Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Osallistujat:
Suunnannäyttäjä: Eetu – Jussi
Hello ja Herman – Typy (koppakärryillä)
Janna – Paahtis
Saga – Venni
Sonja – Salieri
Tiitus – Enni
Rosita – Hasse
Eira – Uuno
Santtu – Fifi
Vincent – Zoja
Marshall – Arlek
Joosef – Oljo (koppakärryillä: mahtuu 1 muu!)
Peränpitäjä: Nelly – CozminaMukana juoksevat
Jerusalem, KaapoTässä järjestyksessä osallistujat kulkevat suurimman osan matkaa. Jos haluat kuitenkin tutustua useampaan hahmoon, voit vapaasti kirjoittaa ratsukot poikkeamaan järjestyksestä! 🙂
-
Heei tämähän on kiva kokeilu! Se on onnistunut jo nyt, ja jos joskus teet sen uudelleen, ehdottomasti rakenna vanhan päälle, sillä tämä toimii. Se, mistä itse lähtisin seuraavalla kerralla laajentamaan, olisi henkilöiden tunnistaminen laajemmalla kuvausskaalalla. Nämä tunnistaa tietenkin salamana ja se on hyvä, mutta mitä jos tämän tekisi vaikeamman kautta jonkun hahmon kanssa? Jonkin muun ominaisuuden kuin ulkonäön, tai keskittymällä johonkin muuhun ominaisuuteen ulkonäössä. Se taitaa olla se vaihtelu, jota alkuvaroituksesi perusteella taidat itse etsiä, ettei tule puuduttava olo. 😀 Lukijalle ei tule kyllä nytkään: kirjoittaja vain usein näkee oman tekstinsä joka lukukerralla huonompana ja huonompana…
Camilla on kyllä huonossa jamassa. Hän pyörittelee ajatuksissaan herkästi asioita, jotka ovat pielessä, ja ne vievät usein mennessään onnentunteen onnistumisistakin. Sanotaan, että pitäisi keskittyä positiivisiin asioihin, niin olisi onnellinen, mutta ei se nyt tosiaankaan ole aina niin helppoa! Sitä tulee vellottua yhdessä hylyssä ja yhdessä typerässä ratsastajansällissä herkemmin kuin aiemmissa onnistuneissa lähdöissä ja kivoissa illoissa ystävien kanssa, kyllähän me se tiedetään. 🙁
Toivottavasti loma tekee Camillalle hyvää. Ainakin hän saa aikaa ajatustensa kanssa, jos kaikki menee niin kuin on suunniteltu. Ja palatessaan saa varmana tuntea olonsa tärkeäksi, kun eihän ne nyt Hopiavuoressa ilman Camillaa oikeasti noin pitkään pärjää :DD
-
Aw, sinä se tunnet Oskarin ja olet etsinyt antennit ojossa vaikka miten monta pientä vihjettä sen käytöksestä. Melkein kaikki varmasti tietäisivät sen pomputtelevan käpyjä ja kiviä ihan varmana, mutta en usko jokaisen hoksaavan, että tietenkin sillä on mahdollisimman iso huppari niin kauan kunnes se saa ihan oikean lämpöhalvauksen.
Mutta tykkään tämän tarinan yksityiskohdista. Hahmot elehtivät, penkki on töhritty ja otsonmäkeläisiä liian kalliita mansikoita kaupannut myyjä on ollut varma mansikoiden laadusta. Tämä tarina on oleellisten ja epäoleellisten yksityiskohtien suhteen sellaisessa tasapainossa, että tätä etsin aina romaaneista, jotta viitsin uppoutua lukemaan.
Tarinan rytmi on myös musta hyvä. Sitä ei ajattele lukiessaan, se on ensimmäinen hyvä merkki aina, mutta tarkemmin analysoiden siihen pääsee käsiksi. On kuvausta hetkessä, hetken nostattama minitakauma mansikanostoon, dialogia, referointia, ajatuksiin vaipumista, lopun häivytystä minireferaatin avulla — miljoona tekniikkaa, jotka sulautuvat toisiinsa ja ovat keskenään yhteensopivia kimpaleita, niin ettei yksi dominoi muita.
