Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Jällivaara
”Camilla, tulisitko käymään Jällivaarassa?” Linnealta oli tullut tekstiviesti. Katsoin puhelimen ruutua ja suljin näytön tunkien puhelimen takaisin taskuun. Jatkoin talikolla lantakikkareiden keräämistä Pasin karsinan lattialta. Heilautin kättäni Sonjalle ja vedin kuulokkeet takaisin korvilleni. En haluaisi, että mikään rikkoisi omaa kuplaani Hopiavuoressa. Minkään pohjoisessa olevan ei tarvitsisi rikkoa täällä Pohojammaan syrämmessä, niin kuin Eetun sen sanoisi.
”Moro Camilla! Ei kai sulla oo krapula”, Alex totesi nostaen kuuloketta korvaltani.
Susi valui talliin Alexin vanavedessä.
”Heko heko Alex. Keksi itelles parempaa tekemistä tai saat itse siivota hevoses karsinan,”sanoin ja käänsin selkäni kaksikolle.
”No, miks se on niin pahalla päällä?” Alex kohotti olkapäitään hämmentyneenä.
Susi vilkaisi minua ja pudisteli päätään. He poistuivat yhtä nopeasti kuin olivat ilmestyneetkin.Karsinat siivottuani istuin tottuneesti Alexin ja minun jakamalle tupakkajakkaralle. Sytytin yhden tupakan ja puhalsin pitkään ulos.
”Etkö sää lopettanut?” Hello kysyi minulta kulkiessaan ohitse.
”Tää on tällänen on-off-suhde”, naurahdin Hellolle.
”Kuinka kauan pystyit olemaan tällä kertaa?”
”Purkan avulla kolme viikkoa. Mutta onhan siitäkin jo kuukausi,” virnistin Hellolle.
”Typerää tuollain tuhota keuhkonsa”, Hello pyöräytti silmiään ja poistui talliin.
”Samalla tavalla se hoilottelu toimii”, huikkasin hänen peräänsä.
Muutamat savut otettuani minua alkoi etoa. Tumppasin tupakan ja juoksin puskan taakse oksentamaan. Hyvä, jos paljon mitään edes nousi ylös.Tallin edustalta kuului kolinaa ja juuri aikataulussa tallin uudet kasvot ilmestyivät. Joel Joku ja hänen ruunansa Bruno. Olin lukenut hänen lähettämän hakemuksensa läpi. Kuulemma sympaattisen näköinen jätti, mutta hieman ilkikurinen otus. Se, miksi joku halusi muuttaa niin perämetsään kuin Otsonmäki. No se ei edes kuulunut minulle.
”Hei, mä oon Joel, hauska tavata, sää taidat olla se tallimestari Camilla”, mies harppoi pitkiä askelia autoltaan ja ojensi kätensä.
”Kyllä olen. Hauska tavata, Joel.”
Vai että oikein itse tallimestari. Luulin, että se oli ollut vain Hopiavuoren keskinäinen vitsi, mutta jos Eetu minua sellaisena mainosti.
Laskimme yhdessä trailerin laskusillan alas ja Joel talutti hevosen ulos trailerista.
”Komia”, totesin.
”Se on entinen sirkushevonen.”
Uuden asukkaan omistaja olikin sitten varsinainen vitsiniekka.
”Se ei ollut vitsi”, Joel naurahti.
Pahus, osaako se lukea ajatuksia. Raavin päätäni.
”Tuossa tallin kulmalla on tyhjä ja puhdas tarha. Pitäisikö päästää sinne viilettämään?” ohjasin Joelia tarhan luokse.
Höpinämme puhuttua Joel lähti purkamaan Brunon loppuja tavaroita ja minä poistuin Eetun avuksi kentälle.”Son paree se”, Eetu tuumaili meidän katsellessa lanattua kenttää.
”Onhan se aika näppärä. Kelpaa taas ratsastaa.”
Seisoimme hetken hiljaa ja tuijottelimme kentän hiekan jyviä.
”Tuota, Eetu, minullahan on vielä 1,5 viikkoa kesälomaa pitämättä noiden kaikkien kesätapahtumien vuoksi”, rikoin hiljaisuuden.
”Meinaatko lomalle jäädä?” Eetun otsalle ilmestyi muutama huolenryppy.
Olihan heillä kotona pieni lapsi, joka vei paljon Nellyn ja Eetun aikaa. Juuso. Välillä tein tallihommia Nellyn tai Eetun kanssa. Välillä yksin. Useimmiten Suden kanssa. Vähintään päiväsaikaan, mutta ei Suttakaan voisi täysin yksin jättää. Onneksi meillä oli tallilla pitkäaikaisia kasvoja, jotka osasivat hyvin tallin tavat ja se jo itsessään oli puolivoittoa.
”Leo on tulossa hiittaamaan Pamia eikä varmasti panis pahakseen orjapiiskahommista”, hymähdin Eetulle.
”Mihin oot niin pikasella aikataululla lähtemässä?” Eetu kysyi uteliaisuuttaan.
”Linnea pyysi käymään Jällivaarassa”, totesin.
Siitä ei puhuttu sen enempää.-
Tätä vastausta muokkasi 3 kuukautta sitten
Camilla.
-
Tätä vastausta muokkasi 3 kuukautta sitten
-
Olisin niin paljon enemmän halunnut kirjoittaa Suden tilanteesta, mutta mulla on syksy ollut niin kiireinen, että on jäänyt täysin.
Oskari Susi
Välillä Susi oli raskasta seuraa. Yritin kysyä, mitä hän haluaisi kaupasta tai syödä huomenna, ja hyvä, jos hän olikaan kohautti. Jos Suden halusi mukaan kauppaan, hänet piti taluttaa autoon, kauppaan sisään sekä ulos. Jos yritti kysyä, että katsottaisiinko jalkapalloa, Susi tuijotti vain television tyhjää ruutua.Tilannetta oli jatkunut pitkään. Välillä turhauduin Sudelle ja kiukuttelin, mutta hän ei ollut todennut tilanteeseen mitään. Ensin minua oli ärsyttänyt, kuinka paljon Alex ja Ilona olivat henganneet meidän luona, ja omaa tilaa ei ollut makuuhuoneen ulkopuolella. Nyt minun oli heitä ikävä. Susi oli terävöitynyt ja päässyt takaisin satulaan, mutta samalla sulkenut ulkomaailmaa pois. Ensin Susi oli vielä hurrannut lempijalkapallojoukkueensa tehdessä maalin, mutta nyt hän vain tuijotti ruutua samein silmin. Enää Susi ei lähtenyt kanssani lenkille ja jankuttamisen jälkeen olin luovuttanut. Leo aina välillä viihtyi meidän luonamme tullessaan katsomaan Pamia ja katsoi yrittää Suden kanssa kommunikointia.
Välillä tuntui, että Suden sai kiskoa ylös sängystä, pukea hänet ja syöttää lusikalla puuroa suuhun. Toisina päivinä taas Susi odotti minua kengät jalassa eteisessä, käveli itse autolle ja tuli tallille mukaan. Joskus hän saattoi sanoa huomenta, öitä tai mainita, että juusto oli loppunut. Ihailin Sintin ja Suden ratsastusta. Sintin kanssa Susi tuntui olevan oma itsensä. Jos he hyppivät esteitä, yritin auttaa Sutta nostelemalla tippuneita puomeja. Toivoin, että Susi olisi pyytänyt apuani, mutta usein hän ennen ratsastusta kävi laittamassa radan valmiiksi.
