[Sonja T.Valvoja]

Kaikki aikuiset vain esittävät
Minulle tuli ihan mieleen se Inarin kanssa käyty keskustelu Aaveen karsinassa. Että kaikki aikuiset vain esittävät. Marshallista sen näki, kun hän kertoi uutiset. Piti olla tarpeeksi tarkka huomatakseen käsien vapinan, vaikka äänensävy ei juuri millään tavoin kavaltanut, että tässä mitään ihmeellistä olisi. Mitäpä nyt olisikaan, lapsi tulossa, äiti sairas ja lähtö Venäjälle just kun olivat saaneet talot ja tallit kuntoon täällä Suomessa. Ihan normaalia.

Lykkäsi se tieto Anicen sairastumisesta jääpuikot omiinkin sormiin, sillä pidin niin kovasti hänestä. Marsh ei kertonut sen tarkemmin mistä oli kyse, enkä halunnut udella ainakaan kaikkien tallilaisten edessä, mutta olisin silti halunnut tietää tarkemmin. Vaikka mitäpä minä sillä tiedolla tein. Tieto lisää tuskaa. Jostain ilmeisen vakavasta kuitenkin oli kyse, sen pystyi näkemään Marshallista. Nieleskelin palasta kurkustani ja mahaan tuli paha olo. Pystyin liian hyvin eläytymään Marshin ja muiden läheisten fiiliksiin, koska oli omakohtaista kokemusta jostain vastaavasta. Eihän sitä tietysti voi väittää tietävänsä mitä toinen tuntee, mutten usko erehtyväni kovin pahasti, jos sanon että uskomatonta paskaa se joka tapauksessa on.

Mutta miksi just Anice! Ystävällinen, vieraanvarainen Anice! Kozlovien kartanon sielu ja sydän, äiti, kohta isoäiti, valmentaja! Ketä tästä voi edes syyttää? Ketä minä voin osoittaa sormella siitä, että just Anicelle on tullut jotakin ilmeisen vakavaa? Kenet voin haukkua pystyyn moisesta epäreiluudesta? Kun maailmassa olisi niitäkin, jotka olisivat todella ansainneet minkä tahansa tuskallisen ja sataprosenttisesti tappavan taudin.

Illalla kotona minä muotoilin sitä viestiä pitkään. Välillä jo päätin, etten lähetä mitään, mutta jatkoin muotoilua kuitenkin.
”Kuulin Marshallilta uutiset. Olen tosi pahoillani puolestasi, voimia sinulle ja koko perheelle.”

Se oli tylsä viesti, mutten keksinyt parempaakaan.

[Sonja T.Valvoja]

Uudenvuodenlupaukset 2024
Vähän myöhässä, mutta eikös uudenvuodenlupauksia voi antaa ainakin pääsiäiseen asti?
1. Mene sinne kuntosalille eikä vain tammikuussa.
2. Tee (ainakin pienimuotoinen) tavaroiden vähennysoperaatio.
3. Lue vähintään 12 uutta kirjaa vuodessa. (varovainen lupaus, mutta jotakin on kiva saada pidettyäkin)
4. Käy toimistolla edes kerran kuussa.
5. Jatka kisauraa Aaveen kanssa. Sinne pyhään Yrjöön olisi hyvä vakiinnuttaa jonkinlainen taso.
6. Unohda Harri.
7. Unohda Anssi.
8. Unohda Vladimir.
9. Älä muutenkaan sekaannu epämääräisiin miehiin.
10. Ryhdy kuukausilahjoittajaksi, kun ensin keksit että mille järjestölle.
11. Käy vähintään 10 museossa tai vastaavassa vuoden aikana.
12. Käy Otavan lasten kanssa Särkänniemessä kesällä.

[Sonja T.Valvoja]

Koska tuohon Inari-keissiin nyt vaan on pakko raapustaa jotakin.

Nalle Luppakorva
Suin Aaveen karvaa pontevasti. Olkoonkin että se oli niin ohutturkkinen ja -ihoinen, se piti kovasti harjaamisesta. Liian kovakourainen ei saanut olla, mutta sopivalla harjalla ja sopivalla voimalla oriin sai vajoamaan horrokseen, josta sen herätti korkeintaan ohikulkeva Maj. Maj’ta ei nyt näkynyt, joten Aave nuokkui korvat lerpallaan.

”Vähän oot kuin nalle Luppakorva”, lepertelin sille puoliääneen. Luppakorva käänsi vähäsen korvaa suuntaani, muttei ollut sen enempää kiinnostunut aiheesta. Aave oli niin kotonaan karsinassa, että sitä ei kiinnostanut yhtään sen enempää Inarikaan, joka moikkasi minua tallinkäytävällä.

Inaria näki nykyään kovin harvoin. Tietysti sen ymmärsi, Uunoa ei enää ollut ja tyttökin asui Vaasassa. Mutta aina joskus viikonloppuisin hän kävi nähtävästi kotonaan ja samalla sitten tallillakin.