Outi on tietenkin myös ihanan kenkku inhimillinen ihminen, kun tahallaan yrittää tehdä Oskarista kateellisen. Ei sitä tiedä, vaikka se osaisi ollakin, jos hetken olisi vähemmän itsekeskeinen ja suorituskeskeinen. 😀
-
Riidan loppu on yhtä ihanan inhimillinen kuin alkukin. Joo, kostaa tekee mieli, vaikka samalla pelottaakin, että on jo pilannut kaiken. Mutta ei kai kukaan halua myöntää olevansa väärässä yhtään, jos toinenkaan ei myönnä? Mutta Harri ei olekaan näköjään mikään köppäinen poikaystävä, vaan ihan oikea mies. Me ei tietenkään tiedetä, mitä ratoja sen ajatukset on puksutelleet riidan jälkeen, mutta olivat ne mitä tahansa, Harri lopulta etsi Sonjan. Ja ennen sitä antoi ilmeisesti ihan aikaa olla yksinkin, kun oli huomannut Sonjan olevan kauan paikoillaan Mapsissa. Vitsi, jos Harri ja Sonja eroaa niin Harri kelpaisi melkein mullekin. 😀 Se ei ole täydellinen, koska oikea ihminen ei voi olla, mutta tähän asti se on ollut niin tosi kunnollinen! Antaisin anteeksi sen aiemman mustasukkaisuusdraamankin, ja Sonjakin antoi silloin, kun toinen yrittää niin kovasti eikä syytä muita tempauksistaan: ei siitä eikä tästä. Harri on kyllä niitä harvoja hahmoja, joiden kokonaisvaltaiseen hyvyyteen ainakin vielä uskon ihan täysillä. 😀 Uskoisin toki Sonjaankin, ellen näkisi sen ajatuksia ja huomaisi, että ne on joskus yhtä rumia kuin mun. Harrin päähän en niin usein pääse… 😀
-
Vitsit. En saisi lukea tarinoita silloin, kun mulla ei ole aikaa kommentoida heti, koska muistan muka kommentoineeni, jos ajatus tulee heti mieleen. Mutta kun haluan heti lukea kaiken…
Kun luin tätä ekan kerran, mun ekat ajatukset eivät olleet, että voi Sonja-parka ja voi Harri. Ne oli vasta tokat ajatukset. 😀 Ensimmäisenä ajattelin, että musta on jotenkin niin huojentavaa, että Sonja ja Harri riitelee näin!! Sonja on välillä mulle jonkinlainen roolimalli, ja se, että silläkin on lapsellisista jutuista lähteviä riitoja, on huojentavaa, koska silloin en ole itsekään epäonnistunut, kun mulla on niitä. Myös riidan vatvominen kuulostaa niiiiiin tutulta ja lapsellinen ajatus siitä, että se, joka pyytää anteeksi, on jotenkin muka hävinnyt. Tykkään niin kovasti siitä, että hahmot ei ole täydellisiä ja siitä, että niillä on joskus samoja huonojakin ajatusratoja ja toimintatapoja kuin ihan oikeillakin tavallisilla ihmisillä. Vaikka en toivo Sonjalle pahaa, toisaalta tykkään, että sekin on epävarma parisuhteestaan ja elämästään monesta näkökulmasta, koska se nyt vaan on mun silmiin niin tosi inhimillistä. En ole ennen tainnut ikinä edes lukea mistään ”normaalista” riidasta, johon ei liity jotain tosi kummaa ja toisen hahmon tekemistä selkeäksi syylliseksi, en ainakaan virtuaalitallilla.
Tätä lukiessani ajattelin, että vitsi kun Outi olisi voinut jäädä Sonjan seuraan. Tuossa tilanteessa ihmisen ajatus lähtee laukalle, ja taitaa olla ihan hyödyllistä ottaa joku mukaan hokemaan, etteivät asiat nyt ihan noin traagisia ole. Harmi vaan, että Sonjan tapaan tässä tilanteessa tulee tosiaan vetäydyttyä johonkin yksikseen, eikä itse pysty itseään aina tyynnyttelemään.
-
Onhan se nyt pelottavaa. Marshall on niin pohjimmaisen kysymyksen äärellä tässä. Ihmisiähän estää onnistumasta just tää, että ei uskalleta yrittää, kun lopputulos voi olla myös nykytilannetta huonompi.
Olisipa tallilaisilla jokin pääsy Marshallin ajatuksiin. Lohdun sanoja olisi ennen kaikkea Noalla: kaikesta selviydytään. Uskoa olisi valaa muillakin. Joku varmana jakaisi mun kanssa inhon sitä kohtaan, miten Marshall on ennalta kontrolloinut jo Niklaksen kaverin kyläilynkin ja saattaisi tulla pientä draamaa. Joku voisi tajuta, että Marshall osaa ampua, mitä tallilla ei tietenkään voida tietää. Valitettavasti tämä kuitenkin jää sekä ulkoa että sisältä tapahtumaksi, johon vain Marshallilla ja Marshallin omilla sivuhenkilöillä on pääsy, eikä se siksi liikuta ketään toista hahmoa, vaikka kirjoittajat tietenkin osaavat arvostaa aina hyvin kirjoitettua tarinaa. Koska hyvinhän tämä on tehty, ja onnistuneinta kaikesta just mun mielestä on alun rytmi.