Samaan aikaan huomasin viettäväni yhä enemmän aikaa Hopiavuoressa kodin sijaan. Hopiavuoren jatkuva hälinä oli kodikkaampaa kuin kotona vaiennettu hiljaisuus. Jos minulla oli vapaapäivä, lähdin Hopealinnaan tai treenaamaan. Ensin olin paennut kotoani Ilonaa ja Alexia. Nyt pakenin Sutta. Kaipasin meidän tunteja kestäviä analyyttisia keskusteluita. Susi osasi aina nostaa huomioita niin treenaamiseen kuin hevosiin nähden, mutta ihan vain hänen empatiansa, kun puhuimme ihmissuhteista tai tunteista. Olisin halunnut kertoa hänelle Wäckelinistä, Gunnarista ja Pamista. Kuinka hyvin meidän ensimmäinen lähtömme oli mennyt.
”Hei! Sinua ja Ilonaa ei ole näkynyt hetkeen. Mietin, että olisitteko tulleet meille viettämään Suden kanssa aikaa?”
Jossain kohtaa olin epätoivoisena kirjoittanut Alexille viestin kuin äiti, joka toivoi kadonneen isän tulevan tapaamaan lastaan.
”Haluaisitko sää auttaa mua laittamaan Pamin satulaan? Sillä on kaiketi joskus joku selässä käynyt, mutta jos siitä saisi ihan ratsun tai voisi kokeilla montélähtöjä”, olin kysynyt Sudelta.
Mies ei ollut antanut elettäkään.
”Voisitko sanoa joo tai ei? Kaipaisin sun apua, olet niin hyvä ratsastaja ja hyvä hevosten kanssa”, turhauduin.
Yhä ei elettäkään. Olin lyönyt käteni pöytään ja poistunut ovet paukkuen. Suunnittelin jo päässäni varustavani Pamin satulaan ja iskevän Oskarin sen selkään. Mutta en voinut tehdä niin. Vai voinko? Lähtisivätkö Alex ja Ilona ideaan mukaan? Pudistin päätäni ja naurahdin ääneen. Ehkä keksisin vain jotain muuta. Ehkä joku muu Hopiavuoressa innostuisi ajatuksesta tai palkkaisin Leon rahoilla ammattilaisen. -
Ravikuningattaren uran alkua
”Olisihan se jo aika ilmoittaa raveihin”, olin murahtanut Leolle puhelimessa. ”Sää oot sitä kohta jonkun vuoden seisottanut puskatätihevosena. Hitto, näkisit, missä lihaksessa se on.”
”No, mutta siellä Aken ravitallin raveissa voi olla tasokkaita hevosia. On kuitenkin 15-vuotisravit,” Leo lässytti.
”Et sää nyt voi pitää toista kuin ruusua maljakossa. Se on tehty juoksemaan ja sillä ois kovasti menohaluja. Ollaan käyty Hopealinnassa ajamassa niiden suokkien kanssa ja muuten hyvin pysyy joukossa mukana. Pami on saanut hyvän pyöreän takaliston ja juokseminen sujuu tasaisemmin.”
”Jos odottaisi ensi vuoden puolelle ja antaisi Pamin lomailla pyhäpäivät”, Leo jatkoi selittelyään.
”Sun hevosestas ei ikinä tuu haaveilemaas ravikuningatarta, jos et päästä sitä kisaamaan. Mikä nyhverö susta on tullut.” Olisin halunnut lyödä Leoa pölkyllä päähän.
Potkaisin tupakkapaikan viereen lumikasasta vierinyttä lumikikkaretta takaisin lumikasaan.
”Minä ilmoitan sen itse sinne raveihin, jos sinä et suostu.”
”No sitten sinä saat ajaakin sen siellä. Sinähän oot sen kanssa muutenkin treenannut, niin teillä voisi mennä hyvin siellä.”
Hiljenin hetkeksi ja purin alahuultani. Huulet olivat pakkasen kuivattamat ja rohtunut pala jäi kielen päällä. En ollut ajanut raveissa sitten Steffen jälkeen.
”En mä tiiä”, mutisin.
”Kuka nyt on nyhverö? Kyl mä maksaisin sulle siitä ja jos sijoittuu, niin saat siivun palkintosummasta”, Leo innostui.
”Sehän on sun hevonen.”
”Sää oot sen valmentaja. Kuuliks muuten, et Steffe oli NDM:n finaalissa sijoittunut kolmanneksi?” Leo hymähti.
”Ai täh? Steffe NDM:n kolmas?”
”Joo, se oli päässyt kaikista kolmista karsinnoista jatkoon aina finaalin asti. Sehän on Markuksella nykyään.”
Nordic Dream Meeting oli Suomessa yksi lämminveristen isoimmista arvokilpailuista. Se sisälsi useita eri osakilpailuita, joista oli mahdollista päästä aina finaaliin. Ja vielä finaalissa Steffe oli juossut itsensä kolmanneksi.
”Juoksi uuden ennätyksenkin. 10,5.”
”Älä jaksa! Siis meidän Steffe!”
Ilon kyyneleitä nousi poskilleni. Olin niin ylpeä orista. Olin sen 3-vuotiskauden jälkeen ollut varma, ettei siitä koskaan tulisi mitään muuta kuin makkaranjatke.
”Eikö Markus oo kertonut sulle?” Leo ihmetteli.
En kehdannut myöntää, etten ollut vastannut Markuksen soittamiin puheluihin. Olin koko puoli vuotta yrittänyt keskittää ravivalmentajaksi valmistumiseen, Pamin treenaamiseen ja töiden tekemiseen Hopiavuoressa kuin osittain hevosten ajamiseen Hopealinnassa. Uutiset Gunnarista pelottivat minua, ja oli helpompi kuvitella, ettei mitään ollut koskaan tapahtunutkaan. Wäckelin olisi olemassa, kun menisin sinne vierailemaan, ja sama parrakas ukko hymy huulillaan vastassa.
”Markushan asuu nykyään Rovaniemellä. Sun varmaan pitäisi käydä siellä”, Leo sepitti puhelimessa.
”Jos katsotaan nämä ravit ensin”, murahdin Leolle.Koitti 18.12. ja saavuimme Aken ravitallille. Siellä oli ihan älyttömästi hevosia ja vielä enemmän ihmisiä. Katsomoissa ihmiset istuivat totolappuineen kynsiään pureskellen.
Mahan pohjassa pyöri perhosia jännityksestä.
Laitoimme yhdessä Pamia kuntoon trailerin vierelle ja vielä olisi hetki ennen meidän lähtöä. Leo hoiti ilmoittautumiset ja muut viralliset osuudet. Sain keskittyä itsessään vain Pamin hoitamiseen. Pami oli olemukseltaan omalla tavallaan hauska. Se ei paljoa välittänyt mistään, mutta ei se kyllä paljoa välittänyt rapsutuksistakaan. Sitä ei stressannut ympärillä oleva hälinä. Toisaalta Hopiavuori oli tehnyt sille hyvää siitä, että siellä oli paljon hevosia ja myös hevosten omistajia, hoitajia ja ohikulkijoita liikkui ympärillä. Pami oli tottunut arkipäiväiseen hälinään, eikä ollut vain seissyt parin hevoskaverin tallissa, jossa näki päivittäin vain yhtä ihmistä.”Ei sitten oikeasti mitään stressiä radalla”, Leo puristi minua olkapäästä, mutta veti nopeasti tutisevan kätensä pois.
