsä yhä tiukemmin. Se tuntui samaan aikaan lohduttavalta ja kuristavalta. Ahdistavalta, mutta turvalliselta.
Sateella on paras juosta, koska silloin on happea ilmassa – niin isä aina sanoo. Lisäksi huonoja säitä ei ole, vaan se on kuulemma pukeutumiskysymys. Minusta sateella kannattaa juosta siksi, ettei kukaan muu halua lähteä lenkille. Silloin lenkkipolut ovat mun. Koko metsä on mun. Koko maailma on mun – olkoonkin se sitten märkä ja pimeä.
Olin oikeastaan aika poikki ihan kaikesta – koulusta, töistä, treenaamisesta ja kroonisesta univajeesta – mutta mä vain annoin juoksun rullata eteenpäin. Muusta ei tarvinnut juuri sillä hetkellä huolehtia. En välittänyt tietää, mihin mun jalat olivat mua viemässä. Ei sillä ollut väliä, kunhan matka jatkui.
Mun etureisien lihakset tärisivät, kun yritin jarruttaa alamäessä. Hiekka pyöri jalkojen alla ja Onni veti mua eteenpäin. Puristin keskivartalolla vastaan niin kauan kuin jaksoin, ja luovutin sitten. Annoin koiran ja painovoiman hoitaa loput toivoen, että mun jalat pysyisivät mukana tavalla tai toisella.
Yht’äkkiä pölähdin pimeydestä kirkkaaseen valoon. Hetkeen en nähnyt mitään. Sitten erotin märkänä kiiltävän autotien ja hengästyneen Onnin mun jalan juuressa. Vieressä oli katulamppu. Miksi valojen piti olla niin kirkkaita? Silmiin sattui. Suljin ne hetkeksi.
Kun avasin silmäni, pimeys oli yhä läsnä näkökentän laidoilla, mutta valo oli syrjäyttänyt siitä suurimman osan. Tulin ajatelleeksi, että elämä on loppujen lopuksi aika ihmeellistä. Kaikki valot ja värit… Ilman valoa ei olisi värejä. Värit ovat valoa.
”Kävellään”, sanoin Onnille. Ja niin me teimme: kävelimme kotiin kiiltävää asfalttia pitkin katuvalojen loisteessa – uskollinen varjoni ja minä.
-
Tässä on monta kivaa teemaa. Ensinnäkin talven ekat hokit ennustelevat ensilunta ja häämöttävää joulua. Talvikarvaakin pukkaa. Sitten on vanhat talot, ai että. Tai sitten uuden talon rakentaminen, kun pääsee valitsemaan mieleiset värit ja materiaalit. Oikeastaan kumpikin vaihtoehto on minusta aika inspiroiva. Toisaalta en ihmettele, että hirvittää, kun talon pykääminen on niin pitkä ja kallis prosessi, että mitä vain voi ehtiä tapahtua sen aikana. Virtuaalimaailmassa on kuitenkin se hyvä puoli, että kuka tahansa voi kirjoittaa vaikka unelmiensa talon itselleen.
-
Hah! Olin unohtanu jo koko asian, koska tuntuu siltä, kuin Alex olisi ollut täällä aina. Tavallaan mulle ja Ilonalle se onkin ollut, kun se aktivoitui samoihin aikoihin, kun me tultiin. Tulleeko Inarista ja Alexista vielä hyviä kavereita keskenään – se jää nähtäväksi. Mutta hyvä nyt sitten, että ratkesi heille tämäkin. Kannatan toki aina avoimuutta.
Ja nyt mua jäi sitten vaivaamaan, että mitä huumeista ja sedistä kertovaa sarjaa ne oikein siellä kattoo. 😀 Breaking Bad? Narcos?
-
Vaikuttaa tämän perusteella vähän siltä, että nyt joku kynnys on ylitetty ja näillä kahdella voisi helposti juttu jatkua siitä, mihin se joskus aikanaan on jäänyt. Tässä tarinassa on paljon vahvoja tunteita, ja ne on osattu kirjoittaa hyvin jokaista ajatusta myöten. Oikeastaan en odottanut Oskarin tarinalta näin terävää käännettä, selkeää linjaa tai ylipäätään sitä, että tämä hahmo osaisi näin hyvin tunnistaa omia tunteitaan. Toki Oskarin sanat ja esiintyminen eivät ihan vastaa hänen ajatuksiaan vielä tässäkään, mutta saa nähdä, kuinka miehen käy tällä kertaa. Joka tapauksessa Oskarin reaktio Outin kertomaan on jotenkin poikkeuksellisen lämmin ja inhimillinen verrattuna siihen, millainen Oskari on yleensä ja kuinka hän vielä tässäkin tarinassa alussa ajattelee enemmän itselleen ominaisella tavalla.