-
Tämä tarina ottaa jo eteenpäin harppauksen kuvailun suhteen. Taisin mokata antamalla kahdesta eri asiasta kritiikkiä ihan peräkkäin, sillä enää keskittyminen ei tietenkään riitä repliikkien tekniseen osaamiseen, kun oikein yrittää keskittyä kuvailuun. 😀 Ei se hei mitään: kaikelle on aikaa ihan asia kerrallaan, ja näihin juttuihin saakin paneutua ihan kaikessa rauhassa ennen kuin tarvitseekaan etsiä uutta kehityskohdetta. (Nimimerkillä itse paininut viimeisimmän kahden tekstiongelmansa kanssa jo useamman vuoden…)
Kuvailun lisäksi toinen asia, joka tässä tekstissä on musta vielä parempaa kuin edellisissä, on hahmojen oman luonteen huomioiminen. Vaikka me ei oltaisi kertaakaan kuultu, että Oskari seuraa ratsastusta tai saatu edes ulkonäkökuvausta, pelkän käytöksen puolesta me oltaisiin ihan varmasti tunnistettu hahmo. Se on hyvin tehty silloin: ei kuvauksen tarvitse aina olla silmillä havaittavaa, vaan se voi olla mitä tahansa muutakkin. Käytös (ja äänen väri) on mun omasta mielestä ehkä vaikeimmat vangittavat, jos pitää pelkästään niiden perusteella kertoa, kuka hahmoista tässä on. Samalla osuva käytäksen kuvaus niin kirjoittajana kuin lukijana on palkitsevaa: kirjoittajana kun onnistuu, lukijana kun ratkaisee arvoituksen ja tunnistaa hahmon.
Tämä on Jannan paras tarina tähän asti ja suunta on ihan varmana asia kerrallaan ylöspäin. 😀
-
Muista, että mä en ole Inari, ja tämä on vain Inarille tyypillinen tapa reagoida. Inari ei ole myöskään ihminen, joka uskaltaisi mitenkään ”sopia”, kun on sellainen hiljainen ja kokee tulleensa arvostelluksi. Itse kirjoittajan ei kannata siis murehtia loukanneensa oikean ihmisen tunteita, koska Inaria ei ole olemassa, eikä kukaan toinen hahmo reagoisi juuri niin kuin Inari. Itse tietenkin näen, ettei Janna tarkoittanut yhtään mitään: kunhan oli kiltti ja jutteli!
-
Viime kommentissa tartuin yksityiskohtiin, ja tästä tarinasta voisi sanoa samaa.
Tallilla näkyi muutamia naamoja, joille osasin jo hieman yhdistää nimeä, mutta silti uusiakin naamoja näkyi.
-> Ainakin Steffeä hoitavien Camillan ja Inarin nimet osasin yhdistää naamoihin, mutta näkyi pihan penkillä istuvan joku sinihiuksinenkin ja joku työhevosensa selässä melkein makaava kikkarapää.
Tamma kuulee ääniä -> kuulee kaiken maailman ritinää, ratinaa, titityytä ja pörinää 😀Se oli kivan kuuloinen maastoreitti. Janna on kyllä ihan oikeassa, ettei tällä säällä oikein ratsastaa jaksaisi, kun ei jaksa mitään muutakaan. Hyvä kun viitsii illalla nousta varjoista, joissa on maannut, ja hoitaa eläimiensä ja itsensä pakolliset askareet.
Ahkera ja rohkea olet, kun hahmojen lisäksi haet kontaktia miljööseen. Olet kuulemma Otsonmäeltäpäin itsekin, joten halutessasi pääset joskus ihan huikean tarkkoihin yksityiskohtiin. Ajattele vain kaikkea sitä vähää, mikä on kaunista Ylistaron ja Seinäjoen välillä ja anna palaa. 😀 Haluan tuntea, haistaa ja maistaa ympäristön, nähdä tarkasti kaiken Jannan oman toimintaan kiinnittyvän havainnointitavan mukaisesti.