”Ei meillä tässä mitään, mutta miten sinä selviät?”
”No jos annat pusun, niin ehkä selviän.”
”Hahah, mene naurattamaan noita tallityttöjä ja anna meidän tehdä työt”, murahdin Leolle ja vedin ajolasit silmille.
Oli meidän vuoro mennä radalle lämmittelemään ennen alkavaa lähtöä. Olimme Leon kanssa puhuneet, että lähtö vedettäisiin rennosti. Jos ilman laukkoja lähdöstä selvittäisiin ja tamma pysyisi muiden hevosten imussa mukana, tietäisimme, että tulosta oli tamman osalta tapahtunut. Olin enemmän tottunut lämminverisiin hevosiin niin jo aikojen alussa kuin Hopealinnan mukana pyöriessä eikä samassa lähdössä olleiden hevosten nimet sanoneet suoraan minulle mitään. Kasvattajien alkuliitteitä saatoin tunnistaa, että mistä tallista hevonen tuli.Lähdön aloitus meni osaltamme hyvin. Yksitoista hevosta lähtivät yhtenä massana juoksemaan eteenpäin. Toiselle suoralle tultaessamme Pami hyppäsi laukalle ja jouduin ajamaan sen kärjestä ulkoreunalle saadakseni sen takaisin raviin. Pami laski hyvin takaisin raville ja puski eteenpäin otettaen kiinni massan keskiosaa. Viisi hevosta kärjestä irroittaituivat takana tulevista ja juoksivat tasaisesti maaliviivalle. Pami tuli seitsemäntenä perässä. Olin silti tyytyväinen tammaan. Se oli meidän molempien lähtö pitkästä aikaa ja kokonaisuudessaan yksi laukka pois jättäen Pami oli juossut tasaisesti. Onnistuin ajamaan sen niin, että voimia oli jäänyt myös viimeiselle suoralle eikä kaikkia oltu revitelty irti lähdön alussa. Päästessämme takaisin varikkoalueelle Leo hyppi minua vastaan kuin legosarjan joululahjaksi saanut pikkupoika.
”Et ikinä usko, mutta Pami paransi juuri ennätystään.”
”Ai oikeasti?”
”Joo joo. 1,1 sekuntia. Tästä on hyvä jatkaa ensi vuoteen. Hei, mut tätä pitää juhlia!”
”Eihän me edes päästy rahasijoille”, katsoin hieman ällistyneenä ylös-alas hyppelevää Leoa.
”Mut mun ensimmäinen ravuri juoksi juuri ensimmäisen lähtönsä eikä sitä hylätty.”
Leon lapsenomainen iloisuus oli tarttuvaa.
”Nyt pyydetään koko Otsonmäki kaljalle! Minä tarjoan kaikille!” Leo naurahteli.
”Meinaatko, että Susi huolii sut meidän sohvalle kuorsaamaan? Oot meille vieläkin sen uuden sohvan velkaa”, nauroin Leolle.
”Mennään sitten huomenna sohvaostoksille!”
”Ketä sä ajattelit kutsua?” kysyin Leolta vilpittömästi.
”No, kaikki ketä sä tunnet. Onhan tää sullekin juhlapäivä. Siitä on aikaa, että Vanhaniemi on istunut kilpailuasussa lähdössä ajamassa.” -
Tyhjä asunto
Voit nukkua meidän sohvalla tai Suden huoneessa, jos haluat. Olin tekstannut Milanille pari päivää Eetun soiton jälkeen. Koko tilanne tuntui niin kummalliselta. Oudolta. Kotona ei tuoksunut enää makaroonilaatikon päälle sulanut juusto. Televisiossa ei huutanut jalkapallomatsi. Kukaan ei motkottanut siitä, että olin kävellyt märillä jaloilla käytävän läpi. Kukaan ei ollut kaivamassa niitä viimeisiä murusia poppareiden jyvien joukosta. Kotona oli hiljaista ja kuollutta.Vaikka Milan ei välttämättä ollut lempi-ihmiseni, olin oppinut sietämään häntä Suden takia. Vaikka en häntä välttämättä ensimmäisenä haluaisi kotiini, tiesin, että Susi olisi toivonut niin. Tai hän ei edes olisi kysynyt minulta. Milanista lähtisi myös ääntä. Joku raottaisi jääkaapin ovea tai riisuisi kenkänsä eteisessä. Milan oli myös siedettävä siitä, ettei hän huutanut meillä Alexin ja Ilonan tapaan. Erityisesti Alexin tapaan. Se päivä vain pyöri mielessäni. Susi makaamassa valkoisena maassa. Se päivä tuntui enemmän unelta kuin todelta. Kaikki olivat olleet kauhuissaan. Joku oli soittanut ambulanssin. Eetu järkevänä ihmisenä oli ohjannut tilannetta. Olin tullut kotiin nukkumaan ja keittänyt reilusti kahvia, sillä minulla ja Sudella oli tapana juoda aamuisin kaksi kuppia kahvia ja tuijotella ikkunasta ulos ulkona puutarhaansa laittavaa mummoa. Paitsi sinä aamuna istuin yksin kahvipöydässä.
Hetken aikaa olin myös nukkunut tallin vintillä. Selittelin itselleni tilannetta pitkälle vierähtäneillä iltatalleilla ja varhaisin alkavilla aamutalleilla. Todellisuudessa tallin vintillä oli niin kuuma, ettei siellä pystynyt nukkumaan. Yritin viettää kaiken aikani treenaamalla Pamia ja taluttelemalla Kissiä maastossa. Eetu oli jossain vaiheessa käskenyt minut kotiin, ottamaan pari päivää vapaata ja levätä. Siinä vaiheessa olin suunnannut Hopealinnaan ja kuluttanut kaiken aikani siellä. En halunnut olla kotona, koska se muistutti minua Sudesta. Viihdyin kotona, jos unohdin tapahtuneen tilanteen, ja kuvittelin vain Suden olevan kisareissulla. Iltaisin ei tullut päivityksiä tuloksia tai analyysiä radasta, mutta ei siellä vain ollut nettiä. Tai Susi ei ollut maksanut puhelinlaskujaan. Olin etsinyt niitä laskuja, sillä ajattelin, että voisin maksaa ne Suden puolesta, ja Susi voisi laittaa viestiä.
Olavi Susi oli käynyt meidän kotona ja hakenut joitain Sudelle tärkeitä tavaroita.
”Camilla, jos Oskari pysyy pitkään koomassa, olisi ehkä hyvä harkita tän asunnon irtisanomista. Tai jos herää, toipumisessa menee vielä pitkä aika. Voisi olla parempi, jos Oskari tulisi kotiin silloin”, Olavi oli nostanut katsettaan minuun.
”Ei Susi muuta mihinkään. Tää on sen koti. Minä vaikka maksan sen vuokran”, murahdin Olaville.