”Mitäs Vaasaan kuuluu?” aloitin urheasti keskustelun, sillä Inari ei juuri koskaan sitä itse tehnyt.
”Ei mitään erikoista”, kuului vastaus. ”Talvi se on sielläkin. Siellä on aina ihan kauhea tuuli.”
”Merenrantakaupunki, en ole yllättynyt. Mites opinnot?”
”Siinähän ne, ihan ookoo menneet toistaiseksi.”
”Mitä kaikkea siellä sosionomipuolella opiskellaan?”
”No aika paljonhan siellä on kaikenlaista. Viestintää ja englantia ja työmenetelmiä ja psykologiaa nyt ainakin. Vanhustyötä ja sosiaalipedagogiikkaa ja sosiaalipolitiikkaa.”
”Oho!” puuskahdin ihan tosissani. ”No siinäpä on jo kaikenlaista.”
”Nämä on näitä, mitä nyt ekana vuonna on ollut. Ens vuonna tulee sitten kaikkea muuta.”
”Just just. Mä kun en näistä tämmöisistä asioista tiedä mitään. Itse lukenut vaan matikkaa ja ohjelmointia aikanaan.”
”No onhan se aika eri ala kyllä.”

Nalle Luppakorva havahtui sen verran, että nosti päänsä ja nuuhki uteliaana Inaria, joka silitteli silkinpehmeää turpaa.
”Oot kyllä hieno”, leperteli Inarikin Aaveelle. Hymyilin puolisalaa, totta kai Aave oli hieno!

”Hello sanoi, että kaikki aikuiset esittää vaan aikuisia”, Inari töksäytti yhtäkkiä.
”Että mitä?”
”Niin, että kun joku näyttää tosi aikuiselta ja että sillä on kaikki aina hallinnassa, niin ei se oikeasti välttämättä olekaan niin.”

Jatkoin Aaveen harjaamista edelleen, mutta pohdin Inarin sanoja. Tai Hellon.
”Hello saattaa hyvinkin olla oikeassa. Mikä edes on aikuisuuden määritelmä?”
”En mä tiedä.”
”Jos ajattelee, että aikuisen pitää olla täysi-ikäinen ja opiskellut ja valmistunut ja töissä ja oma talo ja parisuhde ja lapsia, niin ne on vaan stereotypioita.”
”Nii. Kai sitä ajattelee, että aikuisella on niinku… tosi selvää kaikki mitä tekee aina. Eikä mokaile. Tai jotain.”

Naurahdin lyhyesti.
”Joo no Hello on oikeassa, kaikki varmasti vaan esittää semmoista.”
”Säkin? Mä ajattelin aina, että sä nyt ainakin olisit aikuinen. Kauhean varma aina kaikesta.”
”Joo, mäkin esitän”, naurahdin toistamiseen. ”Tietysti sitä jossain asioissa on varma ja tietää mitä tekee, mutta, trust me, en todellakaan kaikissa.”
”Niinkuin esimerkiksi missä?”
”Noo, vaikkapa ratsastamisessa. Jos yhtäkkiä katoaisi Nelly ja Marsh ja Simo ja… no pari muuta valmentajaa, niin mä en tietäisi yhtään mitä mä tekisin Aaveen kanssa. Mä olisin ihan ulapalla, ainakin niin kauan kuin löytäisin jonkun muun valmentajan, joka kertoo mitä mun pitää tehdä. Pitää olla joku guru. Että tässä asiassa mä en tunne itseäni yhtään aikuiseksi. Mitä se nyt ikinä onkaan, se aikuisuus.”

[Sonja T.Valvoja]

Takaumia jouluaatolta
Olin kääriytynyt pitkään talvitakkiini nenänpäätä myöten, sillä pakkanen oli varsin kirpsakka. Joulusaunasta oli toki tunteja aikaa niin että hiuksetkin olivat kuivuneet jo, mutta silti tunsin itseni kovin viluisaksi kun kipitin parinsadan metrin matkaa Otavasta Orioniin Axa kintereillä ja lahjakassi kainalossa. Toisessa kainalossa oli ruokakassi, kulhollinen rosollia aamupalaksi ja valikoima muita herkkuja. Ilta tai oikeastaan jo yö oli kyllä kaunis. Linnunradasta ei näkynyt kuin aavistus, koska miltei täysi kuu valaisi niin kirkkaasti. Kuunvalo heijastui hangelta saaden sen kimmeltämään. Varjot näkyivät terävinä lunta vasten.

