A1: Eira houkutteli Hellon siirtämään Skotin Hopiavuoren hevostallille.
Skotti asui aikaisemmin Uunon kanssa samalla yksityistallilla otsonmäkeläisen isännän takapihalla. Helmipuron isä siirsi Uunon Hopiavuoreen kentän, maneesin ja tyttöjään vähäsen vahtivan isännän perusteella. Hello vitsaili Eiralle olevansa yksinäinen, kun Eira ja Inarikin ovat lähteneet tallilta. Eira otti Hellon vitsailun tosissaan ja laittoi tuulemaan!

B1: Tiitus sai tarinoistaan tällaisia sanoja.

1.Tiden tarinoista mun ehdoton lemppari on PussailuShow-sarja baarissa. Minä jännitin Tiden kanssa yhdessä Helloa ja perhosia pyöri vatsassa. Draama on aina parasta ja siinä showssa sitä oli!
Jos yksittäinen tarina pitää mainita, linkaan ehdottomasti tämän.
Erityisesti ensimmäinen kappale lämmittää mun sydäntä ja rakastan sen hetkisyyttä ja talliyhteisöllisyyttä ja rentoutta. Samaan aikaan rakastan myös sitä, miten varusteisiin on saatu liitettyä niin paljon tunnetta.
Eikä sovi unohtaa, että tavaran paljous on jokaisen lemmikin omistajan ongelma!

2. Tunnustus Tiituksen spin-offeissa 6.3.20

3. Hellevaaran tarinoita lukiessa selkeä kehityskaari on nähtävissä – olipa kiva käydä palauttelemassa Tiituksen henkistä kasvua mieleen! Toki hevostenkin parissa, mutta kyllä mä uppouidin ihan tyystin spinnareiden pariin. Ja näin romantiikannälkäisenä hölmönä on kai sanomattakin selvää, että ne ihanan kutkuttelevat alkuajat kun Tiitus alkoi käsitellä tunteitaan Helloa kohtaan, niin.. Ai että. Pistää miehen hymyilemään. Pitkän pohdinnan jälkeen Saat itse valita- ja Hei rakas- välillä, päädyin jälkimmäiseen. Saat itse valita tuntuu tietynlaiselta jäänmurtamiselta; Tiitus menee oikeasti Hellon lähelle, tosin tällä kertaa vähän pakosta. Hän näkee ettei Hello voi hyvin, ja hänen reaktionsa on hyvin vahva. Pakko auttaa, tavalla tai toisella – mikään muu ei ole vaihtoehto. Tiituksesta tuli vahva karhuemo mieleen, joka menisi läpi vaikka kiven ja jään varmistuakseen, että toisella on nyt asiat hyvin.

Mutta mun suosikki Hei rakas on siksi, että tässä Tiitus on jo paljon varmempi itsestään, se aikaisempi särö jäässä moukaroidaan nyt viimein palasiksi. Aikaisempi haikailu Hellon läheisyydestä on muuttunut tahdoksi, ”mutta halusin hänen viereen ja siihen istuin.”. Jotenkin äärimmäisen voimauttava ilmaus, lukijana voin aistia Tiituksen määrätietoisuuden. Että nyt, nyt tiedän mitä haluan ja nyt menen sitä kohti. Mun on helppo nähdä koko baarikohtaus ainakin siksi, että viihdyn itsekin samanlaisissa maisemissa, mutta varmasti myös siksi että olet luonut siihen niin hyvän tunnelman. Varsinkin viimeinen kappale, ai kun se kutkuttaa vatsanpohjassa. Loppu tottakai kruunaa kaiken; niin hyvä koukku!! Siihen voi toinen kirjoittaja tarttua, mahdollisuuksia on satoja viedä tarinaa siitä eteenpäin, ja myös lukija jää koukkuun niin kovasti kiinni ettei siitä edes tahdo pyristellä. Sitä tahtoo lisää, ja olisin ihan solmussa jos en jo tietäisi miten siinä käy! Vaikka jatkan kyllä lukemista melkein yhtä solmussa ihan vain siksi, että tämä on hyvä tarina, josta ei vain saa tarpeekseen.

4. Lemppari Tiituksen kirjoittama tarina löytyy spin offien puolelta “Rakas ampiainen” otsikolla. Lempitarinaksi kaikkien Tiituksen kirjoittamien pätkien joukosta se on varmaan noussut sen takia, että se on erilainen muihin verrattuna ja siinä on kuvattu hyvin Tiituksen omia fiiliksiä.

5. Mulla suosikit vaihtuu yhtä usein mitä sukat, niin harvinaisen hankala aina valita vaan yks. Mutta, toissa kesänen romanttinen jätskireissu minkä Tiitus teki Hellon kanssa. Tekstissä pääsee tosi kivasti kurkkimaan tekemisten ohessa myös sitä että niin mitä Tiituksen mielessä oikeasti liikkukaan. Etenki loput jäätelö tilanne, kun toinen ei millään viitsiny ottaa mitään isompaa jätskiä mutta ei myöskään Hellon tarjotessa viihtiny maistaa sen jäätelöä, vaikka ois kyllä halunnu.

Mutta ihan paras kohta on ehkä silti se kun Hello vitsaili romanttisesta ajelusta, ja Tiitus juuriki maksaa potut pottuina. Maalaten tarkkaa kuvaa kuinka romanttisella kärryajelulla he kyllä ajaisivat kohti auringonlaskua viilenevässä illassa viltti harteilla.

6. Mun lempparit Tiitukselta on Kontiolan baarin tapahtumista kertovat tarinat sekä kärryajelu hakemaan Hellon kanssa jäätelöä. Nämä on ne klassikkojutut, joihin palaan kerta toisensa jälkeen.

Syy, jonka takia tykkään juuri niistä, on niiden tunnelma. Jännitän Tiituksen kanssa, mitähän se Hello nyt on Tiituksesta mieltä ja hymyilen sille kuinka molemmat ovat niin nuoria, noloja ja torvia! Voisin lukea pojista vaikka kirjasarjan.

Vaikka Tiitukselle on tapahtunut hevosensa ja vuokrahevosensa tarinoissa vaikka mitä kehitystä ja kommellusta tallipäiväkirjoista puhumattakaan, tiesin heti suunnata etsimään suosikkitarinoitani ennemminkin spinnareiden puolelta. Tallitarinoita ei ole kerrottu ollenkaan huonommin. Syy spinnareiden kaivelulle on tarinoiden aihe.

A2: Maken kanssa nurmikkoa leikannut Shettis on nimeltään Remus. Remus oli Annikan poni.
Tässä kysymyksessä haettiin nimen omaan shetlanninponia. Eräs vastaaja uhkasi vastata kohta, että nurmikkoa leikkasi (ilmeisesti kunniashetlanninponi) Bee, ellei löydä vastausta. Huhujen mukaan myös Pasi ja Hopiavuoressa nollan tarinan verran viihtynyt Spotti ovat saattaneet olla joskus nurmikonleikkuupuuhissa, mutta Remus on ainoa shettiskaveri, josta on silminnäkijähavainto.
Oikeita vastauksia tuli, hmm, 2,5. Pisteen saanut vastaus lähetettiin supernopeasti jo 11:32!

B2: Noa-hahmosta ja Noan tarinoista sanottua.

1.Noan tarina on ottanut siivet alleen oikeastaan vähän itsekseen ja ihan puolivahingossa. Jonkinlainen ajatus mulla oli Hopiavuoreen tullessa, mutta paljon muut hahmot sekä itse miljöö ovat Noaa ja sen tarinaa muovanneet. Välillä mietin, onko Noa oikeasti niin onnistunut hahmo kuin usein uskottelen itselleni. Että onko hän sittenkin vähän tylsä, pliisu. Onko hänessä tarpeeksi tarttumapintaa, epäkohtia, onko hän ollenkaan samaistuttava? Mutta onneksi Noan tarina on vasta alussa, ja tarvitsee vain odottaa että jokaiseen lukkoon löytyy oikea avain.

Noiden omien epäilyksieni myötä on kai täysin ymmärrettävää, että Noan tarinoista suosikeitani sekä tunteellisimpia kirjoittaa ovat olleet ne, joissa Noa on kaikkea paitsi täydellinen. Ihan ensin ajatukseni menivät kesän Tie Tähtiin- skaban aikaisiin tarinoihin, missä Noalla ja Chailla …. oli olevinaan jotain, ainakin jollain tavalla. (Esim.) Niitä oli hauska kirjoittaa, koska ne oli mulle ihan uutta ja ihmeellistä! Noa käsitteli niissä isoja asioita, niissä tuli siitä esiin ihan uusia puolia, ja pääsin kokeilemaan jotain itseäni haastavaa näin kirjoittajana. Mutta näin jälkikäteen päällimmäiseksi fiilikseksi on jäänyt ehkä häilyvä katumus, koska tuntuu että menin jossain mönkään ja koko homma vähän kaatui. Siis se juonenpoikanen joka syntyi sekä se osa Noan tarinaa, jonka kovasti olisin halunnut kuljettaa eteenpäin ja pidemmälle. Mutta niin käy välillä!
Sen vuoksi kumminkin vastaan, että tunteellisin tarina kirjoittaa on ollut Mikä ei tapa vahvistaa. Sitä kirjoittaessa oli hirveän hyvä pöhinä päällä, tekstiä tuli ennenkuin ehdin edes kirjoittamaan edellisen lauseen loppuun ja koko tarina kantoi itse itsensä alusta maaliin asti. Se on myös edelleen tähän päivään asti omissa silmissäni onnistunut tunnelmaltaan, sekä Noan suhteen; se oli muistaakseni ensimmäinen tarina jossa käsittelin Noan historiaa enemmän sekä jossa asetin hänet ns. epätäydelliseen asemaan.

2. Ehkä tuo alkuvuoden spinnareissa oleva, yksi vain voi muuttaa kaiken. Missä on vaan niin ihanan aidosti kuvailtu tosi karuja asioita. Osasta tekstistä itselle hiipii pieni ahistunu fiilis sen takia, että sisällössä on paljo itelle tuttuja asioita. Mutta sitten nuo pienet rauhalliset hetket, kuten Mielikki pienessä ympyrä pedissään nukkumassa, tuntuu oikeasti rauhottavilta.

3. Musta eniten tunteisiin vetoavia on Chaita käsittelevät tarinat ja niistä erityisesti Kielletty hedelmä. Siinä Noan epätoivo on käsin kosketeltavaa. Kun eksyn lukemaan niitä uudelleen, ihan toivon Noan joskus löytävän Chain vielä vaikka Meijeriltä tai S-Marketin kassalta ja saavani pääätöksen tarinalle, koska Noan tunteet kalvavat mua edelleen.

Vaikka piti vastata vain yksi tarina, joka vetoaa tunteisiin, en voi olla mainitsematta myös Mikä ei tapa vahvistaa. Se on varmaan onnistunein Noan tarina tähän asti ja pelottavan hyvin se onkin tehty. Siinä on kaikista Noan tarnoista eniten onnistuneita hienonhienoja tyylillisiä ja kerronnallisia valintoja, joiden ansiosta teksti katoaa sitä lukiessa kokonaan. Ainoat syyt, miksi se on tässä kakkossijalla, ovat oikeastaan pelkkiä mielipideseikkoja. Rakkausaihe iskee muhun aina eniten ja suhde jäi vähän kesken raastavasta kohtaa, kun taas kolarin Noa on jo suurimmaksi osaksi jättänyt taakseen.

4. Noan tarinoista varmaan tunteellisempia on ollut ne kesäiset(?) Helsinki tarinat missä Noa lähti hoitamaan jalka-asian kuntoon. Niissä näkyi jotenkin hyvin tunnelmien vaihtelu meinneisyyden palatessa kirkkaana silmien eteen ja omalla tavallaan nykyisyydenkin tunteiden sekavuus. Mielenkiinnolla jään kyllä seuraamaan mihin Noan tarina lähtee etenemään.

5. Noalla on hirveästi sellaisia tunteisiin vetoavia tekstejä, että vaikea alkaa valita niistä yhtä… Tässä kuitenkin suosikit aikajärjestyksessä.
Mikä ei tapa vahvistaa: taisi olla eka Noan teksteistä, jossa sivuttiin hänen menneisyyttään (joojoo, mä luin Hopiavuoren tarinoita jo tuolloin!). Tuo kuvaus siitä kolarista on niin jotenkin eleetön vaikka samalla aivan hirveä, ettei sitä lukiessaan tiedä miten päin olisi. Samalla on kuitenkin huojentunut, tää on takaumaa, tätä ei oikeasti tapahdu nyt.
Yksi vain voi muuttaa kaiken: hillitöntä kuvailua riippuvuudesta, voisi ihan kuvitella että tuollaista se on. Ja sitten se että miten sitä ajattelee, että yksi, jos vain yksi, mitä väliä sillä on, ei mitään. Juuri sitä onnellista itsensä pettämistä vaikka tietää että se yksi olisi se paha.
Kielletty hedelmä: Gaaah! Tämä riipii, tämä on niin paljon liikaa ettei sitä melkein tohdi edes lukea. Tässä ei ole mitään vierasta vaan tähän pystyy samaistumaan vähän liiankin hyvin.

6. Yksi vain voi muuttaa kaiken on Noan tarinoista se, joka vetosi tunteisiini eniten sen tarkan kuvailun ansiosta. Lukija pystyi hyvin aistimaan mitä Noa tuntee ja sitä kautta myötäelämään mukana.

7. Helppo! Loimun karkureissu tietysti!
Varsojen syntymä oli myös koskettava, samoin kaikki takaumat Helsingistä ja niin monet muut (Noa, sä oot tosi taitava kirjoittaja!), mutta tämä on ehdottomasti mun listalla ykkösenä.

Käärme luikertelemassa kotona tuntuu ajatuksena jo ihan kauheelta. Se, että Loimu on päässyt pois ja matelee menemään sohvan ja nojatuolin alla ja takassa ja vaikka missä, on puistattavaa. Tää tarina ehdottomasti herättää tunteita eniten – nimenomaan ällötystä ja kauhua 😀 ! Noan rauhallisuus ja syvät huokaukset oikeen kuulee ja tuntee. Ne on niin loistavia vastakohtia siihen, mitä itse tuntee, kun tätä tarinoi päässään. Yhh, ihana Loimu ja kaikkee, mut yök. Kaikella rakkaudella, Noa, oot sä valinnut kyllä lemmikin itelles :DD !

A3: Nellyllä on leopardikuvioinen ratsastustakki. Siitä on olemassa Jillan silminnäkijähavainto ja Jillan tekemä kuvatodiste Cozminan päiväkirjassa.
Takkikysymys taisi olla helppo. Ensimmäinen oikea vastaus tuli heti 10:35 (eli ei mennyt kymmentä minuuttiakaan tietää ja lähettää vastaus) ja muita oikeita vastauksia tuli saman tien ihan satamalla perään!

B3: Hopiavuoren hevostallin väen perheistä sanottiin kaikkea tätä:

1. Parhaiten mun mieleen on jäänyt Noan äiti Alma. Alman täytyy olla vielä melko nuori, mutta silti hänessä on jotain mummomaisen ihanaa. Almalla on niin tosi hyvä sydän. Hän on kuin Eetun äiti Ritva ilman arvioivaa katsetta tai Hellon isä Manni ilman partaa ja loputonta määrää lempi- ja hellittelynimiä. Alma syöttää omat ja muiden kakarat, koiratkin, ja antaa anteeksi, uskoo toisiin mahdollisuuksiin. Alman maailmankatsomuksesta ei ole paljoa puhuttu, koska hän on sivuhenkilö, joten oletankin Alman ”vikojen” löytyvän niistä tai muualta piilosta.

Viime aikoina eniten on ollut puhetta Sonjan mummosta, joten äkkiseltään olisin vastannut ensin hänet. Sekään ei olisi ollut huono vaihtoehto. Sonjan mummokin on mulle rakas niin kuin Noan äiti. Molemmilla on välillä oman mommani kasvot. Sonjan mummo on hyväntahtoisuudeltaan samaa sukua kuin Noan äiti, mutta sanoisin yhtäkkiä, että hän on sukkelampi ja hanakampi ottamaan kantaa ja puolustamaan mielipiteitään. On harmi, ettei me päästä mummolaan enää kuin takaumien kautta, mutta tämä menetys vei Sonjan tarinaa eteenpäin.

2.Sonjan Mummo. Rauha hänen muistolleen.
Sonjan Mummo on Mummo, jonka haluaisin myös itselleni. Rakastava, lämmin, pullantuoksuinen, pieni ja vähän pyöreä mummo, joka ihan oikeasti rakastaa kaikkia. Ja puhui hyvin uskottavalla murteella!

Saako vastata useamman?
Myös Marshallin isä on jäänyt mieleen jännittävänä hahmona 😀 . Suuri Herra, joka tietää mitä haluaa ja ihan varmasti kertoo sen ääneen. Isä ei kuitenkaan ole pelottava. Se on herra, jonka seurassa mua jännittää. Herra, jota kunnioittaa jo ihan pelkästään olemassaolon takia, mutta hyvin varovaisesti avaa suunsa keskustellakseen. Eikä tasan uskalla olla eri mieltä!

Myös Noan äiti kaipaa erityismaininnan.
Äiti on Äiti 😀 . Siihen sisältyy oikeastaan kaikki mahdolliset kehuvat ja ihanat adjektiivit; ihana, lämmin, rakas, välittävä ja niiiin paljon muuta. Äiti välittää niin paljon, että päästää poikansa rankan elämän jälkeen jonnekin Ihan Keskelle Ei Mitään ja jaksaa soitella ja kysellä kuulumisia. Eikä tasan ole muuten unohtanut lapsenlapsiaan! Kaikkia kolmea aina muistaa.

3. Pakko varmaan sanoa viimeaikaisten tapahtumien vuoksi Sonjan kertomukset perheestä. Eihän en ruusuisia ole, mutta silti ne on kirjotettu jotenkin tosi hienosti.

4. Kyllä se on pakko vastata että Hello Ilveksen perhe. Mutta on moni muukin jäänyt mieleen, ainakin luulisin että on. Jos en muista ihan väärin, niin Tiitus on maininnut pikkusiskonsa, Nelly ei jossain kohtaa halunnut puhua perheestään, Marshallin isä on hirmu pelottava ja tiukka päältäpäin, Eetun äiti on ihana ja soittelee Noan äidin kanssa välillä kuulumisia, Sonjalle puhe perheestä, tai varsinkin vanhemmista tuottaa usein surua, Eira vähintäänkin inhoaa sen vanhempia ja Inari tuntuu olevan jopa ihmeellisen mitäänsanomaton, vaikka selvästi viihtyy muualla, niin ja Outin isä astui kuvioihin kun Outi oli mukana kisareissulla Jussin kanssa.
Ja nyt saa sakottaa sen pisteen, jos meni ihan mönkään, muistelin ihan päästä kaiken enkä mitään käynyt tarkistamassa…. :DD apuva.

Mutta Ilveksien perhe on niin omalaatuinen, lähinnä hyvällä. Varsinkin Hellon isä (nimi ei………) on jäänyt hyvin mieleen. Hän kuitenkin ajattelee perheensä parasta ja välittää oikeasti, Inarinkin otti kotiinsa avosylin. Hellosta hän pitää huolen, vaikka Hello välillä sen vaikeaksi tekeekin. Hellon veli ja isä ovat tainneet olla yhtä paljon esillä, äiti vähän vähemmän. Niin ja isän kukkaset, eikö ne pelargonioita olleet…..? Ne mitkä tuvan kuistilla olivat esillä tovin sen jälkeen, kun Noa Ilveksien luona kävi. Oikeassa elämässä jos miettii, en haluaisi heidän luonaan vierailla – ihan siis siksi, että olen niin hirveän epäsosiaalinen ja ihmisvihaaja, mutta myös siksi että tuntisin oloni jotenkin kamalan kiusalliseksi. Hellosta en pitäisi, hänen veljeään voisin ehkä sietää… 😀 mutta onneksi kyse ei ole oikeasta elämästä, ja voin hyvillä mielin nauttia Ilveksien perheen elämästä ja kulkea heidän kotona tarinoiden mukana tuntematta oloani yhtään sen pöllömmäksi. Päinvastoin, minä ihan viihdyn Ilveksillä!

5. Mietein ja mietein, mutta Sonjan mummo on yhä sen verta tuoreesti mielessä että sanon sen. Koska se on, tai siis oli, just sellanen mummo millasiin oon tottunu omassaki elämässä. Suora ja vähän vaativa, mutta kuitenki ystävällinen ja niin lämmin.

6. Marshallin vanhemmat, erityisesti äiti, mutta kyllä isäkin omalla tavallaan. Isään taidettiin keskittyä vähän enemmän, mutta äidistä jäi sellainen lämmin fiilis ja jotenkin epäilen että he olisivat tulleet Sonjan kanssa hyvin toimeen.

7. Kyllä Sonjan mummu on ihan ehdottomasti se, joka on jäänyt parhaiten mieleen ihan vain ihanuuden takia. Niin symppis että ihan itkettää!