”Camilla, mieti nyt järkevästi”, Olavi oli sanonut rauhallisesti. ”Kävisit katsomassa Oskaria sairaalassa.”
Minä en halunnut. Oikeasti en uskaltanut mennä sairaalalle. Minua pelotti, että todellisuus iskisi minuun liian kovaa, jos näkisin Oskarin kiinnitettyinä letkuihin. Osittain minua harmitti olla niin pelkuri. Mutta Susi tulisi kotiin monien pokaalien kanssa kilpailuista. Samaan aikaan minä katsoin jalkapallopelejä ja viestittelin Sudelle, kuinka välierät olivat sujuneet.Milan ilmestyi meidän ovelle itkuisena. Hän tiesi, missä oli vara-avain. Siihen tahtiin, mitä Susi raahasi meille hopiavuorelaisia, varmaan kaikki tiesivät, mihin se oli piilotettu. Nousin sohvalta ja katsoin pitkään Milania. Mies näytti todella surkealta. Riutuneelta. Hieman kuin hän ei olisi syönyt pitkään aikaan.
”Jääkaapissa on spagettia, jos haluut”, tokaisin miehelle.
”Se näytti pahemmalta kuin mä uskalsin ajatella”, Milan sanoi alahuuli vavisten. ”Herääkö Oskari?”
Tilanne vaikutti minuun syvästi. Kyyneleet nousivat silmiini ja astuin pari askelta Milania lähemmäs.
”Mää en tiiä”, pudistelin päätäni.
Kyyneleet valuivat Milanin poskia pitkin. Minua pelotti ajatella Sutta makaamassa sairaalasängyssä. Mies ei virnistäisi sillein tyhmästi minulle. Se ei olisi minun kanssani tekemässä aamutallia ja kiroamassa Helloa, joka levitteli tavaroitaan pitkin tallin käytäviä. Se ei nauraisi minulle, kun yritin pysyä tasapainossa Pasin töksähtelevässä ravissa.
Milan kietoi kätensä ympärilleni, ja itkimme molemmat. Rutistin Milania tiukasti, ja se tuntui lohduttavalta.
”Camilla, sun pitäs käydä kattoo Oskaria. Jos siitä vaikka ois jotai hyötyä”, Milan kuiskasi korvaani. -
Jatkoa Alexin pätkälle
Pizzagate part 2
Oli kiva taas päästä normaaliin elämään kiinni. Wäckelinissä aika oli ollut jotenkin raastavaa. Rytmi oli ollut muuten samankaltaista kuin Hopiavuoressa, mutta samaan aikaan hevosia piti hiitata, esitellä niitä ostajille ja laittaa tavaraa myyntiin. Yhtä hevosta saattoi käydä katsomassa muutamakin kiinnostunut ja piti katsoa, ettei hevosen kanssa vetänyt kovaa treeniä pari päivää sitä ennen. Onneksi kaikilla oli jonkinlaista kilpailukokemusta, jotka puhuivat puolestaan.Hopiavuoressa minun ei tarvinnut kuin ruokkia hevoset ja viedä ne pihalle. Onneksi ilma oli lämmennyt eikä hevosia tarvinnut pahemmin loimittaa. Omistajat hoitivat itse hevostensa liikutukset. Täällä minulla oli työaika ja tiesin, milloin seuraava vapaapäivä olisi.
”Se oli mun ja Camillan pitsa! Luki ihan selvästi kannessa”, Hello nurisi pihalla Eiralle, joka näytti harmistuneelta.
”Sinä täällä aina itsekin syöt muiden ruokia. Enkä minä ajatellut”, Eira polkaisi maata vihaisena.
Laskin kottikärryn pyörän käsistäni ja katsoin pihalla kiistelevää kaksikkoa.
”Oliks meillä pitsaa vai?” katsoin hieman hämmentyneenä Helloa.
”Hain meille tervetuliaispitsat. Nyt kun oot takas täällä.”
Hello haroi hieman vaivaantuneen näköisenä pörröistä tukkaansa.
”No, Eetu laittoi minut hakemaan teille uuden pitsan”, Eira murahti ja tarttui polkupyöränsä sarvista kiinni.Susi saapasteli tuvan ovesta pihalle hiljaisena ja vältteli kaksikkoa katseellaan.
”No hei, mulla ja Sudella on pian työpäivä pulkassa! Pitää vain heinät jakaa ja vaihdan kottikärryihin uuden pyörän. Mennään sen jälkeen pitsalle porukalla!” ehdotin kolmikolle.
Susi saapasteli edeltä nyökytellen tallilla. Katsoin kysyvästi Eiraa ja Helloa.
”Mulle sopii!” Hello hymähti. ”Mutta vauhtia! Mulla on nälkä.”
Eiran olkapäät laskivat hieman ja tuittuinen ilme muuttui hieman hämmentyneeksi.
”Hopi hopi siitä sitten! Tuutte auttaa niin päästään nopeammin”, virnistin kaksikolle.Työt saatua tehtyämme ahtauduimme Audini kyytiin. Eira valtasi pelkääjänpaikan Hellon ja Suden istuessa takana.
”Mihin sää tarvit tälläsen määrän tavaraa?” Hello katsoi keskipenkille kasattua tavaraläjää.
”Ikinä ei tiedä, jos sataa, tai tarvitsee vaihtokengät”, naurahdin.
Hello pyöritteli minulle silmiään. -
Pami saapui Hopiavuoreen
”Tänne vaan!” Eetu hymähti minun kysyessä vapaata tallipaikkaa.Pari päivää myöhemmin Leo kaarsi maasturillaan tallin pihaan ja työnsi käteeni Pamin riimunnarun. En voinut olla ihailematta sabinoa tammaa. Pami oli hetken aikaa asunut Wäckelinissä Markuksen ja Linnean ajettavana Leon käydessä siellä satunnaisesti pyörähtämässä. Leolla oli suuret haaveet saada tamma vielä raviradoilla syksylle. Minun ollessani Wäckelinissä Leo oli tullut sinne tammaansa katsomaan ja siinä pienessä viinipäissämme yhtenä iltana olimme saaneet loistavan idean. Leon juostessa ympäri Suomea ajamassa muiden hevosia hänelle ei jäänyt aikaa treenata Pamia tavoitteellisesti. Seinäjoki oli hyvällä korkeudella Leon matkoja huomioiden ja näin Pamille olisi jopa luontevaa asua siellä. Pöydässä löimme kättä pöytään, ja myöhemmin löysin itseni tilanteesta, jossa kyselin Eetulta vapaata tallipaikkaa.
Tilannehan oli mitä ideaalein minulle. Leo lupasi kustantaa kaikki Pamin kustannukset ja minulle jopa pientä vaivanpalkkaa. Nyt vain oli paineet saada tamma kuntoon. Onneksi Leo oli tuttu eikä jokin kalliin lämminverisen ja ensimmäisen hevosensa ostanut henkilö, joka oli varma, että hänen hevosensa olisi huippukunnossa viikossa ja että se voittaisi kaikki startit, mihin se vietäisiin. Pami oli myös hyvä koekaniini siinä mielessä, että voisin sen kanssa soveltaa kaikkea vuosieni mittaan opittua, mutta myös uutta saamaani kokemusta Hopealinnasta. Tuntui hullulta, että äsken vasta olin valmistunut hevosenhoitajaksi. Syksyllä minun pitäisi olla myös valmistunut ravivalmentaja. Leo olikin nauranut, että mitä minä seuraavaksi meinasin.