Oli ollut ihan kiva päivä. Jouluaatto lapsiperheessä ei ehkä ole sitä kaikkein seesteisintä aikaa, varsinkaan kun lisää joukkoon lauman touhukkaita koiria. Menoa ja meininkiä siis riitti ja nyt oli yhtälailla kiva tulla takaisin oman kodin rauhaan ja hiljaisuuteen. Mutta kyllä se ihan joululta oli tuntunut: joulurauhan julistus, riisipuuro, jouluillallinen, sauna, lahjat, hautausmaalle kynttilät ja lunta ja pakkasta.

En viitsinyt Orionissa sytytellä turhaan valoja päälle. Olohuoneen ikkunan jouluvalot valaisivat ihan riittävästi. Teki mieli oikeastaan sytyttää pari kynttilää sohvapöydälle ja jos kello ei olisi ollut niin paljon, olisin pannut vielä takkaan tulen. Sen sijaan istuin sohvalle katselemaan ulos. Axa kiepsahti rahin päälle rapsutusetäisyydelle. Ihan kuin sekin olisi huokaissut tyytyväisyyttään rauhasta. Axa oli tottunut hiljaiseen elämään ja olemaan ainoa koira taloudessa, ei sitä koskaan tarvinnut erityisesti houkutella pois Otavasta tai Hopiavuoresta. Päinvastoin, se oli häntä heiluen tulossa heti mukaan.

Tämä oli nyt tämmöinen, toinen yksinäinen joulu, joka ei kyllä tuntunut pätkän vertaa yksinäiseltä. Ihan hyvä näinkin, kun ei ollut niitä velvollisuuskäyntejä kenenkään toisen perheen ja sukulaisten luona. Ei tarvinnut sopia minne mentäisiin, milloin ja keitä muita siellä oli ja sopiko kaikille. Nykyään tuntui entistä tärkeämmältä rauhoittaa joulun aika kaikelta ylimääräiseltä säädöltä.

Huomenna menen tallille ja käyn Aaveen kanssa pitkällä maastolenkillä. Hopiavuoren wa-ryhmässä oli ilmoittautunut muitakin halukkaita lähtemään maastoon, joten ei tarvinnut mennä edes yksin. Jouluna edes Oskari ei tuntunut rasitteelta.

[Sonja T.Valvoja]

Ihan syytön mihinkään
Nelly katsoi oikein tarkkaan ettei olohuoneessa tai missään muuallakaan ollut ketään ylimääräisiä ennen kuin istahti tuvan pöytään vastapäätä minua. No, Nellyn tuntien ei sitä tarvinnut kauaa odottaa.

”Kuule, mitä sä antaisit neuvoksi ihmiselle, joka on vahinkoraskaana eikä halua äidiksi muttei halua tehdä aborttiakaan?”

Että semmoinen kysymys sitten. Taisin näyttää hyvinkin hämmästyneeltä, sillä Nelly kiirehti selittämään:
”Siis ihan teoreettinen tilanne.”

Niin vissiin ja lehmät lentää. Ei Nelly itseään tarkoittanut, tällä kertaa. Kävin nopeasti mielessäni läpi kaikki tallin naiset. Janna? Tuskin. Alex? Ei. Inari? No ei todellakaan, just aloittanut opinnot ja nuorikin vielä. Eira? Ei kyllä Eirakaan, nuorempi vielä Inaria. Camilla? En uskoisi. Ilona se varmaan oli.

”No tota. En mä tiedä onko kauheasti muita vaihtoehtoja tuommoisessa tilanteessa. Että se on vähän joko-tai.”
”Mutta jos ei osaa päättää? Kauhean iso päätöshän se on puoleen tai toiseen.”
”Niin se varmaan on”, sanoin ja yritin pitää äänensävyni tavanomaisena. Minulle tämmöinen päätös ei olisi mitenkään vaikea vaan juoksisin henkari kourassa lähimpään terveyskeskukseen heti jos raskaustestissä olisi kaksi viivaa.

”Mutta tiedätsä mikä puhuis abortin puolesta? Se, että sen katuminen vaikuttaisi vain tähän abortin tekijään itseensä. Jos päättäisi pitää lapsen ja katuisi sitä, niin se vaikuttaisi väistämättä kyllä tähän lapseenkin, ainakin mä luulisin niin. Eli silloin se päätös ja sen mahdolliset huonot seuraukset vaikuttaisi kahteen ihmiseen yhden sijasta ja niistä kahdesta ihmisestä se lapsi nyt ainakin on ihan syytön mihinkään.”

Nelly pureskeli vähän aikaa alahuultaan.
”Tietty ihan hyvä pointti tuokin. Vaikka paha se kyllä on ihmiselle mennä sanomaan, että mees ja tees abortti.”

Kohautin olkapäitäni. Ymmärsin kyllä mitä Nelly tarkoitti, vaikka minusta siinä ei pitäisi olla mitään pahaa, jos abortti olisi kyseisessä tilanteessa se paras vaihtoehto. Mutta jotkut olivat niin kamalan herkkiä, että abortin ajatteleminenkin kammotti. Henkilökohtaisesti en yhtään ymmärtänyt tuommoista. Se alkio oli kasa soluja. Se ei ollut ihminen eikä edes sikiö vielä vaan näytti tasan samalta kuin samanikäinen sian tai sinivalaan alkio.