-
Musta kerronta ja kuvaus lähtee yksityiskohdista. Yksityiskohdat tuo miljöön eläväksi. Esimerkiksi me tunnistetaan Marshall alun kohtaamisesta heti, ja epäillään blondia tyttöä todennäköisimmin hillityllä tuulella olevaksi Eiraksi (tai ennen lopun lukemista tosi puheliaalla tuulella olevaksi Inariksi) ja talli elää. Toisessa kohtaa taas tallille palaa ”muutamia ratsukoita” ja heillä on selässään ”ratsastajia”. Silloin en näe tallille samalla tavalla, vaan näen pelkän tietokoneen ruudun. Näen tallille, jos Janna kertoo maastosta palaavan vaikka ”totisen nuoren miehen melkein mustalla puoliverisellä ja jonkun häntä tummemman, nuoremman ja äänekkäämmän työhevosella ratsastavan”, kun tiedän, että nehän on Oskari ja Chai Ukon ja Skotin kanssa (eikä niinkään laajaa kuvausta tarvittaisi välttämättä). Tuntuu että olet siinä hienossa kehityskohdassa, että olet juuri oppimaisillasi näyttämään miljöötä paperin sijaan, ja ai miten hienoa silloin on kirjoittaa vuosi aktiivisesti ja katsoa sitten taaksepäin näitä vanhoja juttujaan. Saa huomata olleensa hyvä, mutta olevansa vuoden päästä vieläkin parempi, ja mikäs motivaatiota paremmin buustaisikaan? 😀
Eiköhän Janna pätevän treenikaverin vielä löydä. Marshall, Nelly ja Oskari saattaa olla etevimmät kouluratsastajat, kun taas isäntä itse ja maneesia vuokraava Milan ovat kenttäratsastajia. Nyt vaan sen verran avoimia kohtaamisia kirjoittamaan, että kaverilla on mahdollisuus reagoida vaikkapa johonkin Jannan ehdotukseen, niin löytyy sitä peliseuraa vaikka ratsastamaan. 😀 Nyt kaikki hahmot kävelevät pois tässä tarinassa Jannan luota tai Janna kävelee pois heidän luotaan, niin vuorovaikutusmahdollisuudet ratsastuksen tai muunkin suhteen menivät jo: kaikkihan on jo kohtaamisesta kerrottu… 😀 Olet kuitenkin tuonut Jannaa niin hyvin esiin, että hänellä on jo moikkaustuttuja tallilla vaikka miten monta. Onneksi hän on niin rempseä hahmo, että ei ole vaarassa jäädä nurkkaan murehtimaan, vaan osaa esitellä itsensä ja se helpottaa tutustumista.
-
Rohkeaa tekstiä. Muiden hahmojen käyttäminen ekaa kertaa on usein tosi pelottavan tuntuista, mutta sinäpä et taida ihan pienestä hätkähtää. Ensimmäinen yritys on tosi hyvä. Mua sitä paitsi vieläkin liikuttaa joka kerran, kun kuka vain tapailee isännän murretta. Se ei nimittäin ole helppoa! Se puhuu yhtä leviää kuin ysikymppiset enää oikeasa elämässä puhuvat. 😀
Janna vaikuttaa tämän tekstin perusteella reippaalta tyypiltä, joka saa suunsa auki ja osaa vähintään peruskäytöstavat. Hän tuntuu myös tekevän nopeita ratkaisuja, eikä ainakaan lukijalle kauheasti niitä kertojana perustele. Hänen tapansa havainnoida on suora ja toimintaan keskittyvä. Hän kertoo, mitä tapahtuu, mutta ei sitä, miten tapahtuu. Se on ihan hyvä omaleimainen tapa kertoa yhtä lailla kuin romanttinen kuvailukin. Tuntuu että Janna olisi tämän perusteella parhaimmillaan sellaisissa tarinoissa, joissa on jännittävä juoni, mutta hän ei pystyisi välittämään tunteellisia juttuja yhtä hyvin kuin romanttisemmat, yksityiskohtiin kiinnittyvämmät hahmot. Joka hahmolla on omat vahvuutensa.
Noan kommentti vuorosanoista on myös hyvä. 😀 Vuorosanojen pisteet ja pilkut eivät olekaan mitään maailman helpoimpia, mutta ne onneksi jäävät päähän toistoilla. Onneksi erilaisia tapauksia ei ole kovin montaa. Tässä kaksi tyypillisintä:
”Repliikki”, puhetta kuvaava lause.
”Repliikki.” Pelkkää toimintaa kuvaava lause.Eli:
”Hauska tutustua”, sanoin ja puristin Camillan kättä.
”Hauska tutustua.” Ojensin käteni Camillalle. -
Taitaa olla kaikilla TT-blokki. Miksihän itsekin tukin mukaan joka vuosi, vaikka aina se hyydyttää kaiken muun pariksi kuukaudeksi? 😀 Onneksi me kaikki tiedetään, että vain kirjoittaminen auttaa!
Olisi vaikeaa olla Agnes. En tiedä, kuinka paljon hän on suunnitelmistaan kertonut esimerkiksi kotiväelleen, mutta mitä enemmän hän on niistä puhunut, sitä vaikeampaa on varmana myöntää tappionsa. Vaikka ei kuvittelekaan olevansa mikään maailman paras, onhan se nyt inhottavaa olla pärjäämättä jossain sellaisessa, jossa ajattelee olevansa kuitenkin vähintään tosi hyvä.
Toisaalta olisi se vaikeaa olla Oskarikin. :DD Se on takuulla nyt vuorenvarma siitä, että on antanut itsestään leuhkan ja snobimaisen kaikkitietäjän kuvan, kun sitä noin lähestytään.