”Tallimestariksi tottakai!” olin naurahtanut.
Leo ei ollut uskonut minua ja pyöritteli silmiään.
”Et oo ajatellut, että voisit vaikka minun matkaani lähteä. Mieti vain avoin tie ja me kaksi.”
”Minä en enää 25-vuotiaana sinun ravipiiaksi rupea”, tökkäsin miestä leikkisästi kylkeen.Nyt oltiin tilanteessa, että seisoimme Hopiavuoren pihassa Eetun ja Leon kanssa. Pami nyhti ruohoa tallin kulmalla.
”Onhan se komea”, Eetu hymähti. ”Läheretäänkös me tupaan kirjotteleen sopimukset kuntohon ja juomahan kahveeta?”
Leo seurasi Eetua tupaan ja hörötteli jotain matkalla. Se oli jotain, mistä välillä ihailin Leoa ja viihdyin hyvin hänen seurassaan. Leo oli aina niin rento kaikkialla ja osasi puhua ihmisten kanssa. Hän oli hyvä lukemaan ihmisiä ja tiesi, milloin oli hyvä sulkea suunsa. Leo oli Markuksen mukana esitellyt ravimaailmaa minulle ja vetänyt minut mukaan. Leo oli taputellut minua selkään ja lohduttanut, kun olin hermostunut tyttöteleville vanhoille miehille.
”Tules Pami, mennään veryttelemään jalkoja”, hymähdin tammalle.
Läsipäinen tamma lähti seuraamaan minua kiltisti. Se oli hauska verrattuna tottumiini lämminverisiin. Se ei ollut niin hontelo, ehkä vähän mahakas, mutta korkeudeltaankin pienempi. Innostuisikohan Susi, jos opettaisimme tamman ratsuksi. Leo oli tainnut mainita, että joku oli joskus sen selässä istunut. -
Leo Elmeranta, joka on toisinaan esiintynyt Camillan tarinoissa, on jo vuosi tai pari sitten hankkinut itselleen ei niin menestyneen suomenhevostamma [Pamin. Tamma on kuvankaunis kuin mikä, mutta Leolla ei ole tällä hetkellä niin paljoa aikaa omalle hevoselleen kuin toivoisi. Niin hän on päättänyt jättää Pamin Camillan valmennettavaksi. Tamman ollessa pienellä lomalla ravikilpailuista sen kunto on päässyt tippumaan ja maha hieman kasvamaan. Joten jos vain Hopiavuoressa on tilaa, Pami tulisi mielellään ihastuttamaan Hopiavuoren arkea.
Tosiaan hahmona Camilla on toivottavasti osalle edes tuttu. Esittely löytyy täältä. Leo on taas henkeen ja vereen vannoutunut ravimies, joka on iältään yli 25-vuotias. Leoa tulisi myös näkemään enemmän Hopiavuoren arjessa, ja hänelle voisin kunnon esittelytekstin kirjoittaa. Mies on kuitenkin kiireinen kulkiessaan ympäri Suomea muiden hevosia ajaessa.
-
Kotona
Ensin se oli ollut vain pari viikkoa, sitten pari kuukautta. Yhtäkkiä melkein puoli vuotta oli mennyt. En ymmärtänyt, miten Eetu oli niin ymmärtäväinen tai joustava. Minä olisin antanut itselleni kenkään aika päiviä sitten. Istuin Hopiavuoren rappusilla ja ihailin ympärilleni. Oli niin kotoisa olo pitkästä aikaa. Ympäristö oli tuttu ja suurin osa kasvoista.”Onko se? Ei se oo. Camilla! Mitä ihmettä?”
Hello nosti katseensa maasta ja katsoi minua silmät pyöreinä.
”Minä miltei luulin, ettet olisi edes tulossa takaisin. Oisit ravikeisariksi lähtenyt.”
En kerennyt saamaan puheenvuoroa tai oikeastaan tekemään mitään miehen rutistaessa minua tiukasti.
”Minä melkein luulin samaa, mutta onnen lykkö, että Eetu huolii minut takaisin”, hymähdin miehelle.
Hopiavuoren tuoksut olivat tuttuja ja ilmapiiri lämmin. Melkein teki mieli itkeä.
”No, sun pitää kertoo kaikki!” Hello taputti minua selkään ja oli viemässä kohti tupaa.
”Joku toinen kerta. Odottelen Eetua”, naurahdin miehelle ja istuin takaisin tukevasti rappusille.
Pyörittelin sormiani. Teki mieli savuketta. Päätin olla antamatta itselleni valtaa. Hopiavuoresta tulisi savuton paikka itselleni.Se oli helmikuuta kaiketi. Muistan, kun Linnea soitti minulle itkuisena. Se oli outoa, koska harvemmin ikinä soittelimme serkkuni kanssa. Jos joku soitti, se oli joko Gunnar tai Markus.
”Sun pitää tulla tänne”, Linnea oli sanonut puhelimessa ääni täristen.
”Mitä ihmettä? Wäckeliniin? Mitä on tapahtunut?” olin joutunut keskeyttämään karsinoiden siivouksen ja nojaamaan seinään.
”Gunnar on sairas.”
”Miten sairas?”
”Alzheimer. Ollut jo syksystä asti todettu. Tilanne on vain pahentunut – paljon”, Linnea kertoi katkonaisesti.
Hiljennyin. Gunnar sairas. Eihän Gunnar voinut olla sairas. Joulun aikaan vanha mies oli ollut voimissaan. Olimme käyneet jouluajelulla. Kyllä, minä tiesin, ettei hän ikuisesti voinut elää, mutta hyvä, jos hän oli edes 70-vuotias.”Hei pohjoisen tyttö!” Eetu nosti minulle kättään saapastellessaan tallista ulos.
Nostin katseeni ja kasvoille nousi leveä hymy. Miten hyvältä tuntui nähdä Eetua monen kuukauden jälkeen? Olihan hän aina ollut minun työnantajani, mutta samalla hänestä oli tullut ystävä tai jopa veli. Löimme käsiämme yhteen.
”Sori, että tää reissu venähti näin paljon. Tiedän, etten helppoon paikkaan teitä jättänyt. Huoliks sää mut vielä töihin takas?” hymähdin Eetulle.
”En mää ainakaan vielä ole sua kerennyt irtisanomaan ja yksi tallimestarin paikka olisi auki. Onko sulla hyviä suosituksia?” Eetu naurahti.
”Ois yks sellainen Hopiavuoren tilan isäntä. Pitkään sillä kerkesin töitä tekemään”, naurahdin miehelle.Asioiden organisointi oli vienyt aikaa. Pääsin vasta viikon päästä Linnean soitosta lähtemään Pohjois-Ruotsiin. Ajomatka oli raskas ja sää oli kaukana hienosta. Kilometrit tuntuivat pitkiltä ja tuntui, ettei matka edistynyt. Jossain vaiheessa kuitenkin löysin itseni Jällivaarasta Wäckelinin tilalta. Markus ja Linnea olivat tulleet minua hikisinä vastaan hevosia ajamasta. Tervehdin heitä ja katsoin ympärilleni. Paikkaan kiteytyi paljon muistoja niin lapsuudesta, nuoruudesta kuin aikuisiältä.