”Itsehän se on tietysti se päätös tehtävä, ei sitä toinen voi tehdä puolesta.”
”No ei, soon totta…”

[Sonja T.Valvoja]

Uusi auto ja muita teknisiä haasteita
Kaikkien tallinpihalla liikkuvien päät kääntyivät katsomaan, kun käännyin vanhalta päätieltä Hopiavuorta kohti. Tuijotus jatkui siihen asti kunnes nousin autosta ja ihmiset tunnistivat minut. Sen siitä saa kun on liikkeellä vieraalla autolla! Mietin kurillani, että pitäisiköhän tallilta palatessa käydä vielä Runoista hakemassa pizzat perjantain kunniaksi. Iltapäivällä siellä olivat suunnilleen kaikki, joten kaikki paikkakunnalla näkisivät vieraan auton ja saisivat vähän juoruilun aihetta, että Tähristön flikka on vaihtanut autoa, mutta miten se nyt muutaman vuoden vanhan Volkkarin on hommannut.

Muutama tallilainen ehti jo kysäistä, että olenko uuden auton ostanut ja miksi, mutta sanoin vain etten ole, laina-autolla liikkeellä. Vasta ratsastettuani Aaveen, hoidettuani sen kuntoon ja istuttuani Hopiavuoren tuvan pöytään sain selvitettyä asian niin kuin se oli.
”Juu, Mersu meni huoltoon, tekevät siihen jotakin takuuhuoltoa. En mä tarkemmin tiedä, tuli vaan kutsu. Joku softapäivitys sähkölinjaan vissiin. Tuo Volkkari on sen Kimmon, se on taas täällä käymässä, mutta kun se tekee töitä, niin sain lainata sen autoa sitten tänne tallireissulle.”
”Eikös se Kimmo ollut täällä just taannoin käymässä? Kun se kävi kuvaamassakin sua ja Aavetta?” Nelly mietti ääneen.
”Juu olihan se, mutta tulipahan nyt taas uudestaan. Se sanoi että on kiva käydä täällä, kun on tilaa ja maaseutua ja kaikkea. Ja mustakin on kiva, että on välillä seuraakin kotona, muutakin kuin Axa. Äläkä Nelly yhtään katsele tuommoisella ilmeellä, se on ihan oikeasti vaan kaveri.”
”Olivatko ne sen Kimmon ottamia kuvia, mitä jaoit Whatsappissa?” Marsh kysyi ja olin kiitollinen siitä, että sain käännettyä keskustelun ja kenties Nellynkin ajatukset pois mistään suhde-epäilyistä. ”Olivat nimittäin oikein hienoja kuvia.”
”Juu, sen kuvia olivat. En tiedä pitäisikö taas kuvata, kun nyt on enempi lunta ja välillä saattaa aurinkokin paistaa. Kimmo kyllä otti kalustonsa taas mukaan.”

Ihmisiä tuli ja meni tupaan ja pois siinä tahdissa, että ulko-oven tilalle kannattaisi kohta varmaan vaihtaa pyöröovi. Eikä täysimittaisesta narikastakaan olisi varmaan haittaa, sillä näin talven tullen eteisessä olevien vaatteiden ja kenkien määrä, paksuus ja koko kasvoivat eksponentiaalisesti kesään verrattuna, vaikkei ihmisiä ollutkaan varsinaisesti yhtään sen enempää kuin kesälläkään. Ja koska pukeutumiseen meni kaikilla enemmän aikaa, eteisessä oli jatkuva ruuhka ja ryysis.

”Kahvia”, murahti Alex, joka oli seuraava tuvanovesta sisäänpäässyt kaksijalkainen. ”Eiks täällä ole edes kahvia?”
”Se loppui, keitä uutta.” totesi Nelly hörppiessään viimeisiä tilkkoja omasta kupistaan.
”No voi nyt…”, Alexin manaus hukkui hiljaiseen mutinaan, mutta kohtaloonsa alistuen hän alkoi puuhata kahvinkeittimen kanssa.

”Ei kellään satu olemaan hevosannosta rauhoittavia?” Alex kysyi teatraalisesti istuessaan pöytään.
”Mihkä sä niitä tarvitset? Sä näytät siltä että tarvit enemmän kahvia kuin pameja…”
”Tetrikselle.”
”No mitä se nyt?”
”En minä tiedä. Hyppii kuin oikosulussa oleva vibraattori.”
”Älä puhu tuammosia, täälön lapsia”, varoitti Eetu, vaikkei Elli ollutkaan paikalla ja nuorimmat olivat Eira ja Santtu.
”No korkea aika niittenkin oppia mikä on oikosulussa oleva vibraattori.”