A4: Kuvassa on Loimu. Loimu sovitti yhtä askarrelluista tonttulakeista joulun 2019 alla. Se oli tosi söpö lakki päässään. Sitten Eetu näki Loimun. Hänen mielestään Loimu näytti kaikkea muuta kuin söpöltä.
Tällä kertaa ensimmäinen oikea vastaus sinkoutui perille ihan saman tien capsilla kirjoitettuna ja huutomerkein varustettuna. Marshall on kuronut kuitenkin aiemmin kaulaa muihin, joten vielä saa kerätä pisteitä!

B4: Sonjan tarinoista sanottiin seuraavaa.

1.Ehkä yksi onnistuneimmista (mielestäni) löytyy Salierin päiväkirjasta: Melkein valmis kilparatsastaja. Se oli kauhean kiva kirjoittaa ja se syntyi helposti. En tietysti ole ihan tyytyväinen jokaiseen asiaan ja kohtaan siinä, mutta mihin sitä ikinä täysin tyytyväinen olisi

Ja sit tietysti tallipäiväkirjassa oleva teinidraaman jatko. Olin jättää sen julkaisematta koska en saanut sitä vain toimimaan, mutta sitten lopulta palaset loksahti jotenkin päin oikein. Ja sehän sai kovasti positiivisia kommenttejakin, niin ettei sen julkaiseminen hävetä yhtään

2. Sonjan tarinoista mä en osaa valita yhtä suosikkia. Monet on koskettanut niin eri tavoin ja niissä on niin erilainen tunnelma kaikkien kesken. Varsinkin viimeaikoina lukemisen jälkeen on ollut semmoinen ”wow” fiilis ja ei ole oikein tiennyt että mitä ajatella ennen kuin on saanut hieman prosessoitua lukemaansa. Ihan siis positiivisellä tavalla 🙂

3. Sonjan tarinoista yleisesti ottaen mieleen ovat hyvin jääneet ensinnäkin alkuajat, kun Sonja vasta saapui Hopiavuoreen vaikkakin Otsonmäki itsessään ei ollut Sonjalle ihan uusi paikka. Ja ne, kun Sonja kävi ahkerasti Outin kanssa maastoilemassa ja vietti aikaa muutenkin hänen kanssaan. Mulle edelleen Outi ja Sonja ovat jotenkin the duo of Hopiavuori, niin hyvin ne tarinat ja hetket ovat mieleen jääneet! Niin ja tietysti se, kun Harri tuli kuvioihin mukaan. Harri kun oli vähän sitä, mitä Sonja elämäänsä tarvitsi, ja onneksi Harri on ainakin tähän mennessä ollut ihan kelpo jantteri. Paras olla jatkossakin…! 😀

Mutta ihan nimetäkseni muutaman tarinan tarkalleen, ensimmäisenä mieleen tulee Muistopuut, koska hei, miten ihana idea?! Enempi huonekasveista itse kiinnostuneena opin tämän tarinan kautta puista enemmän kuin varmaan ikinä missään muualla, ja jotenkin koko ajatus on vaan niin koskettava. Sonjakin kun heti miettii uuden asunnon takia puun istuttamista ja kaikkea! Seuraavana on Leski vähintäänkin siksi, että kun tarinan on lukenut alusta loppuun alkaa leski kuulostaa ihan oudolta ja vieraalta! 😀 Mutta muistan, että sain sitä lukiessa jonkinlaisen ahaa- elämyksen Sonjan ajatusmaailman ja koko hahmon suhteen. Tarkalleen en osaa sanoa miksi, mutta sellainen fiilis tarinan jälkeen tuli. Se vain antoi Sonjalle pintaa johon tarttua, vaikka sitä on muissakin tarinoissa ollut tarjolla yllinkyllin. Ehkä siksi, että munkin ajatusmaailmassa leski on vähintäänkin se kahdeksankymppinen..

Ei mutta, kyllä Mummu meets Salieri on se number one. Ihana mummu…! <3 Voin niin kuvitella koko tilanteen, kun mummu tulee tallille ja pääsee näkemään hevosia, ja varsinkin ihan aitoja Suomenhevosia. Koska kyllä hevosen suomenhevonen täytyy olla, ja jokainen ikäihminen jonka tiedän ja joka hevosista välittää edes vähän on ollut sitä mieltä. Mun vanhemmat ei oo kovinkaan hevosihmisiä, äiti vähän pelkääkin. Mutta samalla tavalla he aina ihmettelevät, kun on niin isoja eläimiä ja vaarallisiakin, niin sitä kautta osaan ajatella Sonjan mummun hyvin elävästi sellaiseen tilanteeseen. Ja tottakai mummun murre, sitä ei sovi tai edes voi unohtaa - niin valloittava hän!

4. Suosikkia ei tarvinnut edes miettiä. Se on Mummu meets Salieri. Se on niin elävä ja uskottava kuvaus. Lisäksi mummun näkeminen ilahdutti aina, ja kun mummu suhtautui niin ihanasti Salieriinkin. Salieri puolestaan on ihana hevonen niin kuin aina. Yhden Salierin voisin ottaa kotiinkin. Tässä tarinassa mummu on sellainen, kuin toivoin aina omien porukoideni olevan heevosten kanssa.
Toinen, jonka ajatuksesta ja kerronnasta tykkään ja joka ansaitsee maininnan on Sonjan spinnareissa ke 21.8.19 julkaistu nimetön tarina. Viehätyin ideasta oikeassa elämässä. Vaikka tarina on suurimmaksi osaksi kuvausta, ihana, pysähtyneen oloinen tunnelma on saatu vangittua siihenkin.

5. Taas perinteinen yritäppä valita yksi. Mutta, kesällä tapahtunut Riita-teksti on yksi. Siinä on vaan niin hyvää kuvailua siitä, mitä kaikkea mielessä pyörii kun riitatilanne on tapahtunut. Kun toinen aivopuolisko yrittää järkeillä mutta toinen sen sijaan vaan viskaa lisää vettä myllyyn kunnes päässä on kunnon sekamelska ja sitä haluais vaan paeta Timbuktuun tai mennä talviunille.

A5: Sannin mopo on Derbi Senda; mopo, jonka ”kaikki” halusivat mopoikäisinä. Sannin arveltiin ajavan myös Honda Monkeylla: pikkumopolla.

B5: Mitä jos tulisi Hopiavuoren Hahmot vaihtoon -tapahtuma tai Vain elämää? Kuka kirjoittaisi ja ketä? Näitä ideoita palloteltiin.

1. Olisi aika kiva nähdä jonkun sellaisen kirjoittavan Hermania, jonka oma hahmo on vanhempi, esimerkiksi Janna, Sonja, Marshall…
Mielenkiintoista olisi myös nähdä Eetu kirjoittamassa Noaa.

2. Oikeastaan kaikkien ote Jannaan olisi mielenkiintoista nähdä mutta varmaan jos nyt yksi kirjoittaja pitäisi sanoa niin ehkä Marshallin kirjoittajan ote Jannaan voisi olla mielenkiintoinen nähdä. Toisaalta myös ehkä ite pääpirunkin ote voisi olla mielenkiintoinen.

Nellyn kirjoittajan ote Oskarista voisi olla mielenkiintoinen luettava, Susi ja Jokikannas kun ovat kuin yö ja päivä…

3. Haluaisin oikeastaan kaikkien kirjoittavan Sonjaa, mutta ehkä erityisesti Outin tai sitten Eetun. Olisi tosi mielenkiintoista nähdä mitä he saisivat aikaan! Erikoistoiveena haluaisin heidän kirjoittavan joitain Sonjan tekstejä uusiksi, jotta näkisin miten he kirjoittaisivat jotakin, missä minä olen päätynyt ratkaisuun x, y tai z ja saattaisin vaikka oppia jotakin.

Itseäni kiinnostaisi kirjoittaa Heliä tai Nellyä, ne tuntuisivat naishahmoista helpoimmilta. Tunnen itseni niin huonoksi kirjoittamaan mieshahmoja (ja sitten minulla on Harri, go figure…)

4. Mun salainen haave on ollut hahmot vaihtoon-projekti, jossa laitettaisiin Herman kirjoittamaan jotain melko johdonmukaisesti käyttäytyvää naishahmoa, kuten Eiraa, Sonjaa tai Camillaa. Noa kirjoittaisi jotain sellaista hahmoa, jonka mielipiteet värittävät hirvittävästi hänen tapaansa tulkita maailmaa, kuten Eiraa, Chaita tai Camillaa. Janna tai Sonja laitettaisiin kirjoittamaan Helloa tai Nellyä, jotka ovat omaäänisiä ja arvaamattomia. Marshall tuupattaisiin kokeilemaan jotain erityisen herttaista ja mielellään kömpelöä hahmoa, jolla on vahva minäkertojaääni: sellaista kuin esimerkiksi Santtu.

Mä haluaisin kokeilla kirjoittaa Hopiavuoren hahmoista vaikka kaikkia. Ensimmäisinä kokeilisin Sonjaa, jonka kirjoittaminen opettaisi mulle varmasti, miten hahmon oma ääni luodaan ilman kärjistyksiä. Meillä vieraillutta Jesseäkin olisi kiva kirjoittaa ihan nostalgiasyistä, kun nautin kovasti oman samanhenkisen hahmon kirjoittamisesta silloin kun hän oli nuorempi.

5. Hahmot vaihtoon

Sonjan ja Helin kirjottajien haluaisin nähdä kirjoittavan Eiraa, Sannia, Hermania tai muita talon teinejä! Nämä Oikeiden Aikuisten kirjoittajat varmasti onnistuisivat hyvin myös teinien kertojina ja saisivat luvan irroitella 😀 !

Inarin haluaisin nähdä Marshallin kirjoittajan tarinoimana. Marsh on myös rauhallinen, mutta Inari on hyvin eri tavalla rauhallinen. Siksi mä haluaisin nähdä, miten Marshin kirjoittaja hyppäisi uuteen rooliin 🙂 !

Noalle tekisi varmasti hyvää hypätä Arielin rooliin. Leikkisä lapsi tekisi totta puhuen ihan kaikille hyvää 😀 !

Mua kiinnostaa myös, jos Camilla ja Tide vaihtaisivat päittäin hahmoja. Molemmilla on omat suhdekoukeronsa, mutta nimenomaan arkisesti. Miten erilaiset tavat heillä on hoitaa hevosia ja tallia? Ja miten se näkyy tarinoissa, kun kuitenkin Tiden kirjoittaja katsoo Camillan silmin ja Camillan kirjoittaja Tiden silmin.

Eetun kirjoittajan tiedän taipuvan moneen, mutta uskoisin, että Heli voisi hahmona olla erilainen ja tehdä vaihtona hyvää Eetun kirjoittajalle.

Nellyn haluaisin nähdä Noan kirjoittajan kirjoittaman. Noan kirjoittajalta en ole muistaakseni nähnyt yhtäkään nais-hahmoa ja siksi nimeän hänet tähän. Olisi hyvin hyvin hyvin mielenkiintoista nähdä, kiinnittäisikö hän huomiota tarinoissa hiuksien pyörittelyyn, kynsien lakkaamiseen, istumisasentoon vai ei. Ja etenkin se, miten Noan kirjoittaja näkee Nellyn!

6. Onpa hauska! Koska musta tämä tämän vuoden joulukalenteri on tuntunut ihan Vain elämää- ohjelmalta, kun hahmoilla on ollut omia päiviä ja kaikkea. Ihan super hauska!

Haluaisin ehdottomasti, että Sonja kirjoittaisi Hellon. Sonjalla on niin hyviä sanavalintoja ja letkautuksia, että näen hänen kirjoittamansa Hellon olevan hirmu hauska ja tyypillisen Hellomainen.
Nelly ja Marshall voisivat vaihtaa hahmoja päiväksi, sillä heidän hahmojensa välillä on sen verran paljon kontrastia ollakseen hyvin erilaisia, mutta myös paljon samankaltaisuuksia.
Tiitus voisi kirjoittaa Jannan. Tide on näppärä palloittelemaan muiden hahmoja ja Janna pääsisi näkemään Jannan muiden silmin, jolloin ehkä jokin lukko ”Jannana olemisesta” voisi aueta. Niinsanottu fresh view molemmille!
Camilla voisi kirjoittaa Oskaria. Draamaan taipuvia molemmat hahmot, ja Camilla saisi Oskarista esiin varmasti sellaisia puolia jotka mä olen tähän asti missannut vieläkin ihan täysin.
Noa olisi hauska nähdä oikeastaan kenen tahansa muun kirjoittamana; nimenomaan Noa päänsä sisältä. Ehkä Eetun näkökulma kiinnostaa eniten, koska Eetu on useampaan kertaan kommentoinut tietävänsä ja tuntevansa Noan käyttäytymistapoja ja ajatuksia. Enkä yhtään epäile, Eetu on aika pitkään Noaa katsellut ja ihmetellyt 😀 Mutta siksipä se oliskin mielenkiintoista nähdä, että onko Noa meille yhtään samanlainen sieltä pintaa syvemmältä vai onko se ihan eri tyyppi!

Niin ja! Santtu olis hirmu hauska nähdä Sannin kirjoittamana. Syy on varmaan aika itsestäänselvä :DD

7.Vaikea kysymys kun on paljo taitavia kirjottajia. Mutta ehkä jostain syystä vois olla ihan hauska nähdä Jannan ja Sannin vaihtavan kirjottajia. Ehkä sen takia, kuinka toistensa vastakohdat ne hahmot on, niin luonteen kuin elämäntilanteidenkin osalta. Myös Noan ja Sonjan kirjottajien vaihto vois olla ihan jännä, koska kumpiki osaa kirjottaa asioita niin hyvin ja elävästi, mutta kuitenki niin eri sanoin.

Omat hahmot on piipahtanu aina välillä eri kirjottajien teksteissä, niin ehkä niitten pohjalta sanoisin että tälläsessä Hahmot vaihtoon/Vain elämää tapahtumassa olis hauska nähdä lisää Noan tai Eetun kirjottajalta.

A6: Hello oli huolissaan Noan yksinäisyydestä ja pyysi häntö ensin baariin, mutta hän ei juo. Hellon seuraava ratkaisunsa oli pyytää Noaa Jurvan bingoon, vaikka voikin olla, että vain Hello tiesi ehdotuksen olevan ihan tosissaan tehty. Seuraavaksi Hello pyysi Noaa elokuviin, mutta ei jäänytkään odottamaan vastausta, koska keksi mielestään vielä paremman idean, joka lopulta toteutettiin: mennään ajelemaan isän mönkijöillä hiekkakuopalle!
Tehtävästä oli jaossa tarvittaessa kaksi pistettä. Vain yksi piste jaettiin, sillä nopein vastaus oli myös täysin oikein.

B6: Hermanin tarinoista sanottiin seuraavaa:

1. Ehdottomasti kaikista kehittävintä oli kirjoittaa Hurmaus? tarinaan parempaa versiota. Syinä ainakin, että se ensimmäinen versio oli niin hutaisemalla tehty sekä tavallaan niin keskeneräinen, että kun siitä sai palautetta, jonka avulla lähti tekemään parannusta, oli se tosi palkitsevaa. En enää edes kehtaa lukea sitä ensimmäistä versiota, mutta annan sen kumminkin olla siellä, jotta voin vaikka puolen vuoden päästä katsoa, mistä tilanteesta ollaan lähdetty ja mihin ollaan päädytty. Toivottavasti ollaan menty ylöspäin :DD

Mukavinta oli kirjoittaa joko Katolla tai Viinan hajuinen hengitys nimisiä tarinoita. Muistan, että niitä tehdessä mulla oli mahtava flow päällä ja kirjoittaminen tuntui niin helpolta. Näin jälkeenpäinkin olen lopputuloksiin tyytyväinen.

2. Ehdottomasti Hermanin alun tarinat. Ihan ihka ensimmäinen oli mulle jännittävä. Talliporukkaan mukaan hyppääminen oli poikkeuksellista ja siksi ehdottomasti mieleenpainuvinta! Tietysti oli vain hyvä idea soluttautua ensin mukaan ja vasta myöhemmin hypätä remmiin hevosenhoitajana. Muutenkin Hermanin tilanne on mielenkiintoinen. Hän käy tallilla, mutta syyt taitaa olla ihan muualla kuin hevosissa!

3. Olen sitä mieltä, että Herman otti loikan Hurmaus? -tarinan kohdalla ja hänen tarinansa ovat sen jälkeen kehittyneet huimaa vauhtia. Vaikka kenenkään kehitys ei ole suoraviivaista, Hermanin kohdalla tuntuu ihan siltä kuin seuraava tarina olisi järjestään edellistä parempi. Näin ollen tähänkin täytyy nostaa uusin tarina, Lukot, jossa hienon kerronnan lisäksi jatketaan pallottelua Sannin kanssa.

4. Hermanin tarinoissa näkyy selkeä kehitys aina joka tarinan jälkeen! Herman on myös hahmo, joka mielestäni sopii Hopiavuoreen oikein hyvin. Hän on hauska ja erilainen lisä muuten helposti aikuispainoitteiseen joukkoon, etenkin kun Herman on hyvin uskottava teini. Hän on vielä vähän hukassa itsensä ja elämänsä suhteen, mutta hän haluaa kovasti olla porukassa mukana ja olla tosi cool ja kova. Sanni on selvästi myös vaikuttanut Hermanniin, jota tapahtuu oikeassakin elämässä tosi paljon. Kuinkahan erilainen Herman nyt olisi, jos hän olisi jämähtänyt vain Eiran kanssa olemiseen?

Siitä on vielä pakko sanoa ennenkuin nimeän yhtäkään tarinaa, että respectit Hermanin kirjoittajalle rohkeudesta toimia niin, kuten kuka tahansa teinipoika toimisi. Nimenomaan siinä, että Herman alkaakin kiinnostua Sannista ja Eira jää taka-alalle, vaikkei nuori pari varsinaisesti olekaan eronnut. Tai ainakaan virallisesti, tai miten sen nyt haluaakaan sitten ottaa.. 😀 Mutta siis, ei ole helppoa kirjoittaa hahmoaan toimimaan niin, mikä voi aiheuttaa toisen hahmolle mielipahaa, jos hahmoa ei ole siihen alunperinkin suunniteltu. Tai mun ei ainakaan ole, niin siksi nostan sinulle hattua!

Noniin. Se tarina, joka kaikista Hermanin teinisekoilujen, söpöjen tyttöjen ja kotibileiden välistä on jäänyt kirkkaasti mieleen, on kaunis Joosef Antiaho. Hermanille raskas ja erityisen merkityksellinen aihe, jossa Herman ja hänen tunteensa välittyvät lukijalle niin kovin raadollisen aitoina. Voi Herman, ihan liian nuori olet tuollaista tuskaa kokemaan. Mutta siksi tarina onkin jäänyt mieleen. Se on erilainen Hermanin muusta arjesta, missä hän on enemmän tai vähemmän oikeasti kiinnostunut kaikesta kielletystä. Siinä pääsee näkemään oikein syvälle pinnan alle, ihan sinne Hermanin sisimpään.

5. Hermanin tarinoista nämä viime aikaiset käänteet Eiran ja Sannin kanssa ovat tietysti nyt just pinnalla, mutta ovat kyllä kutkuttavan jännittäviä ja jääneet parhaiten mieleen ainakin toistaiseksi.

6. Jostain syystä Hermanin salaisia ainesosia -tarina on jäänyt mielenperälle hillumaan. Kun yleensä maltillisesti juonut Herman päätyy nappaamaan vähän vahvempaa mehua mietteellä että edes hetkeksi unohtais Eiran, Typyn ja kouluhommat. Ja päätyy vielä pöydällä tanssimisen kautta laiturille Sanni kainalossa. Mun sisäinen Ulla Taalasmaa on aina vahvasti läsnä sellasia tekstejä lukiessa ja vaan ootan että saan jatkoa että nään minkälainen soppa vaan vois syntyä.

A7: Hopiavuoren hevostalli oli ennen Pihlajamäen hevostalli tai Pihlajamäen hevostila. Oikeita vastauksia oli iso määrä, mutta ensimmäinen tuli kymmenisen minuuttia kysymyksen julkaisemisen jälkeen sähköpostitse. Seuraava oikea vastaus tuli melkein heti perään Keskustassa.

B7: Näitä hetkiä muisteltiin Hopiavuoren hevostallin tapahtumista:

1. Suuret Otsonmäen Kalevan kisat, sen jaksan lukea uuestaan ja uuestaan ja se on aina yhtä loistava. Koska sen tyyppiset enemmän ja vähemmän hatusta repästyt hyvän fiilikset kisailut porukassa on vaan parasta, niin tarinoissa kuin oikeassa elämässä. Sen tarinan jälkeen oon oottanu tarinassa Hellon lupailemaa Kattomunan Piirimestaruuskisoja.