Tarinan kannalta kuitenkin tykkään, että Lexillä on mutkia matkassaan. Huipulta aloittavien kisaheppojen tarinat on mun silmiin aina jo kerrottu, sillä ne eivät samalla tavalla voi edistyä ja kärsiä takaiskuista kuin kehittyvät hevoset. Kun Lex toivottavasti kehittyy ja saan seurata sen kehityskaarta, varmasti hurraan sen puolesta vaikeammissa luokissa ihan eri tavalla kuin suoraan huipulta aloittavien puolesta.
-
Mikähän tässäkin kuvassa on, kun mulle tulee siitä ihan lapsuus mieleen? Tiedän, että se johtuu sekä tyylisstä että värimaailmasta, mutta en kerta kaikkiaan muista, mistä paljon yli parikymmentä vuotta vanhasta leikistä, taulusta, kirjasta tai jostain se minua muistuttaa. Kun muistan, kerron.
Nelly on kyllä yksi Hopiavuoren hengenpuhaltajista. Hän on hahmo, joka näkee ja kuulee muut kävijät, ja aina kun luen Nellyn tarinoita, jaksan taas itsekin paremmin. Usein kun estyn itse olemasta niin aktiivinen kuin haluaisin, pelkään Hopiavuoren vain lakkaavan olemasta kun en ole sen kimpussa niin kuin haukka. Mutta onhan Nelly täällä: huolehdin ihan turhaan. <3
-
Nyt on se kolmas kerta, kun sanon, että Vincentin esittelytarinat on rakennettu hyvin. Tällä kertaa tykkään siitä, miten et vyörytä lukijalle liian paljoa liian nopeasti, vaan pitäydyt kertomassa ensimmäisten tarinoiden ajan Vincentin jännityksestä ja sosiaalisista vaikeuksista. Kertaus on ihan oikeasti opintojen äiti, ja musta Vincentin jännitys tulee kunnolla selvästi vasta tässä vaiheessa. Se kerrottiin alussa, mutta tässä se toistuu ja se on tarinan pääaihe. Sitä siis kuvaillaan paljon. Tämä tarina on se, jonka takia muistan nyt aina, miten vaikeaa Vincentille on tavata uusia, ja miten rohkea hän on, kun kuitenkin heti suostuu tapaamaan. Onhan tilanne tässä toki eri kuin muissa: ilmeisesti suuren joukon tapaaminen kerralla on hänelle ymmärrettävästi vaikenta. Vasta nyt koen oppineeni kertomasi asiat niin hyvin, että olen valmis omaksumaan uutta, kun haluat kertoa. (Tietenkin tuot koko ajan esiin paljon pienempiäkin asioita, kuten että Vincent ei ole turhamainen, ja että jännityksestään huolimatta hän yrittää antaa oman osuutensa keskusteluun.) Uskon, että muiden kirjoittajien on nyt mahdollisimman helppo päästä Vincentiin käsiksi ensimmäiset kerrat, sillä niin hyvin olet hänet pohjustanut! Aion ottaa pohjatyöstäsi mallia, jos joskus esittelen uutta hahmoa.
Olet nyt jo myynyt Vincentin minulle niin hyvin, että vaikka olen hänet vasta hetken tuntenut, olen jo ihan valmis hurraamaan hänen puolestaan Power Jumpissa! 😀
-
Noo, kyllähän siitä Santusta tulee vaikka kuinka hyvä ratsastaja vielä, kun se on niin motivoitunut ja tunnollinen oppija. Tietenkin Marshall ja Nelly sen huomaavat. Molemmilla on myös niin paljon opetustaustaa, että he osaavat paitsi katsoa arvostellen, myös arvostaen. Opetuksesta ja valmennuksista Nellyllä ja Marshallilla voisi olla vielä paljon puhuttavaa, oli heillä sitten samanlainen tai erilainen pääfilosofia hevosten kanssa.
Nämä pikku tarinat saavat Hopiavuoren mulle eläväksi, vaikka niissä ei tapahtuisi mitään radikaalia. Lisäksi on aina kaunis temppu noteerata muiden olemassaoloa aina välillä. Vaikka oma hahmo ei pelastaisi tarinoissa maailmaa 12-vuotiaiden japanilaisten animesankarien tapaan, onhan se nyt jokaisesta aina ihana kehu, kun oma hahmo on mainitsemisen arvoinen!
-
Vincentin ekat tarinat on rakennettu tosi hyvin. (Aion sanoa tämän vielä kolmannen kerran seuraavassa tarinassa kera uuden sivupointin, mutta nyt tämä tulee tokan kerran esiin tässä.) Tämä tarina rakentuu tehokkaasti edellisen päälle. Edellisessä saatiin ensimakua Vincentin tärkeimmästä luonteenpiirteessä tutustuttaessa: ujoudesta, sekä kuultiin hänen ajatuksiaan aiheesta ja jopa viittaus historiaan. Tämä tarina kertoo tutustumisesta lisää. Vincent ei tämän tarinan perusteella muodosta negatiivisia ennakkokäsityksiä uusista tuttavuuksista, mutta hänellä on silti vahvoja oletuksia. Hän mainitsee Eiran kimeän äänen ja yllättyy vahvasta kädenpuristuksesta, mikä viittaa hienovaraisesti siihen, että Vincentin mielestä joko kunnon tytöt tai kivat uudet tuttavuudet (tai molemmat) ovat hiljaisempia, ja lisäksi nuoret tytöt ovat hänen kokemuksensa mukaan Eiraa hennompia. Hän ei kuitenkaan jää jumiin oletuksiinsa, vaan on heti valmis muuttamaan käsityksiään toisista.