Eetu tyytyi vain kurtistelemaan kulmiaan.

[Sonja T.Valvoja]

Ei enää asioiden sotkemista
Minä en enää halunnut sotkea asioitani Anssin kanssa. En kenenkään kanssa, tarkalleen ottaen, mutta erityisesti en Anssin. Niin kauan kuin Salieri oli Anssilla, riski oli olemassa, joten looginen johtopäätös oli se, että purkaisin vuokrasopparin ja hakisin Salierin pois. Sen minä sitten teinkin. En halunnut kertoa syytä päätökseeni Anssille enkä varsinkaan Simolle, joka ei meidän muusta säädöstä edes tiennyt. En halunnut keksiä mitään valkoista hätävalhettakaan, joten päätin olla selittämättä yhtään mitään. Kai sitä ihminen saa purkaa omistamansa hevosen vuokrasopimuksen ilman sen kummempaa syytä.

”Tää ny ov varmaan kolmas kerta kum mää sanon että on kyä vähä harmi”, Simo sanoi kun talutin Salieria traileriin. ”Meinaan noin niinku Anssin kannalta. Nää oli ihan pätevä ratsukko.”
”Joo, mä tiedän.”

Anssin katsantokanta oli toisenlainen:
”Kiitos näistä parista vuodesta. Salieri opetti mulle ihan hirveästi kaikenlaista ja pääsinhän mä sen kanssa kilpailemaan kansainvälisissä kisoissakin. Plus että se on tosi mukava hevonen noin niinkuin kotioloissa. Niin että kiitos, todella.”

Minusta tuntui että Anssin kiitoksissa oli taustalla jotain muutakin ja ymmärsin ehkä senkin. Se oli nyt ohitse, kaikin tavoin. Ei enää yhteisiä kisamatkoja, ei kimppakyytejä, ei iltagaaloja eikä yhtään mitään. Blokkaisin Anssin puhelimestani. Meillä ei olisi enää yhtään mitään.

”Mitäs sää meinaat Salierin kanssa nys sitte tehrä?” Simo halusi tietää.
”Mä olen itse asiassa myynyt sen, menee harrasteratsuksi. Alkaahan se vähitellen olla iällä.”
”Juu juu. No tarttee kyä sanoa että aika kovan tason harrastehevonen, mutta oot oikees, että kyähän tää alkaa kilpahevoseksi olla vähän iäkkään sorttinen, kohta seitsemäntoista. Harrastehevosena menee viä vaikka miten kauan. Saaks urella että kelle myit?”
”Aittosalon Harrille.”

Ei, Salieri ei ole tulossa Hopiavuoreen, sillä se oli yksi myynnin ehto että Harri ei majoita sitä Hopiavuoreen ja ala pesiä siellä itsekin Sonjan kiusaksi. Salieri ja varmaan myös Harri tulevat katoamaan virtuaalimaailmasta vähin äänin, ellen sitten mitä tai joku muu keksiä jotakin yllätystä, mutta tässä vaiheessa voinee sanoa että Salieri kiittää ja kuittaa.

[Sonja T.Valvoja]

Mitäs me mallit
Marraskuussa ei kannata juuri auringonpaistetta odottaa, mutta oikeastaan tämän päivän sää oli ehkä vieläkin parempi: kirkkaansorttinen pilvipouta, maassa vähän lunta, sen verran että maisema on valkoinen ja mikä kaikkein parasta, puissa kaunis lumikuorrute. Pakkasta muutama aste niin etteivät valokuvaajan sormet olisi pahemmin edes palelleet ilman sitä lakeuksien ikuista viimaa. Sekään ei ollut niin paha kuin olisi voinut olla.

Kimmo oli huvikseen pakannut kameransa mukaan Seinäjoelle tullessaan ja koska se kelikin nyt osui kohdilleen, päätimme pitää kunnon valokuvaussession tallilla, että saisin kunnollista kuvamateriaalia itsestäni ja Aaveesta. Pakkasin tallille lähtiessä mukaan siistit ratsastusvaatteet samalla kun lähetin jollekin hyvälle hengelle toiveen siitä, ettei Aave olisi yön aikana tai aamupäivällä tarhassa sotkenut itseään. Ei se yleensä sellaista tehnyt, joten ehkä kuvaussessiota ei tarvitsisi aloittaa hevosen puunaamisella.

Ensin Kimmo halusi ottaa kuvia Aaveesta ihan silleensä, pelkät suitset päässä vain aseteltuna punamultaista tallinseinää vasten. Sitten lumista maisemaa vasten vähän kauempana tallista, vaikka Aaveen vaaleus sai Kimmon hikoilemaan kameran säätöjen kanssa. Niin vaalea, Kimmon sanojen mukaan melkein läpikuultava hevonen hukkui vaaleaan taustaan turhan hyvin. Sitten metsäpolulla talutuskuvia, poseerauskuvia, edestä, sivulta, joka puolelta. Jos ei muuta niin ainakin taustamaisemat olivat hienot, niin nättiä metsässä oli.