2. Musta hauskia tapauksia on niiiiiin monta!! Pitää yrittää edes muutama valita, ettei nosta joka kommellusta.
– Se, kun huippuvalmentaja Svart piti valmennuksen TT-skaban aikaan. Oli niin ihanaa antaa mennä vaan ja kirjoittaa päättömyyksiä kuusivuotiaana valmentajana. Myös hahmot yllättivät mut positiivisesti heittäytymisellään ja lempeydellään valmentajaa kohtaan. Erityisesti mieleen jäi Marshall, joka laittoi Arlekinin nätiksi tärkeää valmennusta varten ja oli Ruskaa kohtaan niin lämmin.
– Pihatonrakennusprojekti. Välillä tuntui, ettei siitä tule ikinä valmista, mutta siitä tulikin ihan varmana koko virtuaalimaailman, ei kun koko maailman hienoin pihatto. Se on tehty mun lempimateriaalista: tarinoista. Siinä on myös niin monen kirjoittajan kädenjälki!
– Halloween Show. Sanon röyhkeästi, että Hellon kuvaa oli niin superhauska tehdä, vaikka toteutus tapahtuikin lopulta hirveässä kiireessä. Olin koirien kanssa lenkillä, kun keksin, mikä Hellosta ja Skotista tulee. Naapuri katsoi viistoon, kun käkätin niin kuin mielipuoli. Lisäksi voin kuvitella, miten Hello nautti piñatana olemisesta.

3. Mä niin, niin toivoisin, että Hopiavuoren tarinasta saisi kirjasarjan. Vaikkapa jokainen vuosi olisi oma kirjansa, niin että voisi sitten käpertyä lämpimään peittoon ja uppoutua hyvän kirjan pariin. Kyllähän se melkein nytkin on yhtä hyvä, mutta tavallaan kaipaan sitä oikeaa kirjaa kylmän värisen näytön sijaan. Ei passaa valittaa, koska näin rakasta ja inspiroivaa paikkaa kirjoittaa mulla ei vielä koskaan ole ollut. On siis ihan itsestään selvää, että Hopiavuoressa on ainakin tsiljoona tapahtumaa jotka on jääneet hyvin mieleen. Listaan muutaman;
– Kesäiset näyttelyt, joissa valittiin mm. Hopiavuoren söpöin sekä kesäisin. Se on jäänyt hyvin mieleen, koska osallistujia oli niin monta ja niin upeita tuotoksia kaikki saivat aikaan. Siinä välittyi mun mielestä erityisen hyvin yhtenäisyys, hauskanpito, kesän tunnelma sekä ylipäätään Hopiavuoren fiilis. Ai vitsi, sitä muistelen aina lämmöllä. Ehkä kesällä 2021 uudelleen taas?
– Pihatonrakennustehtävä, tottakai. Miten hauska keksintö se olikaan meidän Eetulta! Ja taas – sitä yhtenäisyyttä. Saatiin monta tarinaa ihan vaan tätä projektia varten, ja koko Hopiavuoren porukka oli messissä mukana.
– Suuri kattomunaturnaus, vaikka mä olen ihan varma että se on joku Hellon ja Eetun keksimä peli, eikä mikään yleisesti tunnettu lastenpeli… Se kuitenkin aiheutti varmasti meissä kaikissa lukijoissa huvitusta sekä on jäänyt, jälleen kerran, ah niin ihanasta yhtenäisyydestään mieleen. Ne sellaiset tarinat ja tapahtumat on parhaita, missä on paljon porukkaa mukana.
– Viimeisenä, muttei vähäisimpänä; Viidestoista joulukuuta 2019. Se päivä, kun isäntä melkein kuoli säikähdyksestä, vaikka oikeasti Loimu oli ehkä maailman suloisin otus pieni tonttulakki päässään.

4. Viime vuoden Halloween show ja Hello ja Skotti!
Kukaan – siis kukaan – muu kuin Hello ei voi keksiä, että ollaanpas piñatoja :DD ! Se kuva oli us-ko-mat-to-man hieno ja kiteytti siis koko tapahtuman ihan maailman parhaiten! Menoa ja meinkinkiä ei puuttunu. Asut oli komeat ja Hellon luonne kiteytyi mun mielestä erityisen hyvin siihen :DD !

5. viime vuoden Halloween-bileet ja erityisesti piñatat!
Mutta tapahtumista on ehkä parhaiten jäänyt mieleen kuitenkin pihatonrakennus. Se oli ideana hieno ja siihen tuli ihmisiltä kivoja tekstejä ja ja ja… En osaa valita sieltä oikeastaan suosikkiani, jos ei saa sanoa itse kirjoittamaani tarinaa Salierin maaliin tuhriintuneesta hännästä, joka oli tosi hauska kirjoittaa ja tykkään siitä tekstinä edelleenkin.

6. Kyllä varmaankin mieleenpainuvin ja hauskin hetki oli iltamaaston kruunaava kommellus, jossa Marshall pääsi näyttämään sisäisen uimarinsa. Tämä hetki mulla tuli ekana mieleen ja vaikka meninkin palauttelemaan muistiin mitä kaikkea on sattunut ja tapahtunut, niin kyllä tämä on se The hetki.

8A: Sonja istutti loistojasmikkeen taimen uuden kodin kunniaksi.
Sonjan arveltiin istuttaneen myös omenapuun tai luumupuun. Muisteltiin, että Sonja olisi istuttanut uuden taimen isänsä muistoksi.

8B: Nellyn tarinoista muisteltiin seuraavaa.

1. Erityisen ylpeä? tästä. Mä -hehheh- otan välillä omasta elämästä juttuja tarinoihin -heh-. Tää tarina on hyyvin pitkälle oikeisiin tapahtumiin perustuva. Ja tuo kyseinen ilta oli silloisen elämäni yksi parhaimpia muistoja. Muistan, miten pelkäsin tätä kirjoittaessa, että pilaanko mä nyt kaiken. Hellon ja Tiden vessajonossa, omat muistikuvani, Inarin baarireissun ja vaikka mitä muuta. Muistan, miten pettynyt olin, kun en ottanut yhtään huomioon Inarin ikää ja ekoja alkoholijuomia ja vaikka mitä. Ihan oikeasti olin varma, että minut heitetään koko Hoppiksesta pois.

Mutta nyt kun luin tarinan uudestaan, tajusin, ettei se haittaa. Uudestaan luettuna totesin, että todella osasin tuoda juuri oikean tunnelman esiin. Osasin kunnioittaa ja tuoda esiin oikeita asioita. Hyvä mä 😀 . Olen ylpeä tästä tarinasta, koska sen tunnelma on juuri sitä mitä hain. Se on tarina hiprakasta, jolloin ihan kaikki ei ole ihan täysin selvää – ja se näkyy hyvin tässä.

Ja VAU. Nyt ko luki ihan ekoja tekstejä ni voi että ko oon kehittyny tarinoinnissa XD . Nelly on hahmona kasvanut todella paljon reippaan vuoden aikana ja niin oon myös minä. Yhtä matkaa ollaan kuljettu ja koettu ja mokattu. Ja paljon on sitä paitsi vielä edessä.

2. Nellyllä on ollut tosi monta ihanaa tarinaa joista on vaikea valita suosikkia. Nelly on jotenkin ihanan monipuolinen hahmo tullessaan kaikkien kanssa toimeen, mutta silti osaten tarvittaessa pitää oman päänsä ja tuoda omat mielipiteensä ilmi.

3. Enää ei ole Hopiavuorta ilman Nellyä. Hän on alusta asti ollut isossa osassa tarinaa, sillä Nelly on kuitenkin iso persoona ja vaikuttava tekijä monessa eri tarinassa. Milloin hän on ystävän roolissa, milloin valmentajan tai jopa kateuden kohde. Ja nyt Nelly on itse Hopiavuoren emäntä, ja vieläpä odottaa vauvaa! Nelly on myös hahmona kasvanut ja kehittynyt kokoajan tarinan mukana hyvin aidosti.

Nellyhän aloitti Hopiavuoressa hyvin vahvasti tarinoillaan, ja sama tyyli on jatkunut tähän päivään asti. Otava ja Mielikin pissahätä on jäänyt lämpimästi mieleen sen tunnelman sekä Noan ja Nellyn välisen keskustelun takia, ja hyvänä jatkona Yövieras ja tunkeilija koska noiden aikojen Eetu oli ehdottomasti hauskin Eetu. Vähän kömpelö ja nolo mutta samalla niin symppis. 😀

Nelly ja Nellyn kääretorttu kiteyttää syyn, miksen mä ikinä leivo. Vituiks män vaik kui yrittäis, niin parempi olla ettei yritä. Mutta siis – mitä sä syöt? Kasaa. Kasaa!! Osaan niin kuvitella sen kuivan äänensävyn ja ilmeen, joka on valmis joko tappamaan tai haudanlepoon. Nauroin sille ääneen.

Kaikinpuolin olen Nellystä heti alusta asti pitänyt ja hänen tarinoistaan. En ihmettele yhtään, miksi Noakin hänestä pitää, ja piti aikanaan ehkä enemmänkin kuin kaverina. Nelly on ihana. Mutta nyt varsinkin viimeaikoina minä olen Nellystä pitänyt vieläkin enemmän. Raskaana oleva Nelly on niin hauska Nelly, vaikkei hänellä aina hauskaa olekaan… 😀 Minua hän viihdyttää, ja salaa olen jo vähän surullinen että jossain kohtaa se loppuu. Ehkä mamma-Nellykin sitten hauskuuttaa, jollain omalla tyylillään!

4. Me ollaan tehty Nellyn kanssa jonkin verran tarinoita yhdessä. Haluaisin vastata, että ne ovat mun suosikkeja. Ne eivät välttämättä ole parhaita tai taiteellisimpia Nellyn tarinoista, mutta tykkään tehdä niitä. On taidettu kiskoa samoja kärryjä eri paikoissa yhdessä jo niin kauan, että meille on muodostunut tosi sujuva tapa kirjoittaa yhtä tarinaa samaan aikaan samaan tiedostoon. Me kirjoitetaan nopeasti ja tehokkaasti, editoidaan omaa ja toisen osuutta tosi suvereenisti ja meille on kehittynyt tapoja merkitä tekstiin niitä kohtia, jotka kaipaa toisen hiontaa tai näkemystä. Vastaisin nämä tekstit ihan vain siis sen takia, että niitä on ollut kiva tehdä ja tuntuu että meidän yhteistyö on helpompaa kuin vaikka niiden kollegojen kanssa, joiden kanssa pitäisi töissä vääntää jotain yhteiseen tiedostoon. Esimerkiksi Jätinhautuumaan metsissä on meille seikkailu on näitä yhdessä samaan tiedostoon kirjoitettuja.

Tarinallisista syistä voisin nostaa suosikeikseni myös niitä tarinoita, joissa Nelly sopeutuu pikku hiljaa siihen, että hänestä tulee äiti. Niissä on kuvattu hyvin Nellyn muutosta, jonka näkee nyt kun lukee paljon kerrallaan taaksepäin.

Nellyn viriketarinat ovat niitä, joita ilman elo olisi kurjempaa. Niiden ei kaikkien tarvitse olla monta päivää hiottuja ja siloteltuja, ja siitä huolimatta ne ovat kaikki tosi tärkeitä. Nellyltä on melko varhaisesta vaiheesta asti sadellut kutsuja leikkiin. Nelly saattaa kutsua hahmoa ihan vain maastoon tai juttusille — tai sitten antaa kuulua niin kovasti että tuntuu vielä kuukausienkin päästä, niin kuin Marshallille kävi kerran. Yhtä tärkeitä ja ihania ovat vastapallot: se, miten hanakasti Nelly reagoi muiden juttuihin kuten vaikka Helin tarjotessa sovinnon kättä.

5. Cowboy boogie nostattaa kivasti hymyn naamalle. Jätinhautuumaan metsissä on meille seikkailu, kun Eetu ja Nelly käy keskustelua että mitäs nyt. Kun alkaa vähän kutkuttelevana että muten keskustelu tulee päättymään, kun Nellykin on ollu vapaa lintunen kun majottunut asuntoautossa ja seikkaillut menemään ja Eetu jalat tukevasti Hopiavuoressa. Mutta onhan siinä ny sellanen pari, että ne vaan loksahtaa yhteen ko palapelin palaset. Ja juuriki loppu kun kaksikko sylikkäin sohvalla katsomassa uutisia.. Oisko voinu parempaa loppu sille tarinalle ollakaan.

6. Nellyllä on paljon tarinoita jotka voisi listata, piti ihan lueskella niitä läpi. Mutta! Jätinhautuumaan metsissä on meille seikkailu on yksi niistä, joiden lukeminen oikeasti pelotti ensin. Eetu ja Nelly olivat vatvoneet omissa aivoissaan sitä suhde-asiaa niin kovasti ja kumpikin oli niin epävarma ja pelkäsi toisen vastausta. Tämä teksti sulatti minut ihan täysin ja se oli ihana päätös kaikelle vatvomiselle (jota tietysti oli varmasti kiva kirjoittaa, mutta raastava lukea kun jatkoa joutui odottamaan kylmä rinki persiin alla).

Mutta kaikki varmaan vastaa tuon saman tekstin (tai sitten jotakin ällösöpöä sieltä Nelly+Eetu-kuvion alkuvaiheista), niin voisin nostaa esille myös lyhyen Hello tapahtu, joka kanssa jäi mieleen. Ensinnäkin se on uskottava, reagoisin itsekin noin. Toiseksi se on hyvin kirjoitettu. Kolmanneksi se mitä kommentoin jo tekstiinkin, että ihana nähdä Eetun asettuvan ilman muuta ja kyseenalaistamatta Nellyn puolelle konfliktissa vaikka vastassa on Hello. Siitä jäi tosi lämmin fiilis vaikka teksti itsessään ei ole erityisen positiivinen.

A9: Kuvassa Helloa nyppii, kun Tiitus on harjoitellut hänellä lainaheppansa Ennin letittämistä TT-kisaa varten. Outin tarinassa Tiitus joutui pyytämään Outilta apua, jotta kuminauhat saatiin irti Hellon päästä, ja saksiakin siinä tarvittiin. Onneksi Outilla oli jemmassa hiuslenkkejä, niin että letitysharjoittelun loppu ei ollut yhtä tuskallinen.
Ensimmäinen oikea vastaus plinkahti tällä kertaa Instaan. 😀

B9: Meidän kunniamerkeistämme nämä nostettiin esiin erilaisista syistä.
1. Selvisin Blokista -merkki on mulle tärkein.

Olipa kerran vaihe, jolloin melkein jokaisen kirjoittajan kirjoituslihakset olivat jumissa. Siitä keskusteltiin niin julkisesti kuin yksityisestikin.

Sitten saapui sankari ja pelastaja ja piirsi mahdottoman hienon merkin. Hän asetti säännöt ja kannusti jokaista selviämään ja kokeilemaan ja kirjoittamaan.

Jokainen kirjoittaja otti haasteen vastaan ja niin Hopiavuoren Talli nousi jälleen loistoonsa. Kirjoittajat saivat taikavoimansa takaisin ja venyttelivät kirjoituslihaksiaan. Ja saivat ylkkähienon merkin sen kunniaksi ja muistuttamaan, että blokistakin selviää.

2. Yks on ehkä ehottomasti tuo, selvisin blokista -merkki. Koska se on aivan kauhiaa ku tulee se blokki eikä siitä millään taho päästä ees hetkeksi yli, niin tollanen pikku merkki kannusti kummasti painaan että sais tekstiä syntyyn. Myös tuo äitisi tallille teemapäivän -merkki on kiva, koska onhan se nyt mukavaa ko porukka tuo mammojaan kattoon lastensa heppaharrastusta.
Koin myös erittäin suurta hupia ja iloa kun Marshall sai Le Mer(shall)-merkin uimanäytöksestään maastolenkin aikana.

3. pakko sanoa Marsh:in Lemershall sekä Hellon kiharamerkki. Omista taas sitten ihan yllärinä tullut kesäntuoja merkki.

4. Pakko myöntää, että varmaan Laitumet 2020. Aihe oli mielenkiintoinen, ja varmaan ainut, johon oikeasti muistin kirjoittaakin jotain. Kaikkiin muihin muistanut osallistua, mutta en kirjoittaa mitään. 😀

5. Hauskin merkki, minkä oon saanut on ehdottomasti Eetun tekemä Maailman kauhein hirviö! 😀 Loimu ei kenties ole jokaisen Hopiavuoren väen suosiossa, mutta onneksi Noaa ei haittaa – hän tietää madon olevan harmiton ja lähinnä huvittuu ihmisten reaktioista sitä kohtaan.

Ja hauskin tehdä oli Selvisin blokista -merkki, siihen sain idean ihan yhtäkkiä aikani tuskailtuani oman kirjoitusblokin kanssa ja kyseisen merkin toteutus onnistui just silleen, millaiseksi sen päässäni visioin!

6. Merkeistä ehdottomasti paras, tärkein, käyttökelpoisin, ylpeimmin kannettu, iloisimmin saatu on Noan “Selvisin blokista”-merkki!

7. Kivoimpia tehdä on olleet ne merkit, joihin saa tarinasta tai jostain inspiraation ja ne on tehtävä heti. Sellaiset spontaanit merkit, kuten Le Mer(shall), Hellevaaran karuselli, Kesäntuoja… Hauskinta oli tehdä huippuvalmentaja Svartin valmennusmerkki, kun ei tarvinnut ottaa yhtään vakavasti.
Kivoimpia saada on olleet Hellon kiharamerkki ja Eetun näyttelytuomarimerkki. Se johtuu ehkä vähäsen samasta kuin miksi spontaaneja merkkejä on kiva tehdä: ehkä joku on ajatellut mua tai mun hahmoja samalla lailla kuin mä olen ajatellut jotain toista ja hänen hahmoaan. Lisäksi se, että on kiharat hiukset, on musta vieläkin varmaan suurin saavutus, jonka kukaan keksitty tai oikea ihminen on ikinä kirjoitetun historian aikana saanut aikaan… 😉
Tärkein voisi olla Selvisin blokista -merkki, jota en kuitenkaan ole vielä saanut. Nyt kirjoitetaan blokin läpi, vaikka ei tilanne ole ollenkaan niin paha enää kuin merkin ilmestyessä.

8. Hauskin merkki nähdä oli ehdottomasti Hellolle tehty Hopiavuoren kiharat merkki.
Ja pitää vielä mainita maailman kauhein hirviö merkki, jonka Eetu teki Noalle. Se oli aika mieleenpainuva ja hieno!

A10: Väitetysti kaikkea hullua tapahtui Hopiavuoren viime vuoden pikkujouluissa… Epäiltiin myös, että josko joku on nähnyt unta, tai juonut liian tujua Mehukattia. 🙂
Nopein vastaus tuli Keskustassa.

B10: Marshallin tarinoista näihin palattiin useimmin:
1. Vaikka laadullisesti ei ehkä oo parhaimpia, niin ekat joissa uskalsin onnistuneemmin napata muitten hahmojen mukaan. Koska ennen sitä en ollu Hopiavuoren tyyppistä yhteisöllistä kirjottamista koskaan kokeillu joten se oli iso askel pois omalta mukavuusalueelta mulle. Ja vaikka aina välillä yhä kamppailen tekstien kanssa, niin voi pojat että oon ilonen kun on uskaltanu jatkaa.
Pariin viimesimpään tekstiin oon kyllä myös tyytyväinen, kun oon onnistunu potkiin Marshallia paremmin asioiden keskiöön ja myös jättämään vähän paremmin muiden pyöriteltäväksikin. Samalla se on ehkä alkanut vähän hakemaan uutta muotoa, kasvamaan.

2. Seurasin Marshallin tarinaa jo ennen kuin hän saapui Hopiavuoreen, ja myönnettäköön että kovin olin (ja olen toki edelleen :D) innoissani kun Marsh saapui tänne meidän keskuuteen! Marshall on todella kasvanut ja kehittynyt hurjasti, erityisen iloinen olen siitä, miten hyvin Marshallin kirjoittaja on päässyt yhdessä leikkimisen makuun. Muistaakseni hänellä ei tainnut olla paljoa taustaa sellaisesta? Niin nyt voi todeta oikein tyytyväisenä, miten Marshall – sekä kirjoittajansa – ovat todellakin kotiutuneet Hopiavuoreen, ja toivottavasti viihtyvät vielä pitkään!

Monessa Marshallin tarinassa on hyvä ns. ”uudelleen luku arvo”. Tiedättehän, kuten videopeleissä? Hyvän videopelin yksi tärkeä osa, ainakin minulle, on sen uudelleen pelattavuus. Vaikkei se olisi enää uusi, niin se on silti yhtä viihdyttävä ja mielenkiintoinen vaikka sen pelaisi läpi sadannetta kertaa.
Valitakseni kuitenkin vain muutaman, näihin etenkin palaan aina vain uudelleen;
Venäläistä viedään viihdyttää minua suuresti moneltakin osalta. Etenkin Marshallin ihmetys siitä, puhuuko Eetu tosiaan suomea, on jäänyt erityisen hyvin mieleen :’D

Mä mitään laseja tarvihe. Mielikuva tästä tarinasta on vähän sama, kuin se Miley Cyruksen musiikkivideo Wrecking ballissa. Seinät mataliksi, täältä tulee Marshall! Ja vitsi, mikä tarina. Ihan selkeä breakthrough, jättimäinen harppaus altaan syvään päätyyn, napakymppi, home run, ja mitä kaikkia näitä nyt on 😀 Tässä tarinassa näkyy niin selvästi, että kaikki palaute on otettu vastaan ja niiden pohjalta lähdetty kokeilemaan uutta ja erilaista tapaa lähestyä joitain tilanteita ja tarinan kirjoittamista muutenkin, ja, no.. Eetun kommentti on oikein hyvä ja kattava, sillä luulen että Marshallin tarinaa Hopiavuoressa alusta seuranneet ovat kaikki hänen kanssaan samaa mieltä siitä, että tässä on äärimmäisen hyvin onnistunut tarina!