”Hei, miten meni matka?” setäni Markus yritti keventää tunnelmaa.
”Gunnar on hoitokodissa, jos sitä mietit. Vierasmakkarissa on puhtaat petivaatteet”, Linnea meni suoraan asiaan.
Nyökkäsin ja kannoin tavarani sisään. Keitin kahvit ja istuin tuvan pöydän ääressä. Osasin hyvin kuvitella Gunnarin toisella puolella pöytää höröttämässä ja juttelevan meidän molempien puolesta. Kyynel tipahti poskelleni. Vaikka hän ei minulle verisukua ikinä ollutkaan, vanhasta miehestä oli tullut minulle tärkeä. Minua pelotti mennä katsomaan Gunnaria. Mitä jos hän ei muistaisikaan minua?”Onko täällä muuttunut paljon asiat?” kysyin Eetulta meidän istuessa yhdessä terassin portailla.
”Talli on sama ja maneesissa katto paikallaan”, Eetu hymähti. ”Mites Wäckelinissä?”
”Kyllä, Markus yritti vitsailla, että olisin ostanut Wäckelinin itselleni, mutta ei tuntunut oikealta. Veri vetää takaisin tänne. Oli siinä paljon hommaa. Hevosia piti myydä ja pitää treenikunnossa. Kaukana helposta se oli. Kaikki, mitä Gunnar on ajan saatossa rakentanut niin sanotusti romahti”, vastasin. ”Ei sulla muuten sattuisi olla yhtä karsinaa tyhjänä?” -
Bhyää, yritän todella aktivoitua, mutta Camilla mukana ainakin jatkoilla ja tuo mukanaan avekkina Hopealinnan Jukin!
Camilla (*) ja Pasi
-
Kesäloma
Mitä sää teet kesälomalla?” Hilma kyseli minulta.
”En mä tiiä yhtään. Oon vaan tehnyt sellasta työputkee, etten oo ees osannut ajatella mitään”, naurahdin.
”Lähtisit pois Pohjanmaalta. Tai hankkisit kesäheilan”, Hilma sanoi tomerasti.
”Mun ajatukset on jotenkin ihan väärässä ihmisessä. Oon mää kokeillu Tinderiä”, murahdin.
”Sun pitäs lähtee ulos. Kulutat aikaas vaan Eetun, Suden ja Jukin kaa, niin ihmekään. Kaks niistä on sun pomoja ja yks sun kämppis”, Hilma virnisti.
”Se Juki varsinkin. Sehän on sun isos pomos poikaki vielä.”Olin totellut Hilmaa ja lähtenyt pois Pohjanmaalta. Seisoin kiven päällä ja tuijotin kaukaisuuteen. En katsonut mitään tarkasti tai tiettävästi. Tunturit kumpuilivat edessä. Tai tuo yksi taisi olla luokassaan enemminkin vaara. Hätkähdin kuplivaan ääneen katsoen trangialla kattilan yli reunojen kiehuvaa puuroa.
”Hitto. Se palo pohjaan.”
Osaksi nautin siitä, että puhuin ääneen eikä kukaan ollut kyselemässä, että mitä sanoit. Osaksi yritin ääneen puhumiselle piilottaa yksinäisyyden tunnettani.
”Heh, Vanhaniemi, mitä teet, jos tunnet olosi yksinäiseksi? Ratkaisu: Lähde vielä kauemmaksi ihmisistä.”
Hieman toivoin, että olisin pyytänyt parasta ystävääni Hilmaa mukaan. Hänen kanssaan ei olisi hiljaista hetkeä, mutta tällä hetkellä en olisi uskonut sen vaivaavan. Toisaalta Susi olisi myös ollut hyvää matkaseuraa. Puhetta ei välttämättä olisi niin paljoa, mutta toisen huokuva läsnäolo. Tässä kohtaa olisin toivonut seurakseni vaikka koko matkan valittavaa Helloa. Milloin kengät hiertäisivät tai milloin olisi nälkä.Ulkona tuuli lujaa. Olin ollut varma, että lentäisin pian tuulen mukana. Istuin hirsirakenteisen erätuvan pirttipöydän ääressä ja tuijottelin ikkunasta ulos. Pieni lampi ja pari kitukasvuista puuta. Lavetilla makasivat pariskunta ja he hiljaa rupattelivat keskenään. Meidän sananvaihtomme oli luokkaa: Hei. Kuinka pitkä matkaa kulkemassa? Mitä näkynyt? Ja siinä se olikin. Toisaalta lohduttavaa, koska eilen en ollut nähnyt ketään. Naurahdin hiljaa itselleni. Kun pääsisin vain alas täältä, niin voisin taas suunnata jonnekin päin. Kolarista ei olisi pitkä matka Jällivaaraan. Matka etelässä Tampereelta Turkuun tuntui ikuisuudelta, mutta pohjoisessa kolme tuntia oli ihan kevyt matka. Halusinko minä oikeasti mennä moikkaamaan Gunnaria ja Markusta? Kyllähän minun oli heitä ikävä. Käynnistin kännykän ja vilkaisin ruutua. Hah, ei kenttää. En voinut päivitellä Leolle, että mitä kuului. Toisaalta hyvä puoli – sain omaa rauhaa. Arki oli niin hektistä ja tuntui kuin eläisin kuplassa. Huomasin yhtäkkiä vuoden vaihtuneen ja oli tulossa uusi syksy. Minä rakastin syksyä. Lämpimät päivät ja viileät illat. Kellertävät lehdet ja ruska-aika.
Mieleni teki laittaa Jukille jotain. Kaikkein mieluiten olisin halunnut nähdä hänen virnistyksensä ja kuulla hänen äänensä. Ei, hitto. Camilla ei. Olin jo näpytellyt ruudulle: ”Hei, mitäs sinne? Mää en oo ainakaan vielä uponnut suohon.” Kumitin äkkiä sanat pois ruudulta ja suljin näytön. Hilma puhui totta: Leikin vaarallisesti itseni kanssa ja minun pitäisi keksiä jotain muuta. Olisikohan Kolarin seuduilla jotain yksinäistä poromiestä? Voisin siirtyä hevosista poroihin enkä minä ihan turha ollut käsistänikään. Ai niin, eihän täällä toiminut netti. Jos uppoisin suohon, huomaisikohan kukaan ja kauan siihen menisi?
-
Jos tänään katsotaan raveja jalkapallon sijaan?
”Siellä tulis just Espanja-Brasilia-matsi samaan aikaan”, Susi murisi minulle sohvan nurkasta.
”Tän kerran, ravureiden Virtuaaliderby-finaali tulee vain kerran vuoteen ja nyt se tulee vieläpä suorana!” naurahdin popkornien poksuessa mikrossa.
”No jos tallennetaan se?”
”Miksei sit tallenneta se jalkapallomatsi?”
”No, ei se oo sama asia.”
”Niiinpä”, venytin sanaa. ”Pliis, Susi. Tän kerran. Lupaan tehä ruokaa viikon.”
”Mmm…”
”Leo sano, et siel on Markus ohjastamassa jotain hevosta.”
”Onks se Wäckelinistä vai?”
”Ei mitään hajua.”
”Leo vois kyl ruveta maksaa meille vuokraa.”