Vasta tämän jälkeen puin Aaveelle satulan ja suojat, että pääsin ratsastamaan kentälle. Tällaista säätä ei passaa hukata maneesissa tuhertamiseen.

”Kuule, älä nyt ota kuvia, jooko? Mä lämmittelen tän eka enkä mä kestä ehkä nähdä niitä kuvia, missä tää liikkuu vielä vähän miten sattuu” huikkasin kentän reunalla seisovalle Kimmolle kun kapusin selkään.
”Tämä selvä. Sas sit kun saa alkaa kuvata.”

”Ei toi musta niin hullulta näyttäis nytkään”, kuului kommentti kentän aidalta kun olin ratsastanut vähän aikaa.
”No hyvä jos ei, mutta sä et välttämättä näe niitä asioita mitä mä näen. Esimerkiksi sen, että tällä ei ole selkää ja takajalat on todennäköisesti kolme metriä hevosen perässä ja kaula solmussa.”
”Kaulasta en osaa sanoa mitään, mutta selkä näyttäis olevan sun ja maanpinnan välissä ja kyllä nuo takajalatkin siellä takapuolen alla on…”

Kuulin Kimmon äänestä että hän laski leikkiä, jos en olisi sitä muuten tiennyt. Tyydyin itsekin vain naureskelemaan ja heittämään takaisin, että juuri sen takia alat kuvata vasta sitten kun minä sanon niin. Tosiasiassa aion ratsastaa Aaveella ihan pätevän treenin huolimatta siitä, että kuvaaja oli matkassa mukana. Kävisin joka tapauksessa kaikki askellajit läpi, niin että niistä kaikista saisi kuvia ainakin.

Loppuverryttelyn keksin tehdä läheisellä sänkipellolla, josta Kimmo sai otettua ratsastuskuvia muussakin ympäristössä kuin kentällä, vaikka sopivasti asemoiden sieltäkin oli saanut ihan nätin taustan kuviin. Aave oli vähän pinkeänä, mutta niin se oli pakkasella usein. Ja uskoin kyllä ennen kuin olin nähnyt ensimmäistäkään kuvaa, että joukossa olisi varmasti edes joitain ihan onnistuneitakin otoksia.

Saimme olla koko lailla omassa rauhassamme, sillä arkena päiväsaikaan tallilla ei ollut juuri muita kuin työntekijät eikä heistä kukaan varsinaisesti ollut mikään seuraantuppautuja. Jossain vaiheessa utelias Nelly saapasteli katsomaan mitä meillä oli meneillään. Tai kyllä hän sen tiesi, olin kysynyt Eetulta luvan, että saako yksi ulkopuolinen kuvaaja tulla tontille, on kyllä tuttu naama jo. Nelly tuntui olevan innoissaan valokuvausmahdollisuudesta.

”Hei, meidän pitäisi joskus järjestää koko tallin porukalle tämmöinen kuvausmahis! Meinaan että kaikki jotka haluaisi voisi puunata hevosensa valmiiksi ja sais ammattimaista kuvamateriaalia itsestään ja hevosestaan. Ainakin jos sä et ihan kauheita laskuttaisi semmoisesta, en mä edes tiedä miten tämmöisiä hinnoitellaan.”
”En mäkään”, sanoi Kimmo lakonisesti. ”Mä en ole mikään ammattilainen kyl.”
”Ai? Ja tommonen kamera?” Nelly vilkaisi valjaissa roikkuvaa Nikonin järkkäriä, jossa oli kiinni pitkähkö putki.
”Joo, ihan harrastaja vaan kuule…”

Kun kävelimme pellolta takaisin tallille, Kimmon huomio kiinnittyi tarhoissa oleviin hevosiin ja erityisesti Stanimiriin. Oli kuulemma komean näköinen hevonen, vaikkei hän niistä mitään ymmärräkään. Totesimme Nellyn kanssa yhteen ääneen, että niin on, oikea havainto ja että jos Aaveen lisäksi pitäisi jotakin muuta kuvata, niin Stanimir olisi kyllä ehdottomasti tallin seuraavaksi kuvauksellisin hevonen. Vaikka olihan niitä hienoja hevosia koko talli täynnä, kiirehti Nelly sanomaan. Myönsin sen, sillä olihan jokainen hevonen hieno omalla tavallaan. Tai ainakaan minä en ollut vielä eläissäni nähnyt hevosta, joka ei olisi jollain tavalla hieno, koska hevoset olivat oletusarvoisesti hienoja eläimiä. Tästä olimme kaikki samaa mieltä.