Whatsapp keskustelu on myös mun mielestä hauska, ja siihen on aina kiva palata. Selkeä kontrasti kahden hahmon välillä joka tulee esiin hyvin yksinkertaisilla, pienilläkin jutuilla mutta silti niin selkeästi että sitä ei voi olla huomaamatta. Niklas on myös ollut alusta asti – mun mielestä, vaikka hän onkin mielipiteitä jakanut 😀 – hirmu sympaattinen ja viihdyttävä hahmo, joka on täydellä sydämellään kannustamassa Marshallia eteenpäin tilanteessa kuin tilanteessa.

Ja tietenkin vielä! Le Mer(shall), sitä ei sovi unohtaa! Tarina joka innoitti tekemään metkan merkin, ne on aina parhaita. Ja muutenkin, Marshall on tyyppi joka on aika monessa asiassa aika hyvä, tai ainakin hän tietää monesta asiasta aika paljon. Niin hänetkin on hauska aina silloin tällöin nähdä kokemassa pikku ”oho” hetkiä, vaikka sitten pikku pulahtamisena.. 😀 Tulee itselle parempi olo, kun näkee että kyllä niille tosi pätevillekin tyypeille välillä sattuu ja tapahtuu!

3. Aamukahvia vanhempien kanssa, ehdottomasti on oma lempparini Marshallin tarinoista! Miten Marshall on onnistunut kiteyttämään tarinaan monenlaisia tunteita ja miten asiat tuntuvat pikkuhiljaa olla parempaa päin. Marshall pystyy olemaan avoimempi isänsä edessä ja isä ottaa myös askeleita eteenpäin poikansa hyväksymisessä.

Näin kun ajattelee nyt tarinaa lukiessa tulee jopa jouluinen olo. Tarina on omalla tavallaan voimaannuttava. 😀

4. Marshallin (ja Niklaksen) spin-off-päiväkirjan alkupään tarinoita lueskelen uudestaan ehkä eniten, siellä on muutamia todella hauskoja sivalluksia joille hekottelen aina uudelleen. “Kuusesta en tingi” ja “Oon imarreltu että luulet mun osaavan käyttää kirvestä” ainakin ovat sellaisia. Sitten on toki ne tarinat, joissa on Marshallin vanhemmat, tykkäsin niistä.

5. Marshall pelkästään paranee vanhetessaan. 🙂 Marshallin kolme uusinta tarinaa ovat selkeät suosikkini. Tämä kirjoittaja näyttää olevan sellainen, että kerää hetken voimia paikallaan, ottaa sitten hirvittävän kehitysharppauksen yhdellä ainoalla kerralla ja ottaa taas hetken vauhtia seuraavaan. Äskettäin näin taas tällaisen jättiloikan, ja nyt kolme viimeistä tarinaa ovat mielestäni kuin uutta tuotantoa. Niissä Marshallin hahmo on kehittynyt vielä aikaisempaakin monipuolisemmaksi ja mielenkiintoisemmaksi, kerronta tai kertoja tunteisiin vetoavammaksi ja yhteisöllinen puolikin on puhkeamassa kukkaan.
Jos vanhoja klassikoita etsitään, pidän alun Venäläistä viedään -tarinasta. Se on hauska ja oivaltava. Muutaman tarinan ajan käsitelty pelonsekainen kunnioitus isää kohtaan oli myös aiheena mielenkiintoinen ja kauniisti kerrottu. Sen juonen senkertainen loppukin oli kaunis: isä osoitti Marshalllille, miten tärkeä hän on.
Ensi vuonna mulla on kuitenkin ihan uudet suosikit, odottakaapa vain. Seuraavaan vuoteen mahtuu taas yksi tai jopa kaksi kehitysharppausta, jos vanhat merkit yhtään paikkansa pitää! 😀

A11: Hopiavuoressa on käynyt yksi sellainen valmentaja, joka on ennalta tuttu sekä Sonjalle että Oskarille. Hän on Sonjan tarinan sivuhenkilö Simo Lakkama. Uumoiltiin, että valmentajan nimi saattaisi olla myös Olavi Susi.
Nopein vastaus tuli tällä kertaa mailitse.

B11: Kommentointi ja yhteisöllisyys ovat olleet jo Hopiavuoren hevostallia suunniteltaessa se tallin Juttu isolla J:lla. Kaikesta muusta on voinut ja voidaan tarvittaessa tinkiä niiden kustannuksella. Hopiavuoreen onkin jalkautunut sellaisia kirjoittajia, jotka ovat samoilla linjoilla tallin perusajatuksen kanssa vähintään kommentoinnin suhteen. Tällaisia ajatuksia kerrottiin hyvistä kommenteista.

1. Se, miltä hyvä kommentti tuntuu, riippuu musta sekä tarinasta että kommentista. Kun on epävarma tai paha olo tarinasta ja ilmaisen sen tekstin alussa, hyvä kommentti on positiivinen ja rohkaiseva. Siinä etsitään hyviä asioita tekstistä ja se saa mut luottamaan siihen, että kyllä osaan kirjoittaa vieläkin, vaikka olisi mikä blokki tai tyylintapailuharjoitus meneillään. Suurin osa tarinoistani kestää kuitenkin kritiikkiä ja arviointia. Vaikka kaikki kommentit on arvokkaita mulle, onnistuneiden tarinoiden analyyttisempi kommentointi antaa mulle eniten ajattelemisen aihetta ja siten kiinnostuneen ja motivoituneen olon. Perusteltu kritiikki saa mut tuntemaan, että joku haluaa mun kehittyvän ja menestyvän. Siitä tulee jostain syystä sama olo kuin urheillessa, kun joku päättää kovaan ääneen karjaista hyvä hyvä, seuraava pallo nousee. Mun ei tarvitse edes olla samaa mieltä kritiikistä. Se riittää, että ymmärrän sen. Samalla tavalla muhun toimivat tarkat kohdennetut kehut. Joku näki niin kovan vaivan, että keksi jonkin hyvän yksityiskohdan, jota mun kannattaa käyttää jatkossakin.

Mun aivot saa raksuttamaan myös sellaisella kommentilla, jossa verrataan mun kirjoittamia hahmoja kommentoijan aiemmin lukemiin juttuihin tai siisteimmässä tapauksissa tosielämän kuultuihin tai koettuihin kommelluksiin. Silloin tuntuu, että ymmärrän ehkä vähän ihmislajia, vaikka se on mulle kuinka vaikeaa. Ja jos mun hahmot ei enää muistuta ihmislajia, saan silloinkin miettiä, että mikä niiden tällä kertaa oli: kirjoitinko niistä isänsä poikia. 😀

On ollut kertoja, kun kommentti saa mut huvittumaan tai jopa nauramaan. Joskus siihen riittää sopivassa kohdassa sanottu ”höhöhö voi Eiraa” ilman mitään muuta. Useimmiten se on kuitenkin spekulointi, joka saa mut huvittumaan. Saatetaan miettiä, mahtaako hahmon päässä liikkua muutakin kuin hernekeittoa, tai arvailla lennokkaasti, miten joku juttu jatkuu kamalan cliffhangerin jälkeen.

Kaikkein paras olo, jonka saan kommentteja lukemalla, on kuitenkin nähdyksi tai kuulluksi tulemisen tunne. Jos kommentista näkee, että teksti on luettu, ja että kommentti koskee juuri nimen omaan tätä tekstiä, se on parasta. Kun tulen nähdyksi, tuntuu että mulla ja mun tarinoilla on jokin merkitys. Se ajatus puolestaan on se, joka antaa mulle vielä vähän voimia silloinkin, kun muuten on hankalaa. Kun tulen luetuksi ja nähdyksi, selviydyn vaikeasta päivästä tai saan yleensä inspiraationpuuskan kirjoittaa äkkiä kommentteja itsekin. Ei siis vaadita tiukkaa analyysiä, että mut saisi jaksamaan vielä vähän lisää. Ihan lukeminen ja sen osoittaminen riittää.

2. Erityisen hyvää kommentin saamisessa on se, että todistetusti joku oikeesti lukee tarinan. Ei tule tunnetta, että kirjoittelee yksinään jossain pimeässä ja kosteassa nurkassa eikä kukaan nää. Vaan ihan päivänvalossa, muiden nähtävillä ja joku oikeesti lukee ja tykkää ja kirjottaa mukana! Se on parasta!

Jokainen kommentti on aina Erityisen Hyvä, mutta itse tykkään tosi paljon sellaisista, joissa kehutaan ja posin kautta autetaan viemään kirjoitustaitoa/tarinaa/juonta tm eteenpäin 😁 ! Autetaan toinen toisiamme.

Erityisen Hyvän kommentin pääideana on kehua. Se tuntuu aina yhtä hyvältä. Sitten kommentti voi hyvin kyseenalaistaa jotain, mutta ei ole todellakaan pakko – myös pelkät kehut riittää XD .
Erityisen Hyvän Kommentin saaminen tuo iloa. Se tuo lämpöä ja hymyä. Vähän kuin saisi aamukahvin sänkyyn. Siltä se tuntuu.

3. kyllä se kivan, kehuvan, oivaltavan tai muun mieluisan kommentin saaminen hymyilyttää ihan oikeasti! Tulee hyvä mieli ja se innostaa jatkamaan tätä. Ihan varsinkin silloin jos on kirjoittanut jonkin oudon, nopean hutaisun, joka on omasta mielestä hölmöstä ideasta lähtenyt liikkeelle ja muutenkin vain täyteteksti, jonka julkaisee ihan vain siksi, että onpahan internetin tukkeena sekin, ja sitten joku kommentoija löytää siitä jotakin samaistumispintaa tai jonkin toisen näkökulman tai tulkitsee sitä tavalla, joka ei minulle tullut mieleen ainakaan selkeänä ajatuksena. Niin onhan se ihan mahtavaa ja välillä sitä yllättyy, että niin totta, voihan se noinkin olla ja analysoida tuolla tavalla. Parhaassa tapauksessa toteaa, ettei tämä nyt niin tyhmä ja hölmö teksti ja ajatus ollutkaan. Ja joskus kommenteista lähtee kehittymään ajatusketju uuteen tekstiin ja juonenkäänteeseen.

4. Hyvän kommentin saaminen on parhaillaan ihan mahtavaa tai sitten se saattaa olla semmoinen päivän pelastaja, riippuen tilanteesta tai kommentista. Tietenkinhän jokainen kommentti on tärkeä, mutta varsinkin silloin kun kommentti on hyvin rakennettu kritiikin ja kehun tasapainolla siitä saa itse irti paljon enemmän ja vaikka se ei ehkä ihan heti seuraavassa tekstissä näy, se kuitenkin kehittää omalla tavallaan kirjoittajana hitaassa tempossa ja välillä hyviä kommentteja tulee luettua useasti, ensin vain läpilukien ja sitten paloitellen se osiin ja pohtien ja analysoiden kaikkea mitä komentoija on kommentillaan tarkoittanut ja pohtia miten omaa kirjoittamistanasa voisi parantaa niiden neuvojen ja vihjeiden avulla.

5. Tekeekö kukaan muu sitä, että tarinan julkaistuaan päivittää sivua aina kymmenen minuutin välein kun haluaa nähdä, josko joku olisi kommentoinut? Ja voi vitsi, sitä miten sydän vähän hyppää kun näkee, että joku on kommentoinut!
Siitä tulee niin hyvä fiilis, kun saa konkreettisen ”todisteen” siitä, että joku todella on lukenut sen oman tarinan, se on herättänyt heissä tunteita ja he ovat käyttäneet kallisarvoista aikaansa kommentointiin. Siksi mäkin aina yritän sitä tehdä mahdollisimman paljon, koska musta on kiva ajatus, että jollekin muulle tulee samanlainen olo. Vähän sellainen, kun silloin joskus lapsena jouluna, kun sai aina vaan uuden lahjapaketin pukilta. Joka kerta se oli ihan yhtä siistiä, ja myönnetään, että musta ainakin oli kiva olla se, jolla oli eniten lahjoja… 😄 Näin kävi ehkä pari kertaa, mutta se oli hyvä fiilis se. Kommentit on vähän sellaisia pieniä lahjoja, joista joka kerta ilahtuu ihan yhtä paljon! ❤️ Kaikki kommentit ovat hyviä, mutta mulle ne ihan tosi hyvät kommentit on niitä, jotka vähän analysoi niitä tarinoita, koska kiinnostaa välitinkö lukijalle oikeanlaista tunnelmaa, sekä tietysti se, että mikä tarinassa oli hyvää ja missä olisi kehittämisen varaa! Rakentava kritiikki kehun kautta, kiitos kelpaa!

6. Pirun hyvältä, suoraan sanottuna. Tulee sellanen pieni ”Jes, joku oikeasti luki sen!” fiilis, ja samalla melkeen aina pieni boosti että haluaa kirjottaa lisää ja yrittää tehdä jotain vähän lisää seuraavalla kerralla. Sisällyttää enemmän toisten hahmoja, kokeilla ehkä ottaa mukaan hahmoa jota ei oo aikasemmin kirjottanu tai jotain muuta.
Ja sillon kun on jotain rakentavaakin palautetta (etenkin kun täällä se on ollu juuriki rakentavaa, ei lynkkaavaa) niin tulee sellanen että parhaan mukaan yrittää sisäistää sen kaiken ja myös hyödyntää se. Ottaa opiksi että missä tuli vähän kömmähdettyä, mikä meni hyvin ja mitä voi seuraavaa tekstiä ajateltuna tehdä sitte paremmin. Etenkin kun itellä on niin paljo erinäisiä ongelmia etenkin kirjottamisen puolella, niin ne rakentavat kommentit ollu todella ns. valaisevia.

7. Silloin tulee fiilis, että joku on lukenut oman tarinan ja kun lukee jonkun hyvän kommentin minkä joku on omaan tekstiin laittanut niin kyllähän se motivoi kirjoittamaan. Kaikki kommentit ovat ihania ja erittäin arvostettavia! ❤

A12: Camilla ja Oskari kävivät Yllistaron radalla. Oikeita vastauksia tuli monta, mutta nopein niistä tuli Keskustassa.

B12: Näin kerrottiin Outin tarinoista.

1. Ainakin tuo viimeisin pieni hengähdystauko mikä Outilla oli Jussin kanssa. Vähän pientä kaaosta työelämässä kun hommaa enemmän kuin tarpeeksi, mutta ah niin ihanan arkinen hetki hevosen kanssa. Ei mitään treenaamista tai muutakaan suurempaa puuhastelua, vaan ihan vaan rapsuttelua ja hevosen kanssa olemista. Koska tuollaiset rapsutus orjana olemisen hetket ja hevosen tyytyväisen ilmeen näkeminen on itelle ollu aina se juttu, minkä jälkeen taas jaksaa selkä märkänä talikoida karsinoita. Niin pystyin näkemään koko tuon tilanteen niin selvästi mun päänsisäisessä elokuvateatterissa.

2. Arvostan sellaisia tyyppejä, jotka jaksavat kirjoittaa tarinoita ihan vain kirjoittamisen ilosta. Varsinkin sellaisia, jotka kirjoittavat jonkun toisen hevosesta. Nykyään hoitajakulttuuri on jo melko kuollut ilmiö virtuaalimaailmassa, ja Outin kaltaisia ahkeria hoitajia on oikeasti tosi harvassa. Outi onkin ihan korvaamaton, niin Hopiavuoren tarinassa kuin Eetun apuna, joten kiitos Outi! 😀

Outi otti heti ensimmäisistä tarinoista alkaen tosi hyvin muita hahmoja mukaan ja taustatyötä oli selvästi tehty, sillä hahmoilla oli nähtävissä niiden omat selkeät tapansa ja puhetyylinsä. Ja näistä alun tarinoista välittyi ainakin mulle ihanan nostalginen fiilis, kun vielä virtuaaliheppailu oli itselle nimenomaan sitä hoitajahommaa. Voi niitä aikoja! <3 Vaikka toki Outin tarinat ovat aina olleet siinä mielessä kehittyneempiä (tai siis, oikeasti kiinnostavampia, mutta voiko niin sanoa ilman että kukaan pahastuu...?) että niissä on paljon paljon muutakin, kuin vain sitä itse hevosen hoitamista. Niissä on juuri sitä, mitä me Hopiavuoressa halutaan lukea, eikä vain sitä hevosen lääppimistä ja liikutusta, joita ainakin silloin kymmenen vuotta sitten joka tarina oli.

Ensimmäiset askeleet äskeisestä ”muutakin kuin hevosen liikutusta” lärpätyksestä huolimatta on yksi suosikeistani Outin tarinoista. Siksi, että vaikka siinä keskitytään ratsastukseen se ei käy missään vaiheessa tylsäksi eikä ole millään tavalla ratsastusopas joita laatiksiin hevosille ladotaan sata. Tarinan alku varsinkin, sillä eikös me kaikki aina välillä toivota että elämä olisi yhtä elokuvaa? Ja se fiilis, kun tekee kaiken juuri niin huonosti kuin etukäteen pelkäsi, ja vielä kun omistaja on paikalla katsomassa ja kaikkea. Samaistun, niin kovin paljon.. 😀

Valmentaja Metsärinne saa sattuneesta syystä mun suosion, kukapa ei omasta hahmosta haluaisi lukea? 😀 Varsinkin, kun Noa on tässä niin hyvin kirjoitettu, vuoropuheluineen kaikkineen. Niinkuin kaikki muutkin hahmot, jotka Outin tarinoissa seikkailevat. Vähän oon kateellinenkin siitä, miten helpoksi sen teet. Siis sen, että pääset jokaisen pään sisälle ja osaat kirjoittaa kaikkia hahmoja niin kuin ne olisivat omiasi! Ihan huikee taito, joka on yksi niistä monista syistä jonka takia Outin tarinoista pidän niin kovasti.

Ja ne tarinat joissa Outi juttelee Sonjan kanssa, ja ne joissa Oskari on mukana, on kaikki niin mielettömän kivoja! Ja ne kaikki muutkin, joissa Sonja tai Oskari ei ole. Voisin vaan linkata Outin spinnarit tähän, koska tykkään niistä kaikista. 😀 Mutta sen sijaan haluan vaan kehua, miten näppärä kirjoittaja olet. Yksityiskohdat on hiottuja ja tarkkaan mietittyjä, olet taitava omaksumaan muut hahmot kuin omiksesi, dialogit pystyn kuulemaan täysin aitoina niitä lukiessani.. Sinulta odotan jokaista tarinaa aina yhtä innolla, että onneksi, siis ONNEKSI Outi olet täällä meitä ilahduttamassa omalla osaamisellasi! <3

3. tämä on helppo, tai oikeastaan ei, koska Outilla on tosi paljon hyviä kirjoituksia, mutta koska olen itsekäs, paras (tai parhaasta päästä ainakin) on spinnareista löytyvä Joskus tarvitsee toisen. Siinä on Sonja niin omana itsenään ja muutenkin todella hienosti kirjoitettuna. Sen tekstin lukeminen on edelleen ihan uskomatonta ja olen vielä tänäkin päivänä tosi otettu tuosta tekstistä. Jos se ei ole täydellinen, se on pelottavan lähellä sitä ❤

Toinen ehdoton valinta on Pakko treenata tallipäiväkirjassa. Se on niin hillittömän hauska, vaikka se on kuitenkin hyvin vähäeleinen tarinana. Eihän siinä sinänsä tapahdu kovin paljon mitään, mutta sanavalinnat ja yksityiskohdat tekevät siitä niin mehukkaan, että se jaksaa naurattaa vielä aikojenkin päästä, miljoonatta kertaa lukiessa.

4. Meinasin huudahtaa, että helppo, ja laittaa sitten tarinan letityskeissistä Tiituksen ja Hellon kanssa. Ajattelin, että tottahan se on paras, kun se on sekä tapahtumana että kerronnallisesti hauska juttu, jota muistelen vieläkin. Lisäksi se on TT-tarina, ja verrattuna siihen miten TT:ssa on aika usein meininkinä (munkin kohdalla) ihan vaan lätkiä sanoja peräkkäin, niin tämä kyllä erottuu joukosta niin kuin ruusu perunapellossa.

Lueskelen kuitenkin aina myös muita tarinoita, vaikka suosikki tulisikin heti mieleen. Kun luin, totesin, ettei tämä niin helppo nyt olekaan. Outilla on ihan valtava määrä tarinoita ja aika moneen makuun. Osa on tunteellisia ja haikeita, osa kutkuttavan jänniä, osa naurattaa, osassa on tarkkaa ratsastuskuvausta. Tykkää esimerkiksi Oskaritarinoista. Kun Outi ja Oskari meni syömään jätskiä, se oli jännää ja vielä vaivaannuttavaa. Sitten taas ne tarinat, joissa valmentaja-Oskari oikein repäisee jonkin tyhmän jutun kanssa, on tosi hauskoja. Niin kuin se, jossa Oskarilla oli muutama muistiinpano.

Outin tarinoiden supervoima on pikku kommelluksissa ja tosi aidossa henkilökuvauksessa. Myös hevosen kuvaus on uskottavaa ja tosi tarkkaa, ja siitähän oltaisiin oltu ihan superkateellisia silloin joskus virtuaalisten hoitoheppojen aikaan, kun ratsastus oli tärkeintä. Nyt ja tässä yhteisössä taidetaan olla enemmän kateellisia siitä henkilökuvauksesta, vaikka heppakuvaus ei sen rinnalla kalpenekaan. :DD Minä ainakin haluaisin samat supervoimat.