Vincentillä on myös kiva tapa ajatella muista ja se näkyy myös käytöksestä. Eira voitaisiin kokea ärsyttävänä ja uteliaana, mutta Vincentistä hän on huvittava, ja Vincent ajattelee niinkin kauniisti, että hän on väsyttävä. Vincent myös yrittää hymyillä Eiralle. Hän ei tunnu myöskään jännittävän lapsen tapaamista ihan samalla tavalla kuin aikuisen: hän ei syystä tai toisesta koe ainakaan tätä lasta uhkana. (Eiran avoin asennekin toki varmasti vaikuttaa.) Vincentillä on myös oskarimaisen lyhyt tapa vastata ainakin ennen kuin hän lämpenee uusille ihmisille.
Tämä tarina avaa myös Vincentin suhtautumista hevoseensa. Nämä jutut auttavat pikku hiljaa kirjoittamaan häntä mukaan hevoshommiinkin. Tällä hetkellä huomaan erityisesti sen, miten hän on ylpeä hevosesta ja ihailee sitä, mutta hän ei ole vähääkään leuhka.
Ensimmäiset Vincentin tarinat ovat vahva aloitus hänen tarinauralleen.
-
Se on kyllä söpö ku höpön löpö. Tykkään näköjään enemmän sarjakuvahepoista, joilla on selkeästi tehdyt linet, kuin hyperrealistisista hevosista. 😀 Tästä värimaailmasta ja Fannin ulkonäöstä mulla tulee ihan mieleen yksi satu, jossa oli hevosten lauma. Ne kaikki hevoset etsi itselleen työpaikan: yhdestä tuli työhevonen pellolle, yhdestä postiratsu, yhdestä vaunuhevonen ja mitä kaikkea, mutta yksi hevonen oli erikoinen, eikä kukaan huolinut sitä töihin. Siitä tuli lopulta runoratsu. Toivottavasti Fannistakin tulee, koska onhan se nyt hienoin hevosen ammatti.
-
Kun uusi hahmo tulee, ensimmäiset tarinat ovat aina hänestä paljon parempi esittely kuin mikään esittelytopan postaus. Tästä tarinasta mieleen jää muutama Vincentin maneeri hien pyyhkimisestä äärimmäisen neutraaliin esittäytymistyyliin, sekä Vincentin salaamat jännittäjän ja muiden ihmisten arvostelun pelkääjän puolet. Jälkimmäiselle saadaan myös osittainen selitys: Vincentiä on tosiaan taidettu arvostella rankasti: hän on ollut jossain vaiheessa kiusattu. Seuraavat tarinat jatkavat vielä esittelyä, mutta annat jo tässä taitavasti joitain apuvälineitä muille kirjoittajille siitä, miten Vincentiä on hyvä lähestyä — ja annat myös halukkaille helpot keinot loukata Vincentiä sekä vahingossa että tahallaan. Tämä onkin musta hieno älynväläys: muilla on heti keinot olla Vincentin ystävän sijaan myös ärsyttävä, pelottava tai piinaava. Häntä voi läheestyä monipuolisesti jo nyt. Vielä kun me näemme, millaisia keskusteluja hän käy mieluiten, olemme oppineet nopeasti käyttämään häntä sen verran sujuvasti, että varmasti nopeasti tuntuu kuin hän olisi aina täällä ollutkin!
-
Tämä varsa on kyllä komea mies! Tietenkin olen puolueellinen, kun mulla on ihan selvä tyyppi, mitä hevosiin tulee, mutta just mun mielestä se on komeimpia piirrosvarsoja, joita olen taas pitkiin aikoihin nähnyt. Siitä tulee vaikka kuinka hieno, ja ai että olen kateellinen siitä. Vitsi jos siitä tulee vielä joku vuosi esteheppa ja se kerää PJ-potit sun muut kotiin. Jos jotain tosi radikaalia käy joskus että kyllästyt siihen, myy se sitten mulle ja Eetulle, älä ikinä muille. :DDD
Vaan on Inkakin niin söpö tässä kuvassa. Ne on sen ripset, vaalea silmännurkka ja pikku turpa, joiden takia mun tekee mieli pussailla sitä ja suoraan sanoen purra sen nenua kun sen näyttää niiiiiiiiin pehmeältä ja sileältä! <3 Se on sellainen kaihoisa nourirouva tässä kuvassa. Ja vähäsen kyllästynyt remuavaan pikkuotukseen. Varsinkin Inkaa tekisi mieli silittää, kun se näyttää niin lipoisalta ja pehmoiselta.