Nelly houkutteli meitä tupaan sen jälkeen kun olin saanut Aaveen hoidettua, mutta minä kieltäydyin. Minun pitäisi kertoa jossain vaiheessa se, että Valja oli nyt ulkona kuvioista. Tänään oli täydellisen väärä päivä siihen, sillä kun Kimmo oli mukana, se herättäisi aivan väistämättä epäilyksiä siitä, että olinko vaihtanut miestä ns. lennossa. Helpompaa kun ei nyt lähde ollenkaan tupaan istumaan ja kertomaan kuulumisiaan.

[Sonja T.Valvoja]

Kun kolmas sija ei riitä
Mitenkäs Helena oli sen joskus sanonut, kun oli ollut rahtusen raivostunut johonkin miesystävän tekeleeseen? Että kun deittailee eronnutta isää, on tämän prioriteettijärjestyksessä kolmantena. Ensimmäisenä tulevat ne lapset, mikä tietysti on ihan suotavaa, jos niitä kerran on mennyt tekemään eikä ole ihan selkärangaton ameeba. Toisena tulee sitten se ex-puoliso, jonka toiveet, vaatimukset, menemiset ja tekemiset vaikuttavat miehen elämään ilman että sillä toisella naisella on minkäänlaista sananvaltaa asioihin. Ja kolmanena on sitten tämä toinen nainen, onnea vain valitsemallanne tiellä.

Niin että kyllä minä tämän tiesin siinä vaiheessa jo kun Valjaan sorruin, mutten vain tajunnut sen olevan totta. Aina tuli jotain suunnitelmanmuutoksia, sairastumisia, yllätyskyytejä ja muuta, kun lapsista oli kyse. Ja minä en pystynyt enää pysyttelemään erossa siitä, vaikka yritin ja sitten tuli ärsytys, kiukku ja paha mieli. Sori Valja, sinä olit sopiva, mutta lapset ei.

Jotenkin olin jopa tyytyväinen siihen, että tämä oli tapahtunut hyvissä ajoin ennen joulua, niin ettei mennyt joulu pilalle erokriisin takia tai siksi, että lapset olivat kuitenkin olemassa joulunakin. Kyllähän se tietysti harmitti ja suretti, kuitenkin olin ehtinyt aika tavalla ihastua Valjaan ja olihan se elämä ja suhde sujunut pääosin ihan hienosti. Mutta kun ei vain pysty, niin turha sitä on vetkuttaa sen kauempaa, että jos nyt kuitenkin.

Mietin itsekseni, että mistä ihmeestä sitä nelikymppinen nainen löytää miehen, jolla ei ole lapsia entuudestaan ja joka ei niitä halua. Tietysti jos lapsia ei ole ja niitä haluaa, 40v nainen on vähän väärä valinta, mutta eipä olisi eka kerta kun miehillä on vähän epärealistisia ajatuksia naisista. Vaikka täytyy sanoa, että tässä kohdin tuntui loppuelämän sinkkuus taas hyvältä ratkaisulta, mihin sitä miehiä tarvitsee. No, ei yksinäisyyskään tietysti kivaa ole, jos se ei ole itse valittua.

Nyt ei onneksi tarvinnut olla yksin. Tampereen pelastuspartio eli tässä tapauksessa Kimmo oli rynnännyt tänne minun tuekseni. Sanoin kyllä etten tarvitse nyt ketään tänne itseäni vahtimaan, ei ole yhtään samanlainen tilanne kuin Jarnon aikana, mutta en lähtenyt kieltelemäänkään, kun Kimmo sanoi että kyllä hän voisi silti tulla muutamaksi päiväksi käymään. Kun viimeksikin se etätöiden teko täältä käsin oli sujunut ihan hyvin. Helena ja Tuomo harmittelivat että he eivät nyt just päässeet.

Sitten tämä kaikki piti vielä kertoa tallilla kaikille…

[Sonja T.Valvoja]

High maintenance
Grigori oli siitä vähän varoitellut, että Aave oli semmoinen high maintenance -hevonen. Sille piti syöttää kaikenlaista lisäkilkettä. Salierin ja Mortin jälkeen olin paljolti siinä uskossa, että hyvälaatuinen heinä ja sopiva väkirehu riittäisivät hyvinkin pitkälle, mutta Aave oli eri maata. Tietysti noilla perusjutuilla pärjäsi Aaveenkin kanssa, mutta paremmin se voi kun ravisteli sekaan vähän eri purkeista lisämausteita.

Nellyn hikitreenin jälkeen piti antaa elektrolyyttejä vähäsen ja muutenkin piti katsoa, että Aave juo tarpeeksi. Olisi nyt luullut että autiomaasta kotoisin oleva rotu ymmärtäisi juoda kun on vettä tarjolla, mutta Aavetta piti aina vähän houkutella. Kädenlämpöinen, elektrolyyttisuolalla maustettu vesi liikutuksen jälkeen oli onneksi sen suosikkiherkkua, joten se juomaan houkuttelu ei ollut mitenkään työlästä. Itse asiassa oli paljon työläämpää pitää ahne ori pois juomaämpäristä siihen asti, että sain aseteltua sen kunnolla. Aave sukelsi ämpäriin puolta päätä syvään niin kuin sitä olisi pidetty viikkotolkulla janossa, mutta toisaalta se sitten roiski ja pärski vettä ympäriinsä, että suinkaan kaikki vesi ei päätynyt sen suolannälkäiseen kitaan.