A13: Tiitus toi tallille kerran kaksi poikaa mukanaan. He olivat Saku ja Rasmus eli Rampe. https://kristallijumala.net/hopiavuori/forums/topic/tallipaivakirja/#post-1809
Tällä kertaa oikeita vastauksia tuli vain yksi.

B13: Näitä Jannan tarinoita arvostettiin erityisesti.

1. Vaikka en oikeestaan pidä mistään mitä oon kirjoittanut taas vaihteeksi mainitaan nyt muutama,

Ihan ekana mulla tuli mieleen Äiti. Tekstissä on omalla tavallaan semmonen päättäväinen mutta silti haavoittuva fiilis ja toisaalta ei se taida olla kuitenkaan helppoa jättää omia vanhempia taakseen vaikka miten haluaisi ja olisi niin päättänyt.

Muina poimintoina mä voisin nostaa Mokia, Luovuttaja ja 10.07.2020. Näissä kaikissa on tunnelmalta jotain semmosta mistä tykkään ja millaista haluaisin osata kirjoittaa.

2. Paahtiksen päiväkirjassa ollut Mokia on semmoinen, joka todella teki vaikutuksen aihepiirillään. Se vaan herätti jotenkin, periaatteessa sitä tietää että kun nuorisotyössä tekee töitä tai ylipäänsä ihmisten kanssa, sosiaalityössä tms, niin voi joutua tilanteeseen, että asiakas kuolee. Mutta tässä se tuli tarinan myötä iholle ja todeksi (jos näin voi sanoa). Ja että se voi tuntua ammattilaisestakin pahalta ja todennäköisesti tuntuukin! Se oli hyvin kirjoitettu teksti ja vakavasta aiheesta ja toi Jannaa jotenkin tosi paljon lähemmäs ja selkeämmäksi.

3. Ehkä se ois tuo Joululeipomuksia tarina. Siinä on jotenki tosi kivaa kuvailua, minkä kautta tunnelma välittyy tosi hyvin. Arkista leipomista mutta myös vähän vakavaakin puhelua kun Janna tohtii tuoda esille omia epäilyjä siitä kun pelottaa että ei oikein osais viedä Paahtista eteenpäin ratsuna. Ja samalla vieläpä mukavasti kehitti kaveriväylää toisen hahmon kanssa niin että ihan hyvin vois odottaa ne kaksi keskustelemassa jostaki muustaki kuin hevosiin liittyvästä.

4. Jannan kirjoittaja on osoittanut olevansa äärimmäisen kiinnostunut ympäristöstä, jossa hän kirjoittaa, sekä hän tahtoo kovasti leikkiä muiden kanssa. Jo nämä kaksi piirrettä ovat sellaisia, joista pidän kirjoittajissa, ja varsinkin täällä Hopiavuoressa niitä arvostetaan. Kunhan Jannan paikka vakiintuu, uskon että hän tuo tarinoillaan vielä enemmän Hopiavuoreen kaikkea mielenkiintoista, sillä hän on tähänkin mennessä tarjonnut kanssaharrastajille koukkua jos toistakin!

Kesäsuunnitelmia ja kortin peluuta on yksi suosikeistani Jannan tarinoista. Siinä on monta hahmoa vierailemassa, Hopiavuoren tunnelmaa sekä lopetus, joka jättää hyvän mahdollisuuden muille jatkaa, jos niin haluavat!

Toinen, mistä kivasti pidän, on Joululeipomuksia. Ihanan arkinen, rauhallinen, tavallinen tarina, ilman mitään suurempaa tapahtumaa mihin mennä tai valmistautua. Muita hahmoja, kivaa dialogia, mukavaa tunnelmaa… Nämä tälläiset tarinat ovat juurikin niitä parhaimpia, ja näitä voisin lukea ihan loputtomiin!

Nämä molemmat tarinat ovat tehneet vaikutuksen siksi, että niistä oikein huokuu Jannan tahto saada leikkikaveri ja onnistua kirjoittamaan myös muiden hahmoja hyvin. Hän opettelee ahkerasti ja ottaa palautteen vastaan, sillä jokainen tarina on ollut entistä kehittyneempi, joka mielestäni näkyy etenkin näissä kahdessa erityisen hyvin!

5. Joululeipomuksia on mielestäni Jannan tähän asti kivoin tarina. Se on sosiaalinen, mitä täällä arvostetaan, ja toiseen tutustuminen on vieläpä tehty taitavasti niin kuin oikea ihminen tekee: vähä vähältä ja aina arkisista mielipiteistä ja huolista aloittaen. Joululeipomuksia-tarinassa Janna on uskottava hahmo ja ihminen, joka toimii loogisesti mutta silti omalla hahmokohtaisella tavallaan. Tunnelmakin tarinaan on luotu tosi onnistuneesti valikoimalla, ettei kerrotakaan lukijalle kaikkea, vaan pelkästään tarinan tai tunnelman kannalta oleellisia asioita. Vaikka kaikki tarinassa kerrotut asiat eivät olekaan positiivisia, lukijalla on silti turvallinen olo tätä tarinaa lukiessaan, koska Janna toimii ja juttelee tässä niin inhimillisellä tavalla.

A14: Helmipuron perheeseen kuuluvat isä Tapio, äiti Sirpa, vanhemmat tytöt Eira ja Inari sekä kaksoset, joiden nimenantojuhlaa vasta suunnitellaan.
Vastauksia tuli monenkirjavia. Kaikki muistivat, että perheeseen kuuluu isä ja äiti. Jotkut unohtivat, että vauva on jo syntynyt tai edes syntymässä, tai että niitähän oli kaksi. Yksi unohti, että perheeseen kuuluu Eira ja Inari!
Ensimmäinen oikea vastaus tuli mailitse. Sitä ennen ehti tulla ripakopallinen vääriä. 🙂

B14: Näin hahmot viettävät jouluaan.

Herman
”Meidän perheen joulu ei varmaankaan hirveästi poikkea muiden perheiden joulusta. Aattoaamuna syödään äidin keittämää riisipuuroa ja katsotaan ihan vain vanhoja perinteitä noudattaen lastenohjelmia sekä joulupukin kuumalinjaa. Päivällä pidetään pieni rauhallinen muistohetki Josefille, koska emme millään kerkeäisi viedä kynttilää haudalle.

Illalla on tietysti jouluaterian aika ja vatsat kylläisinä on mukava jakaa joululahjat. Loppuilta menee joulusaunan ja yhdessä olon merkeissä, herkuttelua ja glögin juontia unohtamatta.”

*

Sonja
Joulu tulee, pois alta

*

Janna
Jannan joulu tulee todennäköisesti menemään ainakin osaksi tallilla. Näillä tiedoilla päivään sisältyy pitkä maastoretki ja muuten vain ajanviettoa Paahtiksen kanssa, sillä joulu on yksi niistä juhlista joista nainen ei menneisyytensä vuoksi ihan hirveästi välitä.

*

Santtu
Santtu viettää joulua perheensä kanssa. Eli äidin, isän ja Kaapo-koiran. Hyvin perinteinen, rauhallinen ja hiljainen joulu, sillä sukulaisia Aarnipurojen perhe harvemmin kylään pyytää. Aamupäivän Santtu aikoo kylläkin viettää tallilla Fifin kanssa ja suunnitelmissa olisi käydä oikein pitkällä maastolenkillä; joko yksin tai yhdessä muiden tallilaisten kanssa. Mikäs sen parempaa, kuin viettää ensimmäistä joulua ihan oman ponin kanssa!

*

Noa
Noa ei oikein tiedä, miten joulua viettäisi. Monen muuttujan takia hänen suunnitelmansa ovat kääntyneet päälaelleen, ja nyt saakin nähdä, millainen joulu tänä vuonna Metsärinteelle tulee. Aikaisemmin Noa – katkaisuhoidosta selvittyään ainakin – on viettänyt joulun yhdessä äitinsä kanssa. Vain he kaksi, sillä muuta sukua ei juuri enää ole. He ovat vieneet kynttilän yhdessä Noan isän haudalle, ja illaksi Alma on tehnyt mitä parhaimpia jouluruokia joita syödään aina uuteenvuoteen asti. Kotoisa ja lämmin joulu, joka on niin Noalle kuin äidilleenkin tärkeä ajankohta viettää aikaa yhdessä.

*

Marshall ja Niklas
”Harmittaa että en tänäkään jouluna päässyt lähtemään käymään kotona, koska joulu siellä on aivan omaa luokkaansa. Mutta ehkä ensi vuonna. Joten tämä joulu tulee vietettyä taas Niklaksen kanssa ja todennäköisesti hyvin samalla tavalla kuin edellinenkin.”

”Toki tällä kertaa mä en piilottele kuusta Joukahaisten luona vaan haetaan se tässä tällä viikolla.. jostain.”
”Kyllä, koska kuusesta en tingi vieläkään. Mutta… Käydään tallilla, Kremin kanssa ulkoilemassa-..”
”Katotaan ainaki Lumiukko. Ja jos tulee, niin Joulupukki ja Noitarumpu.”

”Mmhm. Ja hyvällä tuurilla jos meidän sauna toimii niin käydään joulusaunassa.”

”Ja totta kai, syödään ihan hitokseen jouluruokaa, suklaata, katotaan lisää joulu leffoja, vähän pelataan. Ootetaan että Joulupukki tuo illalla lahjat ja riippuu mitä pukki tuo niin todennäkösesti lahnaillaan loppu ilta sohvalla tai jotain. Ja toki, josain vaiheesa päivän aikana mä soitan kotia ja Marsh soittaa omille porukoilleen.”
”Äiti muuten haluaa nähdä sinutkin. Videopuhelu. Ja isäni kuulemma myös.”
”…Jaiks. Miks? Mitä mä oon tehny?”
”Hmm… Jotenkin muistelen että siinä vaiheessa kun isänikin sai virallisesti tietää seurustelustamme niin ikään kuin kuulut perheeseeni. Joten, joudut osallistumaan minunkin suvun asioihin. Tai siis ei tietenkään ole pakko mutta…”
”Aaa. Totta. Totta. En ees aatellu tota.. Jösses… tarkottaako tää sitä että Grigori saattas etä kasvotusten toivottaa mulle ihan ite hyvää joulua?”
”Todennäköisesti. Sen ainakin tiedän että heiltä on sinullekin lahja.”
”Mitä?!”

*

Nelly
Joulu? Voi kuule. Kuusia, palloja, tonttuja, laulua, naurua, kahvia, puuroa, kaakaota, takkatulta, herkkuja, tuoksuja… Joulu on paljon. Joulu on pyhä. Ei kirkollisessa mielessä, älä yhtää luule. Joulu on tosi tärkeä.

Muksuna joulu alko kinkun valvojaisista. Me isän kanssa istuttiin aatonaaton iltana uunin edessä ja pelattiin jotain, yleensä Arvaa Kukaa. Mä join mehua ja isä glögiä. Syötiin pipareita ja naurettiin yömyöhään. Yleensä mä nukahdin siihen ja isä kanto mut sänkyyn.

Aattoaamuna ei saanu avata lahjoja, vaikka ne oli mystisesti tullu yön aikana kuusen alle. Niitä käytiin vähän ravistelemassa ja hiplaamassa. Aamupalaks syötiin puuroa ja mantelin saanut sai laittaa tähden kuusen latvaan. Kuusihan oli koristeltu jo viikkoja aikaisemmin, mutta tähti laitettiin vasta aattoaamuna.

Tähden laiton jälkeen me maattiin sohvalla yökkäreissä ja katsottiin Lumiukko ja Joulupukin Kuuma Linja. Juotiin monta kuppia kaakaota ja kutiteltiin toisiamme. Oltiin koko perhe yhdessä: minä, äiti ja isä. Ahtauduttiin siihen pieneen sohvaan, käperryttiin yhden viltin alle.

Lumiukon ja Kuuman Linjan jälkeen me aina lähdettiin retkelle takapihalle – tai lähimpään metsään, missä sellanen nyt olikaan. Meil oli eväät tietysti mukana. Käveltiin ehkä kilometri, istuttiin alas ja syötiin. Jätettiin myös oraville aina joululahja: me kerättiin jättikokonen kasa käpyjä matkalla ja pinottiin ne isoimman puun juureen.

Kotona, kun ilta alko hämärtyy, tuli lahjojen vuoro. Mahat täynnä ja joululaulujen soidessa me alettiin vuorotellen avata lahjoja. Ensin ne tietysti jaettiin kolmeen pinoon: jokaiselle oma. Mun pino oli aina isoin – jännä juttu. Loppuilta menikin lahjojen kimpussa. Mä leikin uusilla nukeilla ja sovitin uusia vaatteita uudestaan ja uudestaan. Äiti ja isä joi glögiä, ja mä sain mehua. Mummu tuli käymään illalla, lahjojen jälkeen. Sieltä tuli aina pehmeä paketti. Joka joulu siellä oli uudet villasukat ja joka joulu laitoin ne jalkaan.

Sittemmin jouluperinteet on muuttunu. Eetun perinteet on tosi vahvat ja mut on melkeen pakotettu mukautumaan niihin. Ei se kyllä haittaa. Mun perinteisiin kuuluu mun vanhemmat ja Eetun perinteisiin omat vanhemmat. Ja nyt ko Ritvakin tulee kylään ni kyllä Eetun perinteitä pitää noudattaa. Mutta mantelista mä en luovu. Aina, kun joku sen aamuisin saa, mä palaan ihan hetkeks niihin lapsuuden hetkiin, ko isä nosti mua ja äiti katto vierestä, että tähti varmasti menee suoraan. Se oli tarkkaa se.

Tänä jouluna ajattelin kokeilla, josko Eetu suostuis lähtee retkelle. Ei kauas, mihin mä tän mahan kanssa pääsisinkää, mutta ihan tohon lähelle. Metsän reunaan, siihe kivien tykö. Otettais glögiä ja pipareita mukaan. Ja kerättäis oraville joululahja.

*

Eetu
Eetun jouluun kuuluu talliarkea. Joulun kuitenkin tekee se, kun pääsee lähtemään Jussin kanssa aattoaamuna maastoon ihan kahdestaan. Ei tallihuolia, ei asiakkaita, ei edes Nellyä: vain Eetu ja Jussi. Perinteisesti Eetu yrittää etsiä hangelta ainakin jäniksen, ketun ja hiiren jäljet ennen kuin kääntyy takaisin, mutta lumettomina jouluina täytyy kai kehittää lista vaikka puulajeista joita bongata.
Hevosten ohella Eetu syö. Niin kuin Hello. Suurimmaksi osaksi kinkkua. Ihan sohvallekin hän ottaa kinkkua mukaan, kun kukaan ei ole katselemassa.
Eetun jouluun kuuluu tietenkin myös Ritva-äidin luona käyminen sisarusten kanssa. Koska Millalla on vielä pieniä lapsia, Joulupukki on tullut joka vuosi. Nyt kun Eetu on oikeastaan yksin vastuussa tallista, hän ei enää jää yöksi äitinsä luokse muiden kanssa, vaan piipahtelee pitkin joulun aikaa.
Tänä vuonna on myös aika kehitellä uusia omia perinteitä Nellyn kanssa.

*

Hello, Eira ja Inari (sekä Allu ja kaksoset)
Helmipurot ja Ilvekset ovat ihan eri maailmoista, mutta ovat aina olleet tiiviisti tekemisissä. Sirpa ja Aili ovat ystävistä parhaimmat: ihan lapsesta asti kuin siskokset. Joulut on aina vietetty enemmän tai vähemmän tiiviisti yhdessä jo lapsina, ja kun omia lapsia alkoi tulla, tietenkin kummitätienkin piti päästä lahjoja tuomaan ja kasvavia kummilapsiaan ihastelemaan myös jouluna. Sitä eivät aviomiesten käsitykset suppeammista perhejouluista muuttaneet miksikään, vaan Tapio sai murahdella kaikessa rauhassa nurkassaan ja Manni paeta tarvittaessa talliinsa hengähtämään. Vuorojouluin käytiin pukilla Ilveksen talossa ja Helmipuroilla kun lapset olivat pieniä. Enää ei pukkia tule, koska nyt Eira, Inari, Allu ja Hello ovat isoja ja kaksoset liian pieniä ymmärtämään moisesta. Yhteen silti kokoonnutaan. Aattona mennään tällä kertaa Ilveksen kotiin ja joulupäivänä Helmipuroille.
Yleensä joulupukki on tuonut pikkuisille Helmipuroille ja Ilveksille jonkin pelin, jota pelata: joko Pleikkariin, tai sitten ihan lautapelin. Vaikka lapset ovat kuinka isoja jo, vieläkin taitaa peli tulla. Hello toivoo, että se on se uusi Pictionary. Eira toivoo, ettei se ole ainakaan se uusi Pictionary. Oli peli hyvä tai huono, aattoilta sitä pelataan ja pelatessa paitsi nauretaan myös kinastellaan niin kuin oikeat sisarukset.
Enää lapset eivät varmaan tahdo jäädä toistensa luokse yökylään niin kuin ennen, koska Hello ja Allukaan eivät enää asu kotona. Hello toivoo viettävänsä aattoiltaa Tiden kanssa, muttei tiedä, käykö niin. Inari aikoo mennä Ilveksille ja lukea kirjaa, jollaisen Pukki joka vuosi tuo. Eira joutuu varmaan kotiin ja saunomaan sähkösaunaan, koska niin kuin Tapio sanoo, joulu on perhejuhla.
Aaton ja joulupäivän ulkopuolella Ilveksillä ja Helmipuroilla on omat erilaiset perinteensä. Molemmissa kodeissa koristellaan kuusi: Helmipuroilla heti ensimmäisenä adventtina, sillä onhan heidän elegantti valkoinen tekokuusensa viimeisen päälle kaunis amerikkalaistyylisine runsaine koristeineen. Ilveksillä kuusi koristellaan vasta aatonaattona, koska se on oikea neulasiaan varistava kuusi. Se otetaan pois pian jo joulupäivän jälkeen, koska melkein kaikki koristeet ovat syötäviä ja niin Mannilla kuin pojillakin on paha tapa syödä niitä aina ohi mennessään.
Joululoman parhaita päiviä lasten mielestä ovat kuitenkin vieläkin ne päivät, kun äidit hälyyttävät aikuistuvat lapsensa paikalle, pakkaavat heidät autoihinsa ja ilmoittavat, että nyt muuten lähdetään tekemään milloin mitäkin koko joukko yhdessä: Ilvekset ja Helmipurot.

*

Oskari
Oskarin määräaikainen työsopimus päättyy ennen joulua, eikä Eetu ole tainnut muistaa edes ottaa mahdollista uusimista puheeksi. Oskarikaan ei aio puhua sellaisesta, koska nyt hän saa lomaa pyytämättä pakattua matkalaukkunsa ja reppunsa, pinottua ne autoonsa ja karautettua vanhempiensa luokse perinteiseen jouluunsa.
Oskarin jouluun kuuluu laaja skaala jouluruokia. Kotona syödään vain yksinkertaisia ja perinteisiä: kinkkua ja laatikoita. Jouluisin kuitenkin kuljetaan sukulaisen luota toisen luokse, eikä kotona ehditä montaa kertaa syömäänkään.
Jouluun kuuluu myös paljon ratsastusta. Olavin tallin työt on hoidettava ja Oskari auttaa omalta osaltaan. Sen lisäksi etenkin pienimmät sukulaistytöt hinkuvat kovatti ratsastamaan hepoilla, ja se on aina Oskari, joka vie kikattelevaa laumaa seikkailuihin pitkin maastoja. Oskari ei valita: hän saa itse valita ratsunsa, ja onhan se nyt hienoa ratsastaa monta päivää Ramonalla, isän upeimmalla hevosella.
Suden perheessä ei ole tapana antaa paljoa lahjoja. Jokainen saa jotain, yleensä aina jotain hyvin samantyyppistä joka vuosi. Mummo on kutonut aina villasukat kaikille. Täti lähettää aina suklaata. Jokainen perheessä saa joka vuosi hyvät nahkakintaat ja Oskari uuden valkoisen pipon. Vanhemmat tapaavat ostaa Oskarille myös yhden ison lahjan joka vuosi. Joskus se on ollut puhelin, joskus maailman siisteimmät nappulakengät ja kerran se oli PlayStation2. Myös Oskari ostaa vanhemmilleen isomman lahjan, joskin paljon pienempiin tuloihinsa suhteutettuna.

*

Milan
Milanin joulu on kirjan lukemista ja videopuhelu kotiin. Puhelussa hän hymyilee Marialle ja kertoo kaikista seikkailuistaan, joita on kokenut. Osa niistä on vahvasti väritettyjä, mutta ne onkin tarkoitettu vain Marian huviksi.
Kun puhelu on soitettu, Milan tapaa käydä lenkillä aikaa tappaakseen. Yleensä hän hakeutuu hautausmaan suuntaan, sillä vaikka hän ei tunne sieltä ketään, kynttilät ovat kauniita.