-
Niin ihana kuva taas – tatit ja kaikki siellä! Tykkään erityisesti tuosta ihanan pehmeästi toteutetusta metsästä. Varsakin on mahdottoman söpö. Ratsukko näyttää yhtenäiseltä ja luontevalta. Karvasatulakin on niin mukavan näköinen, että tekisi mieli koskea sitä.
Minusta tuo ei ole yhtään laiskaa hevosenliikutusta, vaan päinvastoin vaatii taitoa ja rohkeutta etenkin varsan kanssa. Näin niistä varsuleista kasvaa varmajalkaisia ja rohkeita maastokavereita. <3
-
Toukka-parka! Ja Alex-parka, kun näppinsä poltti!
Mutta ONKO MEILLÄ KANOJA?! Jotenkin multa oli mennyt tämä ihan ohi, tai sitten oon ajatellut että niitä on joskus ollut, muttei enää. Miten kukaan ei koskaan kirjoita kanoista? Kanat ovat erinomaisia eläimiä. Täytyy ehdottomasti tarttua niihin joskus, kun on aikaa. Hyvä, että ne pääsivät tässä tarinassa esille.
Vai on se Eetu ripustanut nauriita. 😀 Vaikka tässä oli ikäviä juttuja ja ankea tunnelma alussa, niin kyllä vaan Hellon miettet ja Alexin sähläys vähän hihityttävät aina. Hellon silmin kuvailtuna kaikki on jotenkin tavallista hassumpaa. Varmaan siksi Hellolle toivoo lukijana pelkkää hyvää, vaikka ei se varmaan kommelluksilta pysty koskaan kokonaan välttymään.
-
Se toivottomuus, kun tuntuu, että kaikkea on jo kokeiltu – se on ihan kamalaa. Niin kuin sekin, kun näkee oman lemmikkinsä surkeana päivästä toiseen, eikä vain voi auttaa. Mun eka oikea poni meni aikanaan jännevamman takia monttuun, kun sitä oli vuosi yritetty hoitaa kaikin keinoin. Mortin tavoin silläkin alkoi tulla kaikenlaista liitännäisvaivaa. En tiedä vieläkään, onko luopuminen helpotus vai vaan pelkästään ihan kamalaa.
Tosiaan tuntuu, että jonkun hevosella on aina joku vikana. Se on niin kuin joku luonnonlaki kaikilla talleilla. Kun jalkakivusta pääsee, niin sitten jollain on vaivana selkä tai maha, ja sitten tuleekin silmätulehdus. Pahimpia ovat kyllä kuitenkin nämä potilaat, jotka eivät muutu pitkään aikaan merkittävästi mihinkään suuntaan. Ei ole mitään selkeää tapahtumaa, johon voisi reagoida. Siitä tulee kädetön olo. Varmasti kaikki toivovat Sonjalle ja Mortille pelkkää hyvää, mutta tarinoissa kaikki on mahdollista. Saa nähdä, mihin suuntaan seuraavaksi mennään.
Huumori kyllä tosiaan auttaa jaksamaan monessa tilanteessa, niin kuin tässäkin. Onneksi Sonjaa jaksaa edes vähän naurattaa, kun ei se itkeminenkään tilannetta paranna. 😀 Musta tuntuu, että Sonja suhtautuu muutenkin tilanteeseensa paljon kypsemmin kuin vaikkapa Ilona tai moni muu, jos olisi samoissa saappaissa.
-
Miten multa oli menny tää tarina ihan kokonaan ohi?! Ihanat issikat ja aamut pihatossa. <3 Vaikka on siinä sitä Noan kuvailemaa karua totuuttakin mukana oikeasti, niin kyllä ne aamutallit ovat aika kivoja silloin, kun siellä on vapaaehtoisesti, eikä joka aamu pakon edessä. Pihatossa puuhailu on muutenkin ihanaa, kun hepat pitävät seuraa siivotessa ja kulkevat perässä joka paikkaan.