”Tarjoohan se aina pitsat tai ostaa jääkaapin täyteen ruokaa.”
”Niin, makkaraa ja kaljaa,” Susi muhahti.
”Jos hankitaanki kolmen huoneen asunto”, naurahdin.
”No johan se nukkuu sun huonees.”
”Lattialla ja vaan, koska sää aina melskaat aamuisin.”
”Et sää ikinä valita.”
”Mää en ookaan nii prinsessa.”
”Kuorsaatki niin lujaa”, Susi hymähti.
Olisin heittänyt häntä vesilasillani, mutta en olisi kuitenkaan jaksanut siivota siruja, jotka tunkeutuivat listojen väliin.
”Meidän kyl pitäs hankkia uusi sohva”, vinkkasin Sudelle.
”Mikä vika tässä on?” Susi kysyi kummastuneena ja taputti vanhaa mustaa kolmen istuttavaa nahkasohvaa.
”Eihän se kaikkein mukavin ole.”
Vastaukseksi Susi heitti minua sohvatyynyllä.”Täällä lähti viimeinen lähtö nopeimmilla kylmäverisillä. Vauhtia niihin poppareihin!” Susi mylvi.
”Ei ne sen nopeampaa poksu”, mutisin vastaukseksi.
Wäckelinissä oli monta nuorta hevosta, mutta voisihan olla, että Markus olisi ajamassa jotain vierasta hevosta. Leo oli kertonut, että Derbyn ensimmäinen ja toinen karsinta oli juostu Wäckelinissä. Sinänsä minua harmitti, että tieto oli mennyt ohitse korvieni. Olisin halunnut nähdä, kuinka Wäckelinin ravirata olisi täyttynyt autoista ja radalla olisi pyörinyt lupaavia juoksijoita. Olisiko Markuksen oma Bonnie juoksemassa finaalissa? Toisaalta se ei ollut kaikkein vauhdikkain hevonen. Markus oli suunnitellut sen laittamista tauolle. Istuin sohvalle Suden viereen ja etsin mukavaa asentoa.
”Hauska nimi. Herra Hips”, Susi naurahti lähdön voittajalle.
”Välillä tuntuu, ettei ravimiehillä ole yhtään ajatuksenjuoksua nimiä keksiessä.”
”Ne ovat kuitenkin jo itsessään viihdyttäviä.”
”Sitä en kiellä”, hymähdin.Lämminveristen finaali oli alkamassa. Hevosia tuli radalle ja kamera kuvasi rataa koko kehältä. Esittelykierros oli alkamassa. Siellä oli mukana isojen tallienkin hevosia. Oli Karolusta, Ninitraa, Aken ravitallia, Lily Trottersia…
”Missä se Markus on?” yritin tuijottaa ruutua.
Kamera aina zoomasi esiteltävän hevosen kohdalle. Yhtäkkiä käsi takertui olkaani ja kynnet painautuivat ihooni. Katsoin häkeltyneenä Sutta ja sitten televisioruutua. Oma käteni pakeni suuni eteen.
”Onko se?”
”Voiko se olla?”
”Kyllä se on.”
Pieni ilon kyynel tuhertui silmäkulmaani. Olin varma, että Gunnar oli myynyt sen pois. Siellä se nyt porskutti tutun ylpeän näköisenä kuin silloin, kun olin itse istunut sen kärryillä.
”Steffe”, Susi sai sen sanottua.
”Se, se on se.”
Pyyhkäisin yksinäisen kyyneleen kasvoiltani. Minun Steffeni. Se oli televisiossa. Se oli päässyt karsinnoista finaaliin, ja nyt kärryillä istui hymyilevä Markus. Steffe oli lähdön nopein juoksija ennätykseltään, mutta en pitänyt sitä minään huomioiden Steffen heikon kauden keväältä. Osasin vain kuvitella, kuinka orilla oli menohaluja. Toivoin vain, että he pääsisivät ehjänä maaliin, vaikka nyt oli kova voittosumma tarjolla. 100 000 euroa. Otsonmäellä sillä summalla ostaisi jo hulppean omakotitalon isolla tontilla.Hevosia ohjattiin järjestykseen auton taakse. Steffe oli ulkoreunalla juuri siiven takana. Paikka saattoi olla hyvä tai huono. Markus on taitava kuski, uskottelin itselleni. Auto lähti kiihdyttämään ja hevoset sen mukana. Istuimme kuoleman hiljaisina Suden kanssa kuin aaveen nähneinä. Puristin käsiäni yhteen. Siinä hetkessä, kuinka ateisti olinkin, rukoilin hiljaa, että he voittaisivat. Kuinka makeaa se olisikaan? Virtuaaliderbyvoittaja 2021 Radical One Man Show. Matka oli totuttua pidempi. 2 600 pitkää metriä. Steffe oli huono pitkillä matkoilla. Se usein juoksi itsensä jo ensimmäisellä kierroksella väsyksiin. Näin Markuksen kasvoilta, minkälainen pidätteleminen hänellä oli orin kanssa. Steffe jäi juoksemaan kärkikolmikon taakse. Fiksua Markukselta. Antaa kärkihevosten väsyttää itsensä jo alussa, mutta pysyä mukana imussa. Toisessa mutkassa joku laukkasi. Olin varma, että se oli Steffe. Se kaikki olisi mennyt siihen, mutta ei. Se ravasi rytmikkäänä. Pari hevosta tippui kärjestä. Samassa joukossa juoksi neljä hevosta saavuttaessa toiselle kierrokselle. Siellä Steffe yhä oli. Kärjen mukana. Juoksi niin sulavasti. En ollut varma, olinko tunnistaa hevosta.
Viimeinen suora häämötti. Ohjastajat kirittivät ajokkejaan. Olin varma, että Steffe tippuisi. Jos se juoksisi itsensä hienosti neloseksi. Ei hyytyisi niin, että joku pääsisi takaa ohi, ja pääsisi yhä hyville palkintosijoille. Yksi hevonen tippui hieman joukosta. Kaksi hevosta kiihdyttivät ja erkanivat kärjestä askelten lähestyessä maaliin.
”Rintarinnan taistelu. Kumpi voittaa? Monarch MacLily vai Radical One Man Show?” juontaja kuulutti televisiossa.
”Ei voi olla. Steffe taistelee ykköspaikasta.”
Olin niin häkeltynyt ja jännittynyt, etten kyennyt istumaan. Seisoin kädet täristen ja katse tiukasti televisiossa. Sekunnit tuntuivat minuuteilta. Maa tumisi korvissani. Olisin hyvin voinut kuvitella itseni katsomon tai aidan vierelle. Hevoset juoksivat aivan vieretysten ja ylittivät maaliviivan.
”Voittaja turvan mitalla on Monarch MacLily…, toisena maaliin tulee Radical One Man Show ohjastajanaan Markus Vanhaniemi,…”, juontaja kuulutti.
”Kuuliks sää?” hypin riemuissani ja hyökkäsin Suden kaulaan. ”Steffe oli toinen!”
”Aivan huikeaa!” Susi sanoi yhtä häkeltyneenä.
”Steffe on Virtuaaliderbyn toinen, vaikka Gunnar sanoi, ettei siitä tule juoksijaa.”
”Se on!”
”Steffe juoksi 15,1! Se on kärkihevosten aikoja noilla matkoilla!”