A15: Typyn paras peuhukaveri oli nimeltään Kerttu. Oikeita vastauksia tuli monta, mutta ensimmäinen tuli melkein heti Keskustan kautta.

B15: Seuraavia tarinoita muisteltiin erityisen hauskoina.

1. Hauskoja tarinoita on tosi monta, mutta päällimmäisenä mieleen tulee se jo kerran mainittu Outin Pakko treenata. Kuten sanoin, se on edelleen hillittömän hauska eikä sitä suinkaan vähennä se hyvin närkästynyt kuva Hellosta.
Toinen on Hellon, anteeksi siis Jepen kirjoittama Soittakaa elsut!! ja kolmas Tiitus, koronan uhri 1.

2. Listaan, koska tiukalla aikataululla en kerkeä näitä sen enempää purkamaan yksitellen. Jokainen näistä on jollain tavalla riemastuttanut mua, vähintäänkin sen verran että oon hymyillyt ja tuhahtanut huvittuneena nenän kautta, tai sitten ihan sen verran että oon nauranut ääneen. Hopiavuoren porukka on kyllä ihan mahtava!

– Pakko treenata, by Outi
– Kohtuus on suhteellista, by Hello
– Kakkukaffit, by Chai
– Hiljainen vieras, by Eetu
– Keksikatastrofi, by Nelly
– Hellon ja Skotin osallistuminen Hehe- luokkaan, by Hello
– Tarina, kun Marshallista tuli LeMershall, by Marshall
– Kasvupiste, by Eira
– Sirkkeli ja naulapyssy, by Hello
– Se päivä kun musta tuli apupoika, by Niklas
– Suuri kattomunaturnaus, by Hello
– Runotuokio ft. Runokone.fi, by Nelly
Ja ainakin tsiljoona muuta tarinaa vielä lisäks!! :DD

16A: Niina on Santun, Fifin omistajan äiti. Oikeita vastauksia tuli tällä kertaa vain yksi.

16B: Camillan tarinoista sanottiin seuraavaa.

1. Camilla tarinoista oma onnistuminen oli ehkä Mitä jos grillattaisiinkin tänään, koska vaikka kuinka oli mielenkiintoista kirjoittaa Camilla kiinnostuksesta Suteen. Parhainta oli kuitenkin kirjoittaa kaksikosta, kun he muistuttavat nihastelevia ja avoimia sisaruksia.

2. Tänään yritetään olla sosiaalisia. Tämä tarina on jotenkin avannut Camillan. Niinkuin siinä sanotaan, on aika puhua kokonaisia lauseita 😀 . Sen lisäksi, Camilla saa hyvän idean harkkapaikkaan ja kaikki tuntuu loksahtavan paikalleen.

Vaikka toki tulikin myöhemmin alamäki, uskon aivan täysin siihen että Camilla selviää siitäkin. Sisulla, vahvalla luonteella. Camillalle teki hyvää romahtaa ja valua itkemään – se oli aivan varmasti puhdistavaa. Tarina on surullinen ja sydäntä raastava, mutta silti mä nään sen piiienen pilkkeen. Sen, että kyllä kaikki järjestyy.

3. Kun positiivisuudesta puhutaan, niin ensimmäisenä mieleen tulee Elämä on ihan kivaa! Sehän alkaakin positiivisella otsikolla, ja tarinan tunnelma on mukava, arkinen, rauhallinen. Camillan mieltä painavat kysymykset ja epäilykset eivät ole niin raskaita, että ne latistaisivat hänet ihan maan tasalle, vaan hän on reippaana jaloillaan ja selkä suorana, kohti tulevaa. Tämän tarinan Camilla tuntuu minulle siltä tutuimmalta Camillalta, jonka tunnen tähän mennessä kenties parhaiten!

Pönttö vetää ei ole iloinen tarina, mutta se on silti positiivisesti jäänyt mieleen, koska se on niin aito. Kuvailu, Camillan tunteet, reaktiot, kaikki tuntuu juuri sopivalta siihen tilanteeseen. Ja se tuntuu lukijallekin niiin kurjalta, koska luulen että me kaikki ollaan Camillan puolella ja halutaan hänelle vain parasta. Eli siis, lukijalle kuvailun ja koko tarinan sujuvuus on aiheestaan huolimatta oikein miellyttävä!

Yhteenvetona Camillan tarinat ovat olleet oikein, oikein hyviä! Hänellä on – tai ainakin lukijalle välittyy sellainen olo – selkeä suunta, mihin mennä, ja sinulla on suunnitelma jota seuraat. Camilla on onnistunut pitämään tietynlaisen imagon yllään, vaikka hän on samalla myös ns. ”lämmennyt sisäänpäin”, ja onhan Camilla maisemissa ollut niin pitkään että vähän väkisinkin. Tälläistä yhtäjaksoista, selkeää tarinankulkua on oikeasti äärettömän mukavaa seurata sivusta, ja Camilla on hyvin tehty hahmo, jota kirjoitat erinomaisesti! 🙂

4. Nautin Camillan murehtimisesta ja draamasta sekä ihmissuhteista. Tykkään Camillasta ja Eetusta yhdessä arkisissa puuhissaan (tai oikeastaan Camillasta hullun esimiehensä armoilla), mutta niin tykkään Oskarin ja Camillan jutuistakin, erityisesti niistä kepeimmistä. Kun Camilla murehtii Steffeä, siinä ei ole enää mitään kepeää, mutta lukijasta nämä tarinat ovat mielenkiintoisia hänen asettuessaan luontevasti Camillan puolelle.

5. Camillan tarinoita miettiessä nousee kaksi asiaa: hienot kuvaukset raveista, ajamisesta ja ylipäänsä ravimaailmasta, ja onnettoman olemattomien ihmissuhteiden mielenkiintoiset kiemurat. Vaikea valita näistä, mitään yhtä sellaista selkeätä lempparia ei tule mieleen, koska hyviä tarinoita on niin paljon. Mutta jos joku pitää ehdottomasti mainita, niin Se tuttu tv-pöytä ja sohva ja sen jatko-osa Kaikki hyvin. Voi Camilla-parkaa! En nyt tiedä, että ovatko nämä erityisen POSITIIVISESTI jääneet mieleen, molemmat ovat tosi riipaisevia oikeasti. Mutta hyviä tekstejä ovat ja herättävät tunteita.

17A: Harrin mieltä painaa hetki sitten tullut lomautus. Oikeita vastauksia tuli monta: nopein taas melkein heti sähköpostiin.

17B: Kaikki meidän koirathan ovat omalla tavallaan ihania! Kirjoittajat tykkäävät varmasti jokaisesta, mutta hahmoilla saattaa olla suorastaan suosikkeja.

1. Nelly
“Onhan noita koiria tossa, ja kaikki on tietysti rakkaita ja hemmotellaan pilalle tuvassa. Mutta kyllä Mielikki vie voiton. Se on niin jääräpää, pieni ja olevinaan iso ko se haukkuu oravia ikkunan takana. Ja ehdottomasti ja varmasti senkin takia, et sitä mä nään eniten. Meistä on tullu Mielikin kaa ihan parhaita kavereita, ko maataan sohvalla vierekkäin ja katotaan Frendejä ja Rillit Huurussa uusintoja. Vaikka mä en todella ole koiraihmisiä. Enkä ikän tuu omistamaa omaa koiraa. Nää lainakoirat riittää loistavasti!”

2. Noa
No hei, kukapa ei pennuista tykkäisi? Ne on niin söpöjä, naskalihampaineen kaikkineen. Kremillä ja Myssyllä on siis jo entuudestaan ihan oma etulyöntiasema tässä tilanteessa! 😄

Ei mutta, jos omaa ei saa valita, niin luulen ja uskon että Jerusalem on Noan suosikeista se hyvä kakkonen. Jeppe pyörii Hopiavuoressa kuitenkin niin ahkerasti ja Noa on päässyt sen kanssa tekemään paremmin tuttavuutta kuin muiden koirien. Jepelle Noa jaksaa heittää palloa tai keppiä vielä pitkään senkin jälkeen, kun Mielikki kyllästyy ja päättää mennä ottamaan aurinkoa, kuten kuka tahansa arvonsa tunteva leidi. Mutta oikeastihan Noa tulee jokaisen koiran kanssa toimeen, ja pitää niistä kaikista!

3. Santtu
Santtu taas pitää Nuoskasta eniten kaikkiin muihin verrattaessa, heti Kaapon jälkeen. Nuoska on kuitenkin ihan koiran kokoinen, pörröinen, sosiaalinen ja tottelevainen koira. Santtu pitää parhaiten keskikokoisista ja pitkäturkkisista koirista, vähän sellaisista kuin kultainennoutaja… 😄 Muiden koiria Santtu ei aktiivisesti viitsi lähestyä, varsinkin jos omistaja ei ole yhtään tuttu, mutta jokaisesta tallilla käyvästä koirasta hän kyllä pitää ja jos tilaisuus tulee, niin varmasti jää niitä rapsuttelemaan. Kaapokin on onneksi tosi sosiaalinen ja kiltti, ja ystävystyy helposti muiden koirien kanssa!

4. Niklas
”Tottakai se oma on aina se paras, mutta ku sitä ei saa valita nii Mielikki. Näisä vähä pienemmisä koirisa on joku se the juttu että ne on enemmän mun mielehe.”

5. Marshall
”Kaikki koirat on mukavia, mutta ehkä Nuoska. Ihan jo sen takia kuinka hyvin se on koulutettu.”

6. Sonja
“No mutta kaikki koirathan on ihania! Hopiavuoren varsinkin kun ne on kilttejä ja ystävällisiä. Mielikki varsinkin on ihana tapaus, vaikka kuvittelin joskus etten kauheasti välittäisi näistä pienistä seurakoiraroduista. Ja nämä pennut, Myssy ja Krem, melkein iskee itsellekin koirakuume, vaikka järkevä puoli aivoista muistutteli siitä hepuli-naskali-vaiheesta kun ne muistuttavat juoksevia sirkkeleitä. Riskit on olemassa, kun Risto meinasi keväällä pennuttaa Sanin, niiden toisen metsästysspanielin. Mä tiedän, että Harri tuskin vastustelisi, nimittäin on sekin tavattu Hopiavuoren keittiönpöydän alta lässyttämässä Kremille…”

7. Camilla
Camillan lemppari on ehdottomasti Mielikki, koska se tulee naisen mukaan aamutalliin, juo aamukahvit hänen kanssaan sekä tulee tupakalle pitämään seuraa. Ja sille on hyvä syöttää leivän reunukset, kun kukaan muu ei huomaa.

Paitsi että Helin Nuoskakin on kyllä kiva aina silloin, kun se tappaa hiiriä.

8. Hello
Hello, mikä on suon lempikoira kaikista tallilla käyvistä?
”Jerusalem. Daa.”
Niin mutta jos ei omaa saa valita?
”Sit täytyy sanoa toi Jerusalem.”
Mut jos pitää sanoa joku muu kun Jerusalem: joku, joka on oikeasti jonkun muun.
”Sanoisin Jeppe.”
Eikö Jeppe oo sitten sun koira?
”On, mutta se on paras koira silti.”
Sano nyt joku toinen.
”No sit Nuoska.”
Miksi Nuoska?
”Koska ei saa sanoa Jerusalem!”
Mutta miksei joku toinen kuin Jerusalem tai Nuoska?
”Nuoska ei hypi ja sit se nuolee mun naamaa kun Heli ei oo kieltämässä. Mut jos tää kysely jatkuu niin mä vaihdan ja sanon että Jeppe.”

9. Eetu
Koiran pitää olla koiran kokoonen. Jos minä koiran ottaasin, solis Jerusalem, kun se näyttää eniten koiralta ja on hyvä syämähän. Mutta jos pitääs elää jonku toisen oman koiran kaas niin kyllä solis tämä Miälikki vaikka soon aika kranttu aamupalalla kuulemma. Siitei oo taloonvahariksi mutta minoon ottanu sen tuanne saunahan mukahan ja siälä soon ainaki aiva hyvä olemas. Ja oomma nukkunu iltaasin tuas sohovalla niin sen kaas mahtuu paremmin kun isoomman koiran.

10. Eira
Nuoska. No koska Heli on vähä parempi kouluttaan koiria ku kukaa muu ja Nuoska tottelee aina. Sit ku mulla on koira niin mä kyl koulutan sen niinku Heli kouluttaa. Tiesiks et Nuoska pysyy irti eikä lähe perään ku hyppää joku peura ohi? Ringo lähtee heti. Arvaa mitä, Heli sano et sitä ei edes tarvi pestä kauheen usein vaikka se on valkonen. Heli sano et ku turkki on hyväs kunnos nii siitä lika silleen irtoo vaan itekseen ja harjatessa. Nii. Heli sano et kun ei osta markettiruokaa vaan kunnon ruokaa niin sitä menee vähemmän kun se on parempaa ja jotenki imeytyy paremmin. Mä ainaki ostan sit mun koiralle kunnon ruokaa ja otan kans jonku sellasen jolla olis vähä pitempi karva mut ettei tarvis koko aikaa harjata. Kun ei Nuoskaakaan tarvi.

A18: Moni arvasi tai tiesi oikein, että Otsonmäen nimi tulee karhuista, joita alueella on erityisen paljon. Mutta mistähän tulee moinen mäkiosuus, kun eihän Pohjanmaalla niin niitä mäkiä edes ole..? No, mäki tulee nimeen Otsonmäen keskustasta, jota kutsutaan ”Kirkonmäeksi”. Kirkko on keskellä koko kylää ja sijaitsee tietenkin korkeimmalla kohdalla. Esimerkiksi helsinkiläisittäin moinen nyppylä ei olisi edes mäki, vaan ennemminkin hädin tuskin muoto, mutta otsonmäkeläiset pitävät Kirkonmäkeä ehdottomasti mäkenä. Johan siinä fillarikin melkein rullaa polkematta alamäkeen!
Ensimmäinen kokonaan oikea vastaus tuli sähköpostitse.

B18: Tarinasta lähteneistä hahmoista muisteltiin näitä.

1. Jakea jäin kaipailemaan vähäsen, varsinkin sen spin-offeja! Niissä oli hyvää draamaa. Lisäksi suunnilleen samanikäisinä Jakella ja Sonjalla olis voinut olla mahdollisuudet jonkinlaiseen vispilänkauppaankin keskenään (siksi siinä Harri-kuviossa kesti niin kauan kun odottelin että Jake aktivoituisi ja taisin jotakin syöttiä tarjoillakin mutta ei).
Olen edelleen sitä mieltä että Hopiavuoreen mahtuisi kyllä yksi lännenratsastajakin kun kerran ravurikin löytyy jo. Jake takaisin!

2. Fedora on ehkä yksi joka on jäänyt mieleen, ja ehkä pienesti herättelen toiveita että palaisi joukkoomme. Ja mitä lueskellut niiden tarinoita/tietoja joita en ole itse edes tavannu, niin Jake B, Sebastian ja Annika vaikuttaa kans kivoilta joista olis kiva lukea lisääki.

3. Etenkin Matildan tarinoita olen jäänyt kaipaamaan! Hän ja Kerttu tuntuivat sopivan Hopiavuoreen niin hyvin, ja olihan se aika hellyyttävää miten Typy ja Kerttu olivat niin hyviä ystävyksiä.
Myös Katya ja Nadja ovat sellaisia hahmoja, joiden tarinaa olisin tahtonut seurata pidempään. Sekä Tuutikin pelastuskoiratoiminta oli ehdottomasti mielenkiintoinen puoli tässä hahmossa, josta odotin innolla kuulevani lisää!

4. Sebastian, Sebe, Lapuanpoika, tule takaisin! Sebe oli ihana hahmo, tarinat oli niin tosi elämänmakuisia ja kielikin oli niin hyvää etten muistaakseni triggeröitynyt kertaakaan mistään. Sebastian on yksi harvoista, joiden olen virtuaalimaailmassa nähnyt heittävän hyvästit ja poistuneen tarinasta muutoin kuin katoamalla. Ehkä hänellä on aikaa joskus taas. Mulla on ainakin aikaa odottaa.

A19: Ritvalla on neljä lasta: tytöt Milla ja Hanna, sekä kaksospojat Eetu ja Leevi.
Näiden lisäksi Ritvan lapsen nimeksi tarjottiin Tainaa.
Nopein oikea vastaus tuli Keskustasta.

B19: Kirjoittajien kesälomat Otsonmäellä näyttäisivät tältä…

1. Otsonmäellä on mulle monia rakkaita paikkoja. Niistä olisi pakko nähdä Hopiavuoren hevostallin lisäksi Poolanmetsän maankaatopaikka, joka on Hellon salainen piilopaikka. Haluaisin käydä Kontiolassa yksillä ja hakea Runoista pitsan. Kävelisin Vanhan Meijerin ja hautausmaan välillä. Hopiavuoresta tahtoisin nähdä keittiön, jos vain yhdessä kohdassa tarinamme päämiljöötä saisi käydä pyörähtämässä. Suurin osa lomasta menisi ihailemiseen niin kuin olisin turisti: muistelisin, mitä kaikkea onkaan tarinassa tapahtunut missäkin kohdassa Otsonmäkeä.
Jos saisin tavata vain kolme hahmoa, tahtoisin ennen kaikkea Hellon, mutta lisäksi myös Nellyn ja Tiituksen. Haluaisin vain katsella Helloa ja nauttia siitä, että hahmot ovatkin oikeasti olemassa. Jos minun pitäisi kohdella heitä niin kuin ihmisiä, varmaan luontevinta olisi mennä kävelylle ja jutella. Mieluiten tuntisin heidät jo ennalta niin hyvin, että voisin jutella suoraan niin kuin vanhoille tutuille.
Jos saisi tavata enemmän hahmoja, ai että, mä tapaisin kaikki hahmot. Haluaisin vain istua niiden seassa kahvilla, kuunnella miltä niiden puheäänet kuulostaa, katsella miten ne ilmehtii kuunnellessaan… Sen jälkeen en olisikaan tervetullut enää ikinä, kun katselisin niitä kaikkia niin rakastuneesti.

2. Ehkä kaikkein mieluiten pyörisin Jätinhautuumaan metsissä. Koska jos lähen mökkirreissulle, koirat on totta kai messissä ja metsässä ois niille kaikkein eniten riehuttavaa.
Tollasella reissulla tuskin tulis kauheasti mitään varsinaisesti tehtyä. Pyörittyä omien koirien kaa pitkin mehtiä, kierrettyä ainaki kerran Otsonmäki läpi että näkee millanen paikka se on. Ja varmaan pitäis kokeilla millasta ruokaa se Runoi tarjoaa. Mutta ehoton The paikka misä ois pakko päästä käymään, olis Hopiavuori. Ko pääsis tapaan kaikki ne hahmot jotka sielä tällä hetkellä pyörii, istua niitten kaa tuvassa kittaamassa kahvia ja ihan vaan olla kärpäsenä katossa seuraamassa niitten touhuja ja keskustelua silleen ’olkaa ku mua ei oliskaan.’
Siinä samalla kyllä ehottomasti pitäis päästä kyllä rahnuttaan kaikki tallin hevoset läpi. Koska sielä on tällä hetkellä sellanen kirjava joukkio yks toistaan hienompia hevosia.

3. a) Jätinhautuumaan metsissä, ehdottomasti. Rakastan metsässä olemista muutenkin, ja näin Hopiavuoren tarinan kautta olen rakastunut myös sen metsiin ja maastoihin. Sinne tahtoisin ainakin viikoksi samoilemaan, nuuhkimaan sammalia ja kuuntelemaan tuulta. Ai vitsi, sepä vasta oliskin..! Mutta kyllä mä voisin hiekkakuopillakin käydä ja rallittaa mönkkäreillä tai mopoilla, jos edes hetken verran. Sekin kelpaa oikeastaan yhtä hyvin.
b) No ihan ekana nukkuisin…. 😄 Ollapa keskellä ei-mitään ja kerrankin vaan nukkua ihan rauhassa ilman mitään mekkalaa ja meteliä jota muut ihmiset aiheuttaa. Kerrostaloasunnot on oikeesti niitä pahimpia. Sitten lähtisin metsään ja relaisin. Varmaan istuisin johonkin kirjottaan tai piirtään, tai soittaan (eli opetteleen soittamista) kitaraa tai lukisin. Jotain sellaista kivaa, rentoa, pientä puuhaa, mitä mulla ei arkisin enää oo aikaa tehdä.
Otsonmäeltä tietysti tahtoisin nähdä Hopiavuoren. Haluaisin käydä tallissa ja tervehtiä jokaista siellä olevaa hevosta, varsinkin Flidaa, ja sitten mennä tupaan keittiöön ja rapsutella Mielikkiä ja todeta, että tältä täällä tuoksuu! Just mietin yksi päivä, että vielä joskus mä haluan ne Hopiavuori hupparit, jotka voi bongata joskus sitten kadulta… 😄
Ja tietysti näin puolueellisena ja vähän omahyväisenä, tahtoisin tavata Noan. Ensinnäkin siksi, että pyytäisin häntä puhumaan OIKEAA stadin slangia että voisin oppia kirjoittamaan sitä, ja haluaisin fyysisesti tuntea ja nähdä millainen sen tyypin habitus on. Eetun kanssa haluaisin myös jutella, juurikin murteen takia, ja Marshallin, koska no, Marsh on cool. Vaikka olisin onnellinen kyllä jos tapaisin kenet vain hahmoista!