-
Svartin Reita ja Pond lähtevät ihan varmana. Kirjoitan vaikka mitä oksennusta tahansa, että pääsevät tukemaan tuotosluokien järjestämistä.
Jos ehdin kirjoittaa, lähdössä ovat myös Eetu ja Jussi sekä Milan ja Biffe.
Onneksi Otsonmäeltä on helppo ja nopea matka, ettei tarvi miettiä kulkemisen selittämistä 😀 ”Ilman tavoitteita” lähtee erityisesti Eetu, koska kaksi ilmoitettua tuomaria eivät pidä Eetun tyyppisestä lappusilmäisestä kertojasta, eikä tuotoksissa ole etenkään hänelle sijoittumismahdollisuutta.
-
Heei, mua ainakin auttaa just se, että julkaisee ja kirjoittelee mitä vain, kun on blokki. Ja näköjään siinä (ainakin teidän muiden kohdalla) käy niin, että mä tykkään yhtä lailla näistä blokinpurkuteksteistä. 😀 Tämäkin on kaikkea sitä, mistä Hopiavuoressa unelmoin: heppoja, erilaisia tunnelmia ja niiden välittymistä, sekä ennen kaikkea ripaus niitä ihmissuhteitakin. Kaiken lisäksi tämä on musta tosi hieno tapa tuoda esiin lisää Helin hevosfilosofiaa, joka on erilainen kuin monella muulla — valitettavasti, saanen sanoa, sillä suurin osa Helin jutuista kuulostaa musta tosi hyvältä! En olisi varmasti itse osannut kertoa oman hahmon filosofiaa yhtä hyvin ja tarinallisesti, vaan olisin sortunut selostamaan. Onneksi saan kuitenkin olla täällä teidän kanssanne ja oppia joka päivä. 😀
Ehdit lyhyessä jutussa myös sorkkimaan sekä Helin että vähän muidenkin laajempia tarinoita, ja musta se on aina hienoa (erityisesti varmaan nyt, kun se on yksi niistä asioista, joiden suhteen mulla itselläni on ollut koko kevään vaikeuksia). Kaiken kaikkiaan tässä tekstissä on niin paljon järkevää sisältöä ja hienoja viilattuja yksityiskohtia, että se on mulle ihan kokonainen, hyvä tarina. Hieman puolueellinenhan olen, kun tällaiseen yhteiseen tarinointiin hurahtaneena en edes kaipaa mitään selkeää draaman kaarta tarinaan tunteakseni sen kokonaiseksi — ja yli puolessa Hopiavuoren jutuistahan sitä ei ole.
Tsemppiä blokin kanssa. Voi poka miten suuri osa meistä ihan varmasti osaa samastua siihen, että se tuntuu raastavalta. Nyt vain juttuja matalalla kynnyksellä julki, jos niitä vain tulee. Mua itseäni auttaa myös näkökulman tai tekstilajin vaihtaminen välillä: jos ei liikaa ahdista, sitä kannattaa koettaa. Tai saisiko jonkin muun elämän osa-alueen kertominen kirjoituslihakset vetreytymään taas? 😀
-
Hellolla on viisas iskä. Noinhan se kuumien juomien ja helteen kanssa on, vaikka hullulta tuntuu. Mutta Nelly-paralla taitaa olla kamalaa, jos kesän ainoa lämmin, merituuleton ilta sattui juuri siihen kohtaan, kun hän ehti istua siitä kärsimässä. 😀 Onneksi Nelly saatta yleensä sopia Pohjanmaan ilmanalaan oikein hyvin, sillä suurimmaksi osaksi peltoja myöten käy sellainen viima, että auringossa palaa vaikka on viileää. Hevosetkin tykkää, kun mutu-tuntuma on, että paarmoja on vähemmän kuin vaikka jossain Itä-Suomen talleilla.
-
Vitsit miten se Oskari on oikeasti vammainen. Kauheinta tällä hetkellä mun mielestä on, että kun Camilla esittää reipasta, Oskari uskoo, eikä varmana tajua, että jotain olisi vialla, ennen kuin jokin menee pahasti rikki. Camillan esitys ei tietenkään ole ulkopuolelta katsoen täydellistä ja aukotonta, sillä eihän kenenkään ole. Se riittää kuitenkin Oskarille, ja seon hirveää. On varmasti tosi kauheaa antaa tahallaan ymmärtää, että kaikki on oukei, vaikka samalla tekisi mieli ratkaista tilanne jotenkin.