Kun mä olin joskus nuorena opiskelujen ohessa töissä issikkatallilla, siellä oli kanssa pieni lihapullashettis maskottina. Kyllähän nyt jokaiseen pihattoon kuuluu irvistelevä pikkuponi sekoittamaan pakkaa! Kummasti osaavatkin pitää puolensa laumassa isompien joukossa. Vitsit, että tarvitaan Hopiavuoreenkin tuollainen söpöli. Varmasti ei tule sellaisen kanssa tylsää hetkeä, kuten Eakin tuumi, ja kyllähän näppärän pikkuponin ajaminen ja juoksuttaminen on tosi kivaa. Etenkin, kun ne näykkivät hampaat ovat turvallisen etäisyyden päässä.
-
En ymmärrä rekkajutuista juuri mitään, mutta mun lempikohta oli ”raivosta radioaktiivinen”, hah. Niin ja se, kun Alex melkein kuulee Ilonan punastumisen puhelimen läpi. Tämä oli vauhdikas ja hektinen ja kaikessa vakavasti otettavuudessaan hauska. Sekä minä että Ilona aiotaan pelätä jatkossakin rekkoja liikenteessä tämän jälkeen, kun siellä vaan kuskit puhuu puhelimeen ajellessaan sata lasissa. 😀
-
Pienet voitontanssit tähän väliin, koska olin taas oikeassa. 😀 Onneksi, koska muuten olisi mennyt melkoinen läjä omaa tuotantoa hukkaan, kun suolsin jo kauan sitten sisältöä satavarmana siitä, mitä tulee tapahtumaan.
Ai että on ihanaa taas tällainen edistys-aiheinen pikakelaus, jossa treenataan ja kehitytään. Urheiluteema kiinnostaa mua ainakin aina. Ja tietenkin uudet hevoset ja niiden kanssa yhteistyön aloittelu ja tutustuminen. Ihanaa!!
Toivottavasti Oskari tosiaan osaa innostuspäissään pitää kunnianhimoiset suunnitelmansa jossakin aisoissa, ettei vallan väsähdä kaikkeen tuohon himosuorittamiseensa.
En nyt kykene kommentoimaan oikein mitään muuta järkevää, kun oon vaan niin innoissani Oskarin uudesta hevosesta! 😀
-
Vitsit, miten ärsyttävä opettaja! Valitettavasti oon kans vielä lähivuosina kuullut tollasia ”potkase sitä” ja ”näytä sille” -ohjeita. Mm. sellaisissa paikoissa, joissa opetetaan lapsista tulevia harrastajia lajin pariin. Not cool.
Veikkaan, että Niklas saisi aika paljon ajantasaisempaa ohjausta Hopiavuoressa tutuilta kuin tuossa paikassa. Hienon hepan on kyllä saanut ratsukseen! Tosi kiva tyyli taas kuvassa.
-
No nyt on kyllä söpöä vauvan kuvailua! ”Huolellisesti paketoituna kotilona” 😀 Näköjään siitä vielä heppatyttö saadaan, kun nyt jo innostuu niiden näkemisestä. Tarvitaan ihan selvästi joku pikkuponi Hopiavuoreen, kunhan Elli vähän kasvaa.
Salaperäistä. Mikähän sitä Niklasta sitten vaivaa – koulustressi vai kuitenkin jokin muu asia? Vai mahtaako se liittyä tähän talonostoon jotenkin? Ehkä se selviää meille pian.
-
Sonja kommentoi kyllä tosi osuvasti, kuten siihen edelliseenkin Outin ja Oskarin juttelutarinaan. Näiden kahden kommunikaatio on kyllä tosi mutkikasta, eikä ainakaan Oskari useinkaan taida ymmärtää oikein sitä, mitä sille sanotaan, vaan tulkitsee rivien välistä jotain ihan omaa. Ja useimmiten just pahinta. 😀
Myös mua tää piti otteessaan tiukasti, ja mua ihan suorastaan jännitti tossa alussa, kun Outi odotteli Oskaria saapuvaksi. Silloin on osattu välittää tunnelmaa tosi hyvin.