4. a. En ole sillä tavalla sisäistänyt mitenkään kovin hyvin näitä Otsonmäen eri alueita, joten kysymys on vaikea! Mutta ehkä kesämökin valikoisin jonnekin metsän siimekseen, pienen kirkasvetisen metsälammen rantaan eli noista kait Jätinhautuumaa olisi se valinta.
b. Mökillä pitää pötkötellä, mieluiten jossakin mukavassa lepotuolissa kirjan kanssa. Kylillä pitäisi käydä vähän tsekkaamassa uniikit Ingress-portaalit ja sitten voisi katsoa jos tarjolla olisi jotakin kivoja metsäpolkuja, maisemia, museoita tai ostosmahdollisuuksia. Jos ei, niin sitten takaisin mökille saunan lämmitykseen ja uimaan. Toivon todella että joku muu hoitaisi ruokavastuun! Hopiavuoren porukasta haluaisin tavata ennen muuta hevosia.

5. Aikaa viettäisin varmaan mieluiten Jätinhautuumaan metsissä, koska metsät yleisesti on mulle sellaisia paikkoja, jossa pystyy rauhoittumaan ja olisi ihanaa tehdä sitä juuri Otsonmäellä.

Kesämökkiviikolla olisi ihan pakko päästä tutkimaan Otsonmäkeä mahdollisimman monipuolisesti sekä käydä esim Kirkonkylällä ja Kyrönjoella ehkäpä piknicillä, hehheh. Tottakai myös Hopiavuoressa pitäisi ihan ehdottomasti käydä.

Hahmoista haluaisin tavata ainakin Hellon. Tähän ei ole mitään sen kummallisempaa syytä. Mutta Hello on ihan pakko tavata!! Myös mukavia juttukavereita olisi varmasti Noa, Eetu, Marshall, Nelly… lista voisi jatkua loputtomiin.

Yksi oli jäänyt kyydistä!

6. Kontiokorvessa. Ei tarvis nähdä ketään koko viikonloppuna ja sais ihan rauhassa pitää verhot, ovet, ikkunat ja kaikki lukossa ja kiinni. Ihmisvihaajia tahi ei, ketään ei näkyisi.

Viikonloppuna kävisin kiertämässä ainakin Hopiavuoren maastot, kirkonkylän kaupan pihat ja ehdottomasti sen bussipysäkin, jolta Tide on noukittu. Ja kylän pubi! Siellä olisi pakko käydä yksillä.
Hellon kodin haluisin nähdä ihan sisältä asti. Ja kysyä, miten kukaan voi asua niin tyhjässä ja isossa asunnossa yksin, ilman mattoja!
Kävisin samoilemassa tarinoista tuttuja paikkoja, hakisin inspiraatiota ja syvyyttä kuvailuun.
Rentoa mökkielämää; samoilun lisäksi paljon saunomista, omassa rauhassa oloa ja takkatulta ja kaakaoo.

20A: Nelly kuuntelee todistetusti Abbaa. Abban ystäväksi veikattiin myös Helloa. Nopein vastaus tuli mailitse.

20B: Santun tarinoista muisteltiin näitä.

1. Tjaah! No nyt onkin paha. Oon tässä huomannut, että Santtu ei ole mulle samalla tavalla helppo kirjoitettava, kuin vaikka Noa. Noan kohdalla pystyisin reagoimaan suht nopeasti muiden tarinoihin, mutta Santun kanssa en. Hän vaatii jonkin verran aina aivotyöskentelyä ja pohdintaa ennenkuin homma alkaa rullaamaan, mutta sitten kun kivi lähtee vierimään, niin se vierii usein melko vaivattomasti. Eli aloitus on se vaikein, usein tekstiä sitten tulee sen jälkeen oikeastaan tauotta. Eli jännä tyyppi, tämä Santtu!

Poni jolla on puudelin nimi on edelleen yksi niistä tarinoista, joihin olen Santun kohdalla tyytyväinen. Hänen tarinaansahan kerron jo toistamiseen, kun ensimmäisessä paikassa se meni niin kovasti pieleen. Siksi ihan ensimmäisestä tarinasta alkaen halusin pitää selkeän linjan itselleni, että mitä Santtu tekee ja mihin hän poninsa kanssa kykenee. Tässä Fifin saapumistarinassa on onnistuneesti esillä Santun innostunut ja iloinen puoli, joka harvemmin tulee näkyville kun hän on sellaista jännittäjä- tyyppiä.
Mistä tytöt tykkää? ja Tyhmä paketti tuntuvat Santulle hyvin tyypillisiltä, nyt ainakin tällä hetkellä. Hän on niissä vähän epävarma, vähän jännittynyt, vähän odottavainen, vähän epäileväinen. Santtu kun nyt on vaan vähän tällainen…. 😄

2. Ehkä ensi kerralla on tosi kaunis tarina. Koko asetelmahan on omalla tavallaan herkkä, nerokas ja santtumainen. Ujo, pieni runopoika, jolle on ostettu oma poni. Santtu on aavistuksen raukan omainen; niin epävarma omista toimistaan. Erityisesti tässähän se korostuu; Santtua jännittää niin paljon, että mielummin valehtelee kuin pyytää apua ja tekee. Hän sanoo, että on tehnyt jo, vaikka oikeasti ei vaan pääse liikkumaan, jotta voisi kiristää satulavyön.

Santun oma ääni kuuluu jokaisessa tarinassa ja se on rakennettu taitavasti. Minä-muodossa kerrotut tarinat antavat Santusta paljon. Tarinoissa korostuu jännitys kerta toisensa jälkeen ja ainakin mulle tulee rauhallinen olo Santun tarinoita lukiessa. Sitä asettuu
hyvin vahvasti Santun asemaan ja maailma aukeaa yhtäkkiä vahvasti ujon ja hieman epävarman runopojan silmin. Santun omaa ääntä korostaa myös se, että taidot ei kasva samassa tahdissa rohkeuden kanssa.

Kyllä mä opin vielä.
TässäKIN Santun ääni on vahvoilla. Vaikka tarina ilmeisesti hiomaton, ei sitä huomaa lainkaan. Santtu kertoo, miten hän on oppinut ja miten paljon hän osaa ja myös sen, mitä pitää harjoitella. Santtu on herttainen ja herkkä, eikä yhtään kömpelö: kokematon vain.

Mulle tulee olo, että tietyllä tapaa raporttimaiset tarinat toimivat Santulla. Sanoitettuna toki, mutta silti. Santun luonteeseen kuuluu se, että hän kertoo niitä tunnollisesti ja rauhallisesti, vaikkakin vähän jännittäen.

Santun viimeisin tarina, Mistä tytöt tykkää? jatkaa tätä linjaa – Santun linjaa. Ihailen sitä, miten vahvasti ja paljon kirjoittaja osaa rakentaa tarinan taakse asioita! Santun ääni ei petä! Tässäkin tarinassa Santtu puhuu rauhallisesti ja miettii paljon.

3. Santulla on jotenki ihanan erillainen tyyli, ja sen tarinoita on tosi kiva lukea osittain jo senki takia miten se poikkeaa Hopiavuoren väestä. Sen alkupään tarina spin offissa, Google hevosen nomistajan opas, on ehkä yks teksti. Kun Santtu on niin ahkerasti ahminut netin syövereistä itselleen tietoa mitä kaikkea uuden hevosen omistajan olisi hyvä osata ja tietää. Ja tunnollisesti kirjannut ylös pitkän listan mitä piti ostaa kaupasta että kaikki tarpeellinen olisi. Ja myös Fifin päiväkirjasta löytyvä missä on otteita sen tallivihosta on yksi. Koska totta kai Santtu kirjottaa tunnollisena poikana ylös mitä touhuaa poninsa kanssa, mitä moni kokeneempi hevosihminen ei tee. Ainakaan samalla tavalla.

4. Minun mielestäni eniten Santtua ovat ne Fifin päiväkirjan alkupään tarinat, kun Fifi on vastatullut ja yhteiselo Santun kanssa ei vielä oikein suju. Apua Santtu ei uskalla oikein kysyä, mutta Fifiäkään se ei halua syyttää. Olisi helppo ajautua ihan totaaliseen itsesääliin ja velloa huonommuudessaan, mutta Santtu yrittää aina ensin itse: hakee netistä tietoa ja ohjeita, katselee vähän muilta mallia ja niin edelleen. Sellaisena minä Santtua pidän. En ehkä osaa nyt valita jotain tiettyä yhtä tarinaa, jossa tämä kaikki tulisi esille, koska niitä pikkujuttuja on ripoteltu sinne tänne.

A21: Hello asuu Kirjopeipinkujalla kasvinimien ryppään kohdalla. Kirjopeippi tarkoittaa värinokkosta. Vieressä on muiden huonekasvien mukaan nimettyjä teitä.
Tästä luukusta kukaan ei saanut pistettä. Hellon kotikaduksi veikattiin Kirjopeiponkujaa.

B21: Itsekeskeisyyden luukku

1. Jos puhutaan hyvän mielen tarinoinnista, niin kuin Hopiavuoressa, onnistunut tarina tarkoittaa mulle eri asiaa kuin esimerkiksi romaania kirjoittaessani. Jos joku maksaa mulle, hyvä tarina on hiottu, mielenkiintoinen, taiteellinen ja siinä on ennen kaikkea mulle tärkeä ja mielenkiintoinen sisältö. Silloin joku muukin tykkää siitä. ”Hyvän romaanin” määritelmä on se, että se on vaikeampi sulkea kuin avata. Hopiavuoressa mun ”hyvät tarinat” ja ”onnistumiset” määrittelee kuitenkin se, miltä musta on tuntunut kirjoittaa tarinoita. Hauskat tarinat jää mun mieleen parhaiten, koska nauran ihan katumuksetta itse aina omille vitseille. Surulliset tarinat ei jää mun mieleen yhtä hyvin, mutta jos itse pystyn elää hahmon tuskaa kirjoittaessani sitä, silloin se tarina on mun mielestä onnistunut. Myös muiden arviot on mulle tärkeitä. En ota itseeni kritiikistä, mutta aina joskus oletan julkaisseeni ”hyvän tarinan”, joka jää ilman kommentteja. Se ei olekaan mun mielestä hetken päästä yleensä enää hyvä, vaikka kuinka aikuiset ihmiset ei muka välitä muiden mielipiteistä. Joskus käy onneksi toisinkin päin, niin kuin Kohtuus on suhteellista -tarinassa, jossa Hello teki kakskyt litraa mansikkahyvää.

Hellolla on helppo onnistua. Tosi moni on sanonut sen toimintaa oudoksi tai arvaamattomaksi tai ärsyttäväksi, yksi jopa sellaiseksi ettei sitä voisi olla oikeasti olemassa, mutta totuus on, että jokin sen aivoissa liikkuu samalla tavalla kuin mun. Me ei olla sama ihminen, eikä missään nimessä toimita samalla tavalla, mutta ymmärrän Helloa paremmin kuin muita hahmoja. Niinpä minkä tahansa vitsin heitän Hellolla, sitä on kiva tehdä. Toisaalta kun Hellolla on menossa jotain vakavampaakin, me koetaan se yhdessä samalla tavalla, joskin Hello noin triljoona kertaa äänekkäämmin reagoiden, ja taas mun on helppo olla tyytyväinen kun tarina toimii niin kuin mun oma mieli. Olin esimerkiksi rakastunut Tiitukseen Hellon kanssa ihan niin kuin oikeaan ihmiseen, ja meillä oli niin kivaa että joka ainoa tarina oli yhtäkkiä tosi onnistunut. Oli nekin sitten vitsejä tai ei. Oikeasti voisin linkittää tähän 70 prosenttia Hellon kaikista jutuista, varsinkin Kattomunat ja muut klassikot. Niissä on yleensä jotain, josta voin olla iloinen. Ja jotain lohdullista, niin kuin aina, kun voi samastua keksittyyn heppuun.

Eiralla on helppo onnistua ihan eri syystä. Itse koen, etteihän Eiran laista nyt vaan voi olla! Ja samalla että joka toinen yläastelainen ja vielä joka kuudeslukiolainen tyttö kuitenkin on. On kivaa van päästellä ja olla välittämättä turhia realistisuudesta. Eira on niin torvi, että voi unelmoida vaikka kuinka tyhmistä jutuista. Samalla mä koen onnistumisia joka kerta, kun saan ujutettua tekstiiin, että Eiralla on lukuisia toimiviakin aivosoluja. Samalla Eiran vakavia ja inhimillisiäkin hetkiä on kiva kirjoitella.

Inarin ja Eetun juttuihin en ole ikinä yhtä tyytyväinen, koska en ole vielä oppinut simuloimaan niin outojen ihmisten ajatuksia yhtä hyvin kuin Hellon kaltaisten tavallisempien. Ehkä vitsit on taas hauskimpia kirjoittaa näistäkin. Varsinkin Eetulle sopii, kun jotain ihan absurdia tapahtuu ja se tuumaa vaan että jaahas. Näillä mennään. Tykkään varsinkin Eetun luonteesta ja voisin ottaa oman Eetun vaikka kämppikseksi (ja tarkkailtavaksi), mutta siitä huolimatta tämän maailman Eetujen käyttäytyminen on musta todella arvaamatonta, joten onnistumisen kokemuksia tulee siksi harvoin.

Milan ja Oskari (ja vähän Chai) tyydyttää mun tarpeen piilotella kindermunia. No joo: Milanin salaisuuden olen antanut paisua vähän liikaa ja viivytellyt ihan liian kauan sen kanssa, mutta luotan siihen, etteivät kaikki edes huomanneet Oskarilla olevan edes paljon merkityksettömämpää salaisuuttaan. Varsinkin Oskari on kuitenkin ennen kaikkea paljon muuta kuin salaisuutensa. Kivoimpia kirjoitettavia ovatkin olleet Outin jutut, koska tykkään simuloiduista romanttisista ihmissuhteista. 😀 Toisaalta myös ihan Oskarin arki Oskarin itse aiheutettamien ongelmien kanssa on kivaa. Milanissa parasta on näyttää, ettei maailma ole mustavalkoinen. Kaikessa pahassakin on hyvää, kaikessa kauniissa on jotain rumaa, eikä kukaan oikeasti ole pahis tai hyvis muualla kuin saduissa.

En kehtaa jorista enempää saati sitten linkittää tarinoita. Asiaa kyllä olisi. Mut oikeasti tuntevat tietävät, miten voisin kernaasti pitää vaikka itsekeskeisiä luentosarjoja sikahyvistä vitseistäni, jos vain kehtaisin.

2. Onkin niin helppo tehtävä että! Kuinka monta saikaan valita? Tässä nyt joitain, pikaisella selauksella löytyneitä:
Hello: Kuumaa kamaa
Hello: Kuseta Hellevaara koira
Inari: Kyllä Eira pärjää
Oskari: Ei treffi-ilta
Eetu: Riitänkmä sulle?
Hello: Kohtuus on suhteellista
Oskari: Yksi ristikko ja Amarillon pihvit
Eira: Kuinka MÄ sain syöttää Salieria

Ei hemmetti, ei tästä tule mitään. Olen lukenut vasta spinnarit ja tämän vuoden tallipäiväkirjan puoleen väliin (ja jättänyt tosi monia tekstejä listaamatta vaikka pitäisi) ja nyt on jo tuommoinen lista. Olet liian tuottelias! Ja hyvä!

3. Tää ei ollut nyt listassa mukana, mutta Mannin tarina.

Sen lisäksi Jerusalemin Soittakaa elsut!!, Hellon Suuri kattomunaturnaus, Eetun Hiljainen vieras ja Eläinrakas. Eiran Inarilla oli paskat juhlat, koko heinäautomaatti-tarinarypäs ja Inarin Kuka auttaisi pikkusiskoa, ellei isosisko ja Niin kuin silloin kun pojat muuttivat pois.

Oikeastihan haluaisin ehdottomasti listata jokaikisen tarinan tähän, mitä oot ikinä kirjoittanu, mutta en kehtaa. Sä oot mun suuri idoli tarinoinnissa ja ihan todella katson sua ylöspäin.

Oikeen Jätti Iso Kiitos siitä et a) oot olemassa ja b) oot tollanen ko oot. Ja että loit meille näin hienon hiekkalaatikon, jossa kaikki saadaan leikkiä!! Mä tiedän, että sulla on välillä vaikeeta, mut todella haluan muistuttaa, et SÄ oot yksin keksiny Näin Hienon idean ja toteuttanu sen. Sä oot SuperSankari ja siks myönnän sulle tässä nyt julkisesti seuraavan merkin. Jotta voit huonoina hetkinä palata siihen ja muistella, kuinka YltsäHienon hiekkalaatikon rakensitkaan hahmoineen päivineen.

Uskon, että puhun meidän kaikkien puolesta: Iso Kiitos sinulle! Olet sen ansainnut!

https://pin.it/7jU1tIz

4. Hello ja Eira etenki on sellasia hahmoja että niillä kummallaki on niin paljo mieleen painuneita tarinoita että hankala lähteä edes listaamaan. Hello osaa olla niin ihana hönö joka saa aina hymyilemään, ja jopa oikeasti nauramaan. Eirasta tulee sen temperamentista välillä mieleen kuin pieni säksättävä chihuahua ja vaan paranee kun mukana on Inari, joka on niin erillainen kuin siskonsa.. Mutta silti vähän samanlainen, vailka ei ookkaan kuin käsikranaattia käsittelisi.

Oskari, joka on niin usein aina rauhallisen hillitty mutta kuitenki reaktiot on välillä mitä hurmaavimpia tai hauskempia. Ja siltä osaan heti nostaa yhen kestosuosikkini, sen missä porukka hyppeli extemporena estettä muutaan lantin palkinto mielessä kiiluen.

Ja Eetu. Kuka ei tykkäis Eetusta? Jos mulla olis hevonen niin varmana kiikuttaisin sen tallille. Siltä tällä hetkellä yksiä suosikkeja mitlä aina välillä putkahtelee mieleen on se parin tunnin koti-ilta, tallipäiväkirjan puolelta löytyvä apumies missä paljastuu Eetun symbioosi niiden kanojen, tai siis kukkojen, kanssa. Sekä ehdottomasti sekin, missä Eetu nauttii aamupalaa tupaan ilmestyneen Keskiviikon kanssa. Koska totta kai luonnollisin reaktio keittiöön ilmestyneen kukon kanssa on se, että silleki tarjotaan vähän aamupalaleivästä.

5. Tää taitaakin olla tähän mennessä se vaikein luukku vastata. Ihan vain siksi, että niitä tarinoita on niin monta joista pidän. Niissä tarinoissa näkyy kirjoittajan tieto, taito ja kokemus – ja rentous. Mulle ei ole koskaan tullut sellainen olo, että lukisin jonkun opettajan (anteeksi, en tarkoita pahalla, mutta mun kouluaikojen opettajat kun oli kaikkea muuta paitsi iloisia ammatissaan.. :D) kuivaa tekstiä joka yrittää kaikilla tavoin olla niin äärimmäisen korrekti. Vaikka Eetun jokaisen hahmon tarinat ovat laadukkaita, mielenkiintoisia ja usein mua ilahduttaneita, niissä on kivan letkeä ote joka tempaisee mukaansa, ja harmistun aina kun tarinat loppuvat. Vaikka samalla olet kyllä sairaan pelottava leikkikaveri, kun tuntuu ettei oma taitotaso riitä…! 😀

Tehdäkseni tästä vieläkin vaikeampaa, valitsen vaan yhden (melkein) jokaiselta hahmolta.
Eetun tarina… Olisin taas vähän itsekeskeinen jos valitsisin Petojahdin, vaikka kovasti haluaisinkin. ”Perkelehen perkele” on niin suomalaisimmasta päästä ikinä, ja se saa mut naurahtamaan joka kerta. Ja se, että Mielikki pihalle muiden kanssa, ettei sitä pistetä. Pistetä. 😀 Myös Lautanen tyhjäksi ilahduttaa joka kerta ihan yhtä paljon. Ihana Hopiavuoren eriskummallinen perhe. Eetun tarinat ovat usein rauhallisia ja juurruttavia – sellaisia, kuten suomalaisten miesten usein ajatellaan olevan. Hiljaisia, vähän jääräpäitä, mutta kuitenkin hyväsydämisiä. Niissä on jotain, mikä saa olon tuntemaan kodikkaaksi. Enemmän sinä ansaitset kommentteja jokaiseen tarinaasi; lupaan että vuosi 2021 on Eetun (ja kumppaneiden) vuosi kommenttien saralla, ainakin omalta osaltani.
Mutta vihdoin, Eetun tarina. Suolapähkinät. Huomasin Eetun tarinoita uudelleen lukiessani, että moni niistä on enemmän muihin painottuvia, Eetu vain kertoo tapahtuneista. Sanot usein, että Noa on hyvä kertomaan, koska hän on neutraali sillä tavalla sopivasti. Niin on Eetukin. Tästä tarinasta pidän siksi eniten, koska se on nimenomaan Eetun tarina. Se ei kerro, miten Hello urheasti syö Eiran kamalan makuista kastiketta perunoiden kera, se ei kerro kierosta Milanista, ei edes Eetun silmissä maailman kauneimmasta naisesta mahoineen kaikkineen. Se on Eetun oma tarina, jossa hän on huomion keskipiste, ja siksi mä pidän siitä eniten.