En oikein tiennyt, miten päin olla. Olin vain niin iloinen. Kaivoin kännykän ja soitin Markukselle. Olin varma, että ääneni tärisi. Tiesin, ettei hän vastaisi. Hän oli vasta matkalla varikkoalueella.
”Leo Markuksen kännykässä”, kuului vastaus.
”Leo! Se oli toinen!”
”Sää siis näit lähdön.”
”Mikset sää kertonut?”
”Et sää olis uskonut.”
”En oliskaan.”
”Onnittele Markusta ja Steffeä mun puolesta!”
”Mää onnittelen”, Leo hymähti.
Istuin vain sohvalle ja tuijotin ruutua hämmentyneenä. Kylmäveristen finaalin esittely oli alkamassa. Minun Steffeni oli ollut oikeasti siellä. Se oli sijoittunut. Se juoksi. Se juoksi yhä. En edes tiedä, mihin kaikkialle olin sen kuvitellut.– –
Tosiaan lähtö ollut jo 27.11., mutta minä tunnetusti olen aina ajoissa tekstieni kanssa. -
Onnittelut Nellylle, Eetulle ja Juffelle!
Juffelle varmasti riittää paljon huomiota ja onhan se mahtavaa, että Hopiavuori on saanut pikkuisännän. -
Mää oon ollut aivan liian hiljaa täällä ja monta tarinaideaa pyörii päässä. Pitäisi vain aktivoitua ja löytää aikaa.
Oli pakko tulla kommentoimaan, että tervetuloa Hopiavuoreen Joelille ja Brunolle! Toivotaan, että Bruno kotiutuu Hopiavuoreen alkukahinoista huolimatta.
Pakko nostaa myös hattua, kuinka hyvin olet tutustunut hahmoihin ja lukenut tarinoita. Minä en ole ollut täällä äänessä ja piti aivan tarkistaa, mainostanko jossain Wäckeliniä. Ihana yksityiskohta Camillaa ajatellen Stall Wäckelinin oma paita, vaikka sitäkään ei enää ole!
-
Ilonaa kompaten voi Pasi ❤️ Ja miten Pasi osaa käyttäytyä. Yleisesti tunnettu kuitenkin ehkä hieman äksynä, mutta ihan kuin poni tietäisi, että nyt ollaan vastuussa pienestä ihmisestä. Kiva myös, että Pasi on päässyt ensiponiksi Ellille ja ihan vain, että on tarinassa mukana eikä tarhassa seisovan varjona.
-
Miten parasta onkaan kohdata hevonen parin vuodenkin tauon jälkeen! Ja mikä parempaa hevonen, johon on mennyt kiintymään, muistaa vielä ihmisen. Tarina on ihanan pysähtynyt ja hetkeen liikuttunut.
Aikoinaan Pondin ja Chain tarinaa seuranneena ihanaa, että ne ovat löytäneet toistensa luo.
-
Susi on jollain tavalla samanlainen, mutta toisaalta tosi erilainen kuin Susi, johon Camilla on aikoinaan ihastunut ja tutustunut. Susi on kehittynyt aivan huimasti, mikä on luettavissa tarina tarinalta!
-
Tuntuu väärältä sanoa, että onpa kiva lukea tämänkaltaista pätkää Ilonasta, mutta nähtävissä on surullinen Ilona. Henkilöiden vuoropuhuttelu on sujuvaa ja kaiken lopuksi tarinassa on pientä hymyä havaittavissa.
Valitettavasti aina ei voi olla paras, mikä harmittaakin. Haluaisi pärjätä ja olla aina loistava niin kilpailuissa kuin muuallakin. Häviöistä opitaan ja mennään eteenpäin. Totta sekin, että huimaa, mille tasolle Ilona on saanut suomenhevosensa treenattua. Ja pidän Sudesta tässä tarinassa. Miehen jämäkkyys!
-
Wau, miten hieno kuva ja tykkään sun tyylistä piirtää! Lyhyt kertomus kuvan alla avaa hyvin kuvan tilannetta ja tilanne on helppo ajatella ajatuksista sarjakuvamaisesti.
-
Vitsit, tykkään Marshallin hahmosta! Tottakai Nikkekin on ihana. Marshall on yleensä heistä se hiljaisempi, rauhallisempi, mutta se, miten kauniisti hän ajattelee Nikestä tai tässä tarinassa Ellistä. Miehestä huokuu tietynlainen onnellisuus ja tykkään miehistä parina, koska tasapainottavat omalla tavalla toisiaan. Ja miten arkisesta tarinasta on saatu niin tarttuva ja kiva lukea.
-
Oma reaktioni oli melkein sama kuin tarinan Camillalla, mutta hyppäsin enemmän riemusta. Ihanaa, että Outi on tullut edes hetkeksi takaisin ja toivottavasti pidemmäksi aikaa. Hän on aina tervetullut takaisin.
Varmasti Outista on outoa olla takaisin. Niin tuttua, mutta silti vierasta. Ainakin sama möreä tallimestari on vielä! Tiedä sitten, oliko Outin toiveissa törmätä ensimmäisenä Camillaan vai ei.
-
Kaikki Hopiavuoren hahmot ovat mun lemppareita, mutta kyllä Chai aina nousee joukosta omalla tavallaan! Minäkin kikatin lukiessani ja palasin aina kappaleen alkuun ja luin tekstin uudelleen. Ihana Chai ja toisaalta ihanaa lukea hänestä niin paljon avautuneempana, vaikka humalassa onkin.
-
Olen sanonut tämän monta kertaa ja sanon yhä. Se, että miten Sonja on aina niin järkevä ja tasapainoinen. Vaikka olisi sitten salasuhde Harrin tietämättä. Kaksi vuotta on pitkä aika heidän erilleen ja sille, että ei näe aina kuin haluaa. Erot toisista on pitkiä ja yhdessä oloajat lyhyitä. Onneksi Sonja osaa arvostaa niitä eikä ole eron takia Harria lemppaamassa. Vaikka toisaalta, jos salasuhdetta on mahdollista tavata viikoittain, voiko se pysyä neutraalina. Vaikka hahmoina Camilla ja Sonja eivät ole kaikkien lähimpiä, ajattelen toisinaan, että Sonja on se täti, jota Camillalla ei koskaan ollut!
-
Tykkään niin lukea sun tavasta kirjoittaa aivan kuin edellinenkin tarina! Kisun ja Ean välit ovat sydämelliset, ja haluan heistä lukea lisää, mutta myös tulevasta vauvasta sekä Ean ajatuksista siitä, että hänestä tulee isosisko. Eiran ja Inarin ajatukset pikkusisaresta olivat erilaiset, mutta miten Ea suhtautuu tulevaan sisarukseen? Ja Outi hyvin kiteytti omat ajatukseni Ean äidistä ja hänen toiminnastaan. Tästäkin haluan lukea lisää.
-
Huippua! Ei haittaa ollenkaan. Ehkä Inarin angstauksen seurauksena asia nousee esille ja lentopalloa ruvetaan taas järjestämään sen seurauksena.
Ja pitää ottaa koppia tarinoita varten Chaista, Sudesta ja Milanista.
-
Rasmus on tervetullut!
Haluavatko vielä Sonja, Inari, Hello, Herman ja Tiitus jatkaa mukana?