-
Minusta tätä oli kiva lukea, enkä huomannut mitään viimeistelemättömyyttä. Alex on siellä heti työntämässä nokkaansa muiden asioihin, ja tietenkin tälle sakille pitää takoa päähän, että Netflix kiinni kun Sonja tekee tärkeitä asioita. 😀
Salierin ottaminen takaisin kuulostaa jonkinlaiselta ratkaisulta sille, miten Sonja pääsisi eteenpäin, mutta jääpä nähtäväksi, minkä suunnan hän ottaa. Siitä olisi kyllä kiva lukea: tavallaan uusi alku, mutta kuitenkin pääsisi suoraan treeniin kiinni, kun hevonen on tuttu ja kisavalmis.
-
Ensinnäkin on ihanaa ihan vain kuulla Noasta ja lukea taas tätä helposti etenevää ja soljuvaa tekstiä raskaasta aiheesta huolimatta. Ja onhan niillä myös tosi mukavaa tässä! Ihanaa, ihanaa kuvailua ikkunaan ropisevaa sadetta myöten.
Chai näyttäytyy taas niin viattomana, että se tekee vastapainoa Noan muistojen kovalle elämälle yhtä paljon kuin se lämpö ja mukavuus, joka värittää nykyhetkeä palattaessa välillä muistoista todellisuuteen.
Lienee jonkinlainen rajapyykki kertoa edes pieni pala historian tästä puolesta Chaille, vaikka Noa ei ihan kaikkea (vielä) kertoisikaan. Chain reaktio on luonnollinen ja ymmärtäväinen, eikä hän tietenkään järkyty syvästi, kun hänelle ei kerrota kaikkia yksityiskohtia. Vaan kuinkahan mahtaa käydä, kun Chai kertoo oman asiansa? 😀 Jäämme mielenkiinnolla odottamaan tälle(kin) jatkoa.
-
Voihan issikat ja niiden seikkailut! Vaikka kuinka olisi täykkäri- tai puokki-ihminen, niin eihän näitä pörriköitä nyt voi kukaan vastustaa. Tästä välittyy, että Gæsin kanssa on treenattu tavoitteellisesti, mutta myös leppoisaa maastoilua on ollut ohjelmassa. Eikä ole kyllä issikan voittanutta, mitä maastoiluun tulee.
Tekstit, joissa kerrataan pitkältä aikaväliltä tapahtumia ja vähän niinkuin pikakelataan kehitystä, ovat lukijalle hyvin informatiivisia. Nämä pikakelaukset helpottavat myös kirjoittajaa itseään, kun on ollut taukoa kirjoittamisesta, ja ovat toki muutenkin käteviä esimerkiksi treenin kehityksen seurannassa. Tämän kuulumispäivittelyn jälkeen on varmasti helpompi sujahtaa takaisin kiinni kirjoittamiseen, ja toisaalta myös muilla on matalampi kynnys käyttää Eaa ja Gæsia omissa tarinoissaan, kun tiedetään kaksikon touhujen päälinjat.
Ja luonnollisesti olin heti riemuissani, kun tajusin lukevani taas vaihteeksi Ilonaa touhuamassa jonkun toisen tapin kanssa jotain sellaista, mikä kannattaisi ehkä oikeasti jättää aikuisen ihmisen kokoisille henkilöille, tai vähintään pyytää apua joltain sellaiselta. :DD Huikeeta!
-
No jopas Milanilla riittää vientiä :Ddd Melkein toivon, että sekin elää kahta eri viikonloppua samaan aikaan… 😀 Vai sen takia se kävi utelemassa tyttöjen kytköksistä Tampereen joukkueeseen!
Urheilukilpailuihin liittyvät tarinat harvemmin alkavat kertomalla lopputuloksen heti ensimmäisessä lauseessa, mutta tässä tapauksessa se taisi olla aika selvä peli jo etukäteen.
Vähän nauratti 9-vuotias Ville, voi ei 😀 Siellä isojen poikien joukossa ja vielä Tamperetta vastaan. Aika reipas!
Oskarin kilpailuhenkisyys näemmä ulottuu muuallekin kuin ratsastukseen. Tai sitten sitä vaivaa muut asiat, kuten se Outin kanssa juttelu, ja se purkaa tunteensa peliin. ”Leukaperät kireinä kuin jäykkäkouristuspotilaalla”, haha! Muutenkin hyvää kuvailua taas. Myös Milan näyttäisi tarkkailevan paljon ympärillään olevia ihmisiä, ja ainakin tämän Milanin kuvauksen perusteella Chai vaikuttaa kyllä maailman positiivisimmalta ihmiseltä. Tai koiranpennulta.