Hello – Hello on paha. Oon ennenkin maininnut tästä erikoisesta ”viha”rakkaus (viha on liian vahva sana, mutta inho ihan väärä, enkä keksinyt mitään korvaavaa) suhteestani Helloon. Paino on siellä rakkaus- puolella, mutta jostain syystä Hellossa on jotain, joka mua risoo. Varmaan siksi, että tiedän etten voisi Helloa katsella oikeassa elämässä – sillä tavalla tylsä mä olen. Onneksi Noan, joka on rauhallisempi, huumorintajuisempi ja aikuisempi kuin mä, kautta pystyn näkemään Hellossa ne miljoona muuta asiaa miksi siitä voi – ja oikeastaan täytyykin tykätä. Ja oikeasti, en mä Helloa mihinkään vaihtaisi pois. Luulen, että Hello on kenties Hopiavuoren tärkein hahmo, ainakin tällä hetkellä. Hän on vähän kaikkialla, kaikkien elämässä ja kaikkien kaveri. Hän on se, kenelle useimmat uskaltavat avautua, ja keneltä monet saavat tukea. Jos joku muistaa Ice Age leffat, niin yhdessä niistä Sid- laiskiainen sanoo, että ”mä olen se ällöttävä räkä, joka pitää tämän porukan yhdessä”. Tai ainakin jotain samantyyppistä. Niin Hello on vähänniinkuin sellainen, ja tarkoitan tätä nyt kaikella lämmöllä ja rakkaudella. Kuka muu sen tärkeimmän, ja kenties raskaimman, työn sitten hoitaisi?
Talvinen grilli-ilta on mun mielestä loistava tarina vahvistamaan mun aikaisempaa väittämää Hellosta. Paikalla on kaikki, ja Hello on se joka huomioi kaikki ja kaiken. Hello on hyvä kertomaan itsestään, mutta niin toisistakin. Jossain kohtaa mäkin vielä opin Helloa kirjoittamaan niin, että se oikeasti kuulostaa tältä Hellolta, josta pidän niin kovasti.

Oskari. En muista, onko sitä koskaan suoraan mainittu, mutta Oskarilla on paljon tietynlaisia viitteitä tarinoissaan. Iso huppari, jonka sisään piiloutua. Hiusraja, vetäytyykö? Vieras nimi, isäkö sitä käytti? Ahdistaa, näkeekö joku, tietääkö joku, keksiikö joku? Tai, ehkä mä luen rivien välistä vaan omiani. Vaikka vahva epäilys mulla on, taisin siitä aikaisemminkin mainita. Yhtä vahva, kuin silloin Milanin ensimmäisten tarinoiden kohdalla että mikä hänen synkkä salaisuutensa on, ja oikeinhan mä epäilin. Kirjoitat ne pienet johtolangat hyvin, että lukija keksii mistä on kyse, jos osaa katsoa oikeasta kohdasta.
Mikään ei mene putkeen ei välttämättä ole se The Suosikkini Oskarilta, mutta se on jäänyt mieleen, koska siinä saa Oskarista todella hyvän otteen. Jos hahmo pitäisi esitellä yhdellä tarinalla, luulen että tällä pärjäisi aika pitkälle. Oskari on sympaattinen, vähän reppana, ja niin kovin yritteliäs. Ei pelkästään työntekijänä, vaan senkin suhteen, miten kovasti hän yrittää tehdä töitä ihan itsensä kanssa.

Eiran Wingman, vähän itsekeskeisistä syistä, on mun suosikkini. Tai ainakin yksi niistä, Eira on ihan mun suosikkini oikeastaan kaikista hahmoista! 😀 Voi vitsit, että mua harmittaa että Noan ja Chain juttu jäi ihan kesken, tai loppui ennenkuin alkoikaan, miten sen nyt ottaa. Oliskohan Eirasta Noalle wingmaniksi…? 😀
Mutta tästä pidän, koska se on Eiralle niin ominainen. Poikaystävän ikuinen metsästys jatkuu, kolmikymppinen on ihan ikäloppu, ja vaikka Eira osaakin välillä sanoa asiat vähän turhan kärkkäästi hän ei ole varsinaisesti ilkeä. Tai ainakaan yleensä.. Mun mielestä, jos Eira oikeasti on ilkeä, niin sen on sitten ansainnut.

A22: Viime vuonna jouluvalot asensi Hello. Hän teki sen Eetun mielestä liian aikaisin Eetun ollessa Seinäjoella poissa jaloista. Hellon rikoskumppaneita ei koskaan saatu selville, mutta hän oli niin nopea, ettei ollut voinut toimia yksin.

B22: Näistä hevosista hahmot pitävät.

1. Sonjan suosikki olisi varmaankin Jussi tai Inka, Cozminakin varmasti menisi, ei varmaan mikään yllätys sinänsä, puoliverisiä kuviokellujia kaikki ja sehän on Sonjan suosikkihevostyyppi ja suosikkilaji… Harri ihailee salaa Uunoa ja Skottia, vaikkei suostuisi sitä Sonjalle tai kellekään myöntämään edes kidutettuna, koska onhan Salieri nyt paras kaikista.

2. Noahan ei oikeastaan ole hevosihminen sillä tavalla, että hän olisi ehdottomasti aikanaan halunnut juurikin hevosen tai että hänellä olisi ollut jotain paloa aloittaa koko harrastus itsenäisesti. Hän ei tiedä suuremmin roduista, eikä ole kiinnostunut kisaamisesta tai vakavasta treenaamisesta. Hevosen perustarpeet hän tietää ja pitää huolen että hänen eläimensä voivat hyvin, mutta siinäpä se. Flida vaan sattuu olemaan poikkeus, koska Flidalla on niin iso osa Noan parantumisen kanssa. Joten siinä mielessä, Noalla ei ole toista suosikkia jo valmiina ajateltuna.
Mutta Uuno on kyllä helppo valita. Vaikka Uuno on Flidaa isompi, se on hitaampi kaveri, aika simppeli ja helposti ymmärrettävissä, ja hei ruoka best. Sellaisen lunkin tyypin kanssa Noa pärjää hyvin.

3. Inka ja Salieri ovat Santun mielestä tosi hienoja, mutta Santtu ei itse usko että hän ihan äkkiä pärjäisi niin laadukkaiden hevosten kanssa. Pasi on hänestä hienon värinen, ja Typy kivan pörröinen. Luulen kumminkin, että Santtu tykkäisi Arlekinista parhaiten. Arlek on tarpeeksi rauhallinen (= piittaamaton) että Santun vielä aloittelijan mokat selässä eivät haittaa, Arlekinilla on kivat jalka tupsut ja paljon harjaa, ja sillä on vähän samanlaisia erikoisia juttuja kuin Fifilläkin. Niinkuin Arlekin ja piparminttukarkit… Sellaisia juttuja, joihin Santtu on tottunut ja pitää niitä tavallaan ihan hauskoinakin asioina.

4. ”Koska en ole paljoa muiden hevosia käsitellyt, niin vaikea sanoa. Mutta Inka on ehkä yksi. Hyvä rakenteinen, liikkuu hyvin ja selvästi myös sopivasti luonnettakin. Myös sen varsa näyttää todella lupaavalta. Toki Mortin näköiset rautiaatkin miellyttävät silmää aina.” -Marshall

5. ”Isopaahto on hauska. Hauskan värinen ja mitä sitä just juoksuttanu pari kertaa ja näin, niin aika vinkee kaveri. Varsat ny on aina oma lukunsa niin ne ny tietenki kolahtaa ja kovaa. Nii ja sitte se se Fifi, koska kattokaa ny sitä pörröponia! Mite siitä vois olla muka tykkäämättä? Ja melkeen samasta syystä myös Flida. Uunoki on kyllä aika jees, muistuttaa tosi paljo Arlekia. Ja nii, Salieri ja Ukko on kyllä kans aika makian näkösiä..” -Niklas

6. Nelly: Varsoillahan on etulyöntiasema tässä! Pikkuturvat on aina ihania. Kaksoset ihan sillä, että ne leikkivät keskenään ja spurttailevat menemään. Surrekin on ihana ja tulee aina rapsuteltavaksi, kun aidan viereen menee. Paitsi jos on joku kiva leikki menossa, silloin ei kyllä kerkeä rapsuteltavaksi.

Jos varsoja ei lasketa, mun ykköseks nousee joko Pasi tai Fifi. Fifi on pehmeä ja omapäinen — ja sillä on puudelin nimi, yksinään jo senkin takia! Pasi on kiinnostava, koska vaikka ikää tulee lisää niin Pasi tuntuu vain innostuvan ja vauhtia tulee samassa suhteessa iän kanssa.

Salierin kehitys on ollut huimaa ja Sonja osaa tosi hyvin toimia yhdessä Salierin kanssa. Arlekin on tosi hieno ja taitava hevonen – ja toimii karkilla!

7. Eetun ja Eiran valinnat ovat selviä: Salieri ja Inka. Perusteet ovat kuitenkin erilaisia. Eira arvostaa sitä, että näistä hevosista olisi kilparatsuiksi ja ne ovat puoliverisiä. Eetun mielestä hyvä hevonen puolestaan uskoo suurin piirtein mitä sanotaan ja jaksaa kantaa ihmisen kokoista miestä sekä ravata muutakin kuin etanavauhtia. Hello sen sijaan pitäisi Flidasta, koska sillä on ensinnäkin jalkatupsut ja toisekseen Hello saattaisi säilyä senkin kanssa elossa. Inari puolestaan ei ole koskaan arvottanut hevosia mihinkään paremmuusjärjestykseen: ei edes niin että oma olisi kärjessä.

8. Camillan lemppari jo ennen Steffeä oli Pasi. Mutta jos kumpaakaan ei saisi valita, niin ehkä se olisi muhku Flidais, joka on vain pelkällä olemassaolollaan upea hevonen!

A23: Heli on töissä Otsonmäen yläasteella. Hän on englannin kielen opettaja.

B23: Miten niitä hahmoja nyt luodaan..?

1. Mun hahmoihin vaikuttaa aina kaksi voimaa, joista tarina syntyy, ja ne ovat ensimmäisenä selvillä. Joka hahmolla on pelko, josta hän pyrkii poispäin, ja tavoite, jota kohti hän yrittää ja tarina kertoo tästä. Lisäksi suunnittelen hahmon luonteen, eli sen, millä keinoilla hän on valmis välttämään pelkoaan ja pyrkimään kohti toiveitaan. Kun tämä on tehty, hahmo on valmis ja kaikki muu onkin vain ulkokuorta nimestä ulkonäköön, sekä taustajoukkoja auttamaan tarinassa. Yleensä luon sivuhenkilöt ennen ulkonäköä ja muita sivuasioita, koska sivuhenkilöillä on tärkeä tehtävä auttaa hahmoa saavuttamaan tavoitteensa, estää se, tai vilautella hahmolle hänen pelkojaan.
Kaikki hahmoni eivät saavuta koskaan tavoitteitaan. Jos hahmo pääsee ultimaattiseen maaliinsa, hänen tarinansa on kerrottu, ellei hänellä ole uutta tavoitetta. En anna virtuaalihahmojeni saavuttaa koskaan kaikkea, ellen halua heistä eroon. En anna myöskään pahimman pelon toteutua, sillä yhtä lailla tarina loppuu siihen, kun ei ole mitään pelättävää enää.
Aika usein luon omakuvia. Ne eivät ole realistisia, vaan jotain picassomaisen vääntyneitä ja tulkinnanvaraisia. Yksi hahmoistani on yhtä vaikea ihmisten keskellä kuin minä, toisella on minun kaikki hallitsevat luonteenpiirteeni, kolmas taas on teini-ikäisenä luomani nykyisin tosi kamala ihanneminä, ja niin edelleen. Yksikään hahmoni ei ole kuitenkaan minä, eikä ole olematta minä. Kun kirjoitan, minä olen monta.

2. Suunnittelin tosi paljon henkilöhistoriaa, taustaa ja aikajanaa, myös aikajanaa ennen Hopiavuorta. Siitä sain tietynlaisen rungon hahmoille, Sonjalle erityisesti. Sonjan kohdalla tiesin ensimmäiseksi persoonan, kaikki muu piti erikseen päättää ja miettiä, ette usko miten monta eri nimivariaatiotakin kävin läpi! Sonjan kohdalla sen luonteenpiirteet ja yleisesti sen käsitys elämästä olivat selkeät heti alusta.

Harristahan tiesin ensimmäiseksi ulkonäön 😄 (vertaa siihen etten tiedä vieläkään miltä Sonja näyttää). Muuten Harrin hahmon kanssa olin lepsumpi ja olen esimerkiksi henkilöhistoriaa ja perhesuhteita joutunut miettimään tässä matkan varrella. Harri pääsi vähän yllättämään, koska minulla ei ollut tarkoitus tuoda sitä Hopiavuoreen suuremmin, pitää vain siellä spin-offeissa, mutta sitten kun jonain päivänä podin blokkia niin huomasin, että se toimisi Hopiavuoressakin. Anteeksi että se tuli ihan luvatta mukaan! Tällä hetkellä tuntuu että Harri olisi näistä peräti jopa mielenkiintoisempi hahmo, niitä Sonjan huonoja puolia olen saanut tapetille vielä hyvin vähän, se on edelleen pikkuisen liian täydellinen.

3. Camilla on omalla tavallaan minulle tärkeä hahmo, koska se oli minulle askel takaisin virtuaalimaailmaan. Aussitalliani olin ajamassa oman armeija-ajan aikaan. Jostain vain Hopiavuori ilmestyi eteen ja oli pakko päästä mukaan leikkimään. Camillalla on aina ollut itselle jokin mystinen tarkoitus, ravurit ovat melkein itselle tutumpia kuin ratsut sekä jos tallityöntekijän paikkaa naiselle haki, ei voinut hän täysin kädetön olla. Camilla oli varsinkin alkuun hahmo, johon purin paljon omia tuntemuksia jollain tapaa, kuten ihmissuhdekiekuroita. Voisin jopa sanoa, että olen itsekin yllättynyt, miten puolitoista vuotta on mennyt hurahtaen, ja minulla on yhä arkku täynnä ajatuksia Camillaa varten. Minulla on yleensä jokin tietty päämäärä, mihin tähtään, mutta aina on omat ajatukset, tekstit ja muiden tekstit, jotka muuttavat käsikirjoitusta johonkin suuntaan, eikä suunnitelmat mene ikinä suunnitellusti.

Sekä Camilla on luonteeltaan hahmo, joka ei ollut itselle niin tuttu ja turvallinen kaikkien kaveri, vaan haastoin itseni tekemällä hahmosta jäykän ja asiallisen, joka nauraa sitten jouluna ja juhannuksena.

4. Mulla jokaisen hahmon luonti on mennyt omalla tavallaan. Näitä kun on tällä hetkellä se parikymmentä niin jokaisen luontiprojekti on ollut omanlaisensa.

Ihan täysin mä en muista miten se on kaikkien kanssa mennyt, mutta osan kohdalla on lähdetty liikkeelle nimestä, osan kansalaisuudesta. Osan kanssa sitten jostain muusta. Mitään liian tiukkoja linjoja en oo tainnut kenenkään kanssa tehdä, vaan hahmot on sitten enemmän tai vähemmän saanut kasvaa tarinoiden mukana, isoimpana muuttujana koko laumasta varmaan ollen Max, jonka noin 200 tarinaan (http://harrastepohjalta.com/Maxtarina.html) mahtuu vaikka ja mitä käännettä ja mutkaa.

Osan kohdalla ei sitten ole oikeastaan edes toistaiseksi mitään isoja tavoitteita ja niiden kanssa mahdollisesti vain tuetaan isompaa tarinaa ja muutaman kanssa etsitään edelleen sitä hyvää ja toimivaa tapaa saada tutustutettua itsensä paremmin hahmon tarinaan ja näkemään mihin suuntaan sitä lähtee viemään, tai mihin suuntaan se lähtee menemään, aina kun ei kirjoittajalla sitä sananvaltaa ole…

5. Hahmon luonti on asia, jossa todella haluan kehittyä. Mulla on ollut tapana luoda ’tosi tarkka’ kuvaus hahmon ulkonäöstä ja luonteesta ja lisätä siihen vain jotain nippelitietoa. Sittemmin on huomattu, että voi ny, ei tää hahmo oo enää yhtään sellanen ko piti. Hahmo siis muuttuu ja elää kirjoituksien ja tarinoiden kautta. Mikä on siis vain positiivista.

Hahmonluojana haluan opetella syventämään – kertomaan historiaa, laajentamaan hahmon omaa tietoutta, tuoda enemmän yksityiskohtia mukaan ja syntymäpäivän lisätä.

6. Mun hahmojen luonti ei oo oikeastaan ikinä ollu mikään selkeä linja A-B välillä. Vaan se alkaa siitä että minkälaiseen tarkotukseen tarvin hahmon.
Jos nyt vaikka lähtisin luomaan uutta hahmoa hevoskuvioihin, niin mietin ensimmäisenä että minkälaisen tyypin haluan. Konkarin, perus puskailijan, aloittelijan vai minkä. Sen jälkeen nimi on ensimmäinen minkä tarvin jotta voin alkaa kasaamaan ns. lihaa luiden päälle.
Lopulta alkaa muodostumaan perustiedot (nimi, ikä, kansallisuus..) ja siinä sivussa ulkonäkö ja myös perhesuhteet alkaa muodostumaan. Sitte pyörin aikani kehää muokkailemassa niitä kunnes palaset loksahtelee paikalleen ennen kuin pääsen varsinaisesti miettimään sen luonnetta ja niitä minkälainen henkilö se hahmo edes on.

Sen jälkeen taas pyörin taas vähän kehää, muokkailemassa palasia sieltä ja täältä hiomassa sitä että saan siitä sellaisen mitä mielessäni oikeasti pyörittelen. Joskus sen jälkeen jos/kun tohdin jopa pukata sen ulkomaailmaan käyttöön, se aloittaa yhdenlaisena. Ja varmasti muokkautuu kirjoittamisen aikana vielä vähän lisää ennen kuin muovautuu lopulliseen muotoonsa. Ja monesti hahmot muokkautuvat vielä myöhemmin lisää, ja joskus vanhempi hahmo tulee riisuttua melkein kokonaan alkutekijöihin ja muokattua hyvin suuresti ennen kuin se vakiintuu muotoonsa.

Fun fact: Alkujaan Niklaksella ei ollut perustietoja paljo nimeä ja ikää enempää, koska se luotiin vain ja ainoastaan jotta eräs venäläinen saatiin astumaan suomen puolelle yhtä toista hahmoa varten. Mutta kun toisella osapuolella tuli muutama muuttuja, piti miettiä että mikä etenkin Niklaksen kohtalo tulee olemaan. Ja muuan punarastainen mies aloitti elonsa kauan kauan sitten, ja oli itseasiassa lopettanut ratsastuksen kokonaan.

7. Mun hahmot on oikeastaan kaikki enemmän tai vähemmän happy accidents… 😀 Mä en siis suunnittele sen kummallisemmin!
Muutaman hahmon verran mä hirveästi yritin suunnitella, kirjoitin tosi tarkat tiedot ja määrittelin itselleni että just tällänen tyyppi tää on. Sitten kun lähdin kirjoittamaan sitä hahmoa, totesin että joko sellaiset tyypit lähtee aina kasvamaan kieroon, tai että sitä oli tylsä kirjoittaa alusta asti kun tiesi tasan tarkkaan millainen tyyppi on kyseessä. Tilaa kasvulle ei siis useinkaan jäänyt. Totesin, että hitot, ja nykyään vaan vedän hatusta!
No joo, en ihan täysin. Mun hahmonluominen menee pitkälti näin:
– löydä hevonen/talli joka inspiroi tarpeeksi, jotta täytyy keksiä hahmo siihen käyttöön
– pyörittele hahmolle yhtä tai kahta hallitsevinta piirrettä pään sisällä pari päivää, ja kun idea tulee (esim. Noan pääpiirteet olivat ex-narkkari ja tekojalka) lähde rakentamaan hahmoa sen ympärille
– muutama ajatus hahmon luonteesta, jotta osaan miettiä millaisella äänensävyllä se puhuu ja miten kohtelee muita
– tarpeeksi tarkka ulkonäkö, jotta muut tietävät millainen heppu on kyseessä
– keksi jonkinlainen tausta siihen, miksi hahmo päätyy juuri sinne juuri sen hevosen kanssa
– done and done, ja sit vaan hyppäämään syvään päätyyn ja testaamaan toimiiko se!
Noa toimii. Santtukin toimii, vaikkei ihan yhtä hyvin. Jesse ei toimi, vaikka aikani yritin ja toivoin että saisin sen pelastettua. Muitakin hahmoja mulla on, jotka toimii, ei toimi, tai toimii, mutta vähän kehnosti. Ne jotka ei vaan toimi on sitten sellaisia, joille ei voi mitään, jos en jotenkin niitä onnistu kiskomaan sieltä takaisin pintaan 😀 Ne hahmot saavat yleensä sitten jäädä, niin hyvä hengenpelastaja mä en ole. Mutta pääasiassa oon todennut tämän tavan toimivan itselleni!