Camillan ensimmäiset reaktiot ovat Camillalle tyypillisiä. Hänet, reppana, nähdään taistelijana, mutta oikeastaan hän on luovuttaja. Camillasta saa kovan, vähän jääräpäisen ja suoraryhtisen kuvan, mutta tosiasiassa hän on salaa ihan pehmeä. Hilmahan sen tietää, ja vähän Oskarikin on sitä nähnyt, mutta nyt sen näkee Hello. Siitä on ollut juttua, miten Hello kuulostaa kummalliselta ja epätyypilliseltä valinnalta kenenkään uskotuksi… …mutta eihän se oikeasti ole. Kuka oikeastaan olisi empaattisempi ja valmiimpi taistelemaan toisen puolesta kuin Hello? Hänhän on tajuamattaan puolensa valinnut sillä hetkellä, kun Camilla kertoi Oskarista hevoskärryillä keväällä. Näidenkin suhteen on mahdollista nyt syventyä, ja ehkä molemmista saa sillä tavalla esiin uusia puolia, joita lukija ei vielä tunne.
Tuskaista on Camillan loppureissu. En usko, että hän antaa Oskarin huomata yhtään mitään, mutta ai miten on oksettavaa yrittää olla toisen kanssa samassa autossa. Camillahan kokee, että Oskari on oikeastaan jättänyt hänet, vaikka mitään parisuhdetta ei ollutkaan, ja Oskari on sitä mieltä, että nyt ollaan palaamassa kotiin kivalta maasto- ja klinikkareissulta ja kaikki on tosi kivasti.
Hellon suhteen mulla on niin paljon ideoita, että olen kirjoittanut monta versiota siitä, miten se oikein tilanteen näkee. Mahtava virike, kiitos.
-
In-ho-an tätä elämää. 🙁 Vaikka orkestroin ihan itse tämän romahduksen ja vaikka Camilla on vain keksitty hahmo, taas kerran mulla on sellainen taukoamaton syyllisyys sen murheista. Olen huonolla tuulella, tiuskin mun pikkuveljelle kun käytiin äitin luona samaan aikaan, ja mun piti oikein muistutella itselleni, että ei mulla ole mitään oikeaa syytä olla huonolla tuulella kylläkään. Taas kerran se, että mua surettaa ja ärsyttää, kertoo hyvästä tarinasta. Olen eläytynyt tähän ja miettinyt tätä tiedostamattanikin. Ihan varmana tuntuu Camillasta just samalta kuin se, että hänet olisi jätetty, vaikka ei mitään suhdetta edes ollut. Ei kovin moni varmaan jaksa ajatella, että nytpä häilyn täällä varjoissa, odotan ihan rauhassa, pieleen niillä menee, ja sitten olenkin ihana ja lohduttava olkapää. Sitä ajattelee, että kaikki on ohitse.
Hellyyttävästi Camillan ajatukset kääntyvät Helloon. Vaikka se ei ole unelmaihminen, onhan se empaattinen, kun käsittää että nyt on tosi kyseessä eikä mikään pelleilyjuttu. Tässä on mulle taas virike, johon on tartuttava. Mahdollistat uuden puolen näyttämisen munkin hahmosta, vaikka voisit imeytyä Camillan tunteisiin niin, että boikotoisit mua Oskarin sijaan, kun noin rumasti laitoin sen sanomaan sun hahmolle. 🙁
Hienoin kohta tässä tarinassa on miljöökuvaus hotellista. Vaikka tekstissä vain kuvataan, mitä huoneessa on, kuvaus on kirjoitettu tosi tarkasti Camillan silmien ja ajatusten läpi. Tämä on kohta, josta koin oppivani yllättävän paljon uutta taas, ja sormeni syyhyävätkin päästä kokeilemaan tästä nousseita ajatuksia käytännössä. Luin tätä miljöökuvausta monesti, vaikka yleensä en kiinnitykään kuvauksiin.
Sen sijaan hellyyttävintä on se, miten vähässen negatiivisiin ajatuksiin taipuvainen Camilla yrittää niin kovasti tukea Oskaria. Ei ole yhtään ihme, että Oskari mieltää sen yhdeksi pojista, yhdeksi omistaan. Camillasta on tullut Oskarin ainoa oikea ystävä, eikä Oskulla ole hitsi vie aavistustakaan, että se löi juuri tarinansa tärkeimpään ihmissuhteeseen hirvittävän särön. Tästäkin näkökulmasta koko tapaus on musta tosi sääli. 🙁 Camilla on tietenkin tärkeä mulle, mutta varmaan vielä tärkeämpi Oskarille.
-
Rakas koirieni, tekstiilieni ja minun suojelusenkelini Marshall. Kävin tänään Sotkassa. Sohvassani ei ole juuri ollenkaan koirankarvoja, vaikka ajattelin, ettei siihen voi enää ikinä istuttaa ketään normaalia ihmistä. Kiitos siis vielä tästäkin näkökulmasta tästä tarinasta. :DDD