”Oot kyllä ihan mahdoton tuon sun suolavetesi kanssa”, naurahdin taas kerran kun sain ämpärin paikoilleen ja Aave lykkäsi päänsä sinne. Vain tallinkäytävää pitkin talutettava Maj sai Aaveen nostamaan hetkeksi päätään ämpäristä. Sen turvasta valui vettä ja sitä roiskui ympäriinsä kun se ravisteli päätään. Roiskuvasta elektrolyyttivedestä jäisi tummiin ratsastushousuihin vaaleita tahroja veden kuivuessa, mutta eipä sillä näin kotosalla suurta väliä ollut.

Mietiskelin, että kohta siitä olisi vuosi kun Aave minulle tuli. Kohtahan se oli vuodenvaihteen jälkeen ollut kun minä sinne Kozloveille lähdin. Ja kohta tulisi kuluneeksi vuosi siitäkin, kun Mortti lopetettiin. Tiesin järjellä ajatellen tehneeni sen ainoan oikean ja hyvän ratkaisun, mutta aina sitä kuitenkin mietti, että mitä jos Mortti ei olisi loukannut jalkaansa siellä Sveitsissä, missä me olisimme nyt ja mitä tekisimme. Ei sille kai voi mitään. Toisaalta oli jo vaikea miettiä elämää ilman Aavetta, koska ei sellainen tuntunut oikein mahdolliselta. Ettäkö minulla ei olisi tätä lumenvaaleaa rimppakinttua, joka käänsi katseet kaikkialla mihin menimme?

[Sonja T.Valvoja]

Ookoo, ei ookoo
”Harmi ettei se Tuomo nyt päässyt”, huokasi Helena olohuoneen sohvalta.
”No sen nyt melkein arvasi, se on tää aika vuodesta”, vastasin ja viittasin siihen, että Tuomo oli syksyisin lähes kaikki viikonloput isänsä luona metsällä.

Valjalla oli lapsiviikonloppu ja koskapa minulla oli niinsanotusti vapaata, Helena ja Kimmo olivat tulleet tänne Seinäjoelle ainakin nyt viikonlopuksi. Saa sitten nähdä, että miten kauan ovatkaan, sillä molemmilla oli työläppärit mukana niin ettei nykyisenä etätöiden aikakautena ollut mikään kiire pois vielä sunnuntaina. Ja mikäs siinä, täällähän oli kaikki fasiliteetit kunnossa! Joku oli joskus ihmetellyt miksi minä asuin yksikseni näin kauhean isoa taloa, mutta tässä nyt oli yksi ihan hyvä syy: riitti omat huoneet parillekin kaverille eikä tarvinnut tehdä mitään erikoisjärjestelyjä vaikka tekisivät töitäkin täältä, pitäisivät puhelinpalavereja ja metelöisivät muuten vain.

Kimmo istui takanedustan nojatuolissa ja näytti siltä kuin kuuluisi kalustoon. Oli tosi kiva että olivat tulleet ja aikoivat olla vähän pidemmänkin aikaa. Ja kyllähän se vähän harmi oli ettei Tuomo ollut mukana, mutta sille ei nyt voinut mitään. Toisella kertaa sitten.

Jutut kiersivät kaikenlaisessa yleisessä. Oliko jo talvirenkaat alla? Joo ja piti päivittää täksi talveksi uudet, niin ostin kitkat vaihteen vuoksi, ei niin harmita raapia menemään sulilla teillä puolta talvesta. Tai mistä senkään tietää taas millainen talvi tulee. Se vanhan Hämeensillan tilalle tulleessa ravintolassa oli ihan ok ruoka, mutta voi jestas että tarjoilussa kesti. Ei jatkoon. Töissä tulossa superkiireinen joulu. Yt-neuvottelut menossa, ei pitäisi vaikuttaa itseen, mutta… Ai, meille rekrytään koko ajan porukkaa, rekrypalkkiotkin on aika kovat, että jos sieltä lähtee jotakin devareita, niin vinkkaa kuule ja vinkkaa mun nimikin. Ei olla Aaveen kanssa lähdössä nyt kisoihin vähään aikaan, treenaillaan vaan ja katotaan. Jouluna silläkin on lomaa, ajattelin ainakin niin. Ei ole vielä yhtään mitään joulusuunnitelmia. Otavassa varmaan taas tai jotain. Tinderiin ei kuulu mitään, koska poistin sen kesällä, pitäkööt tunkkinsa. Ai niin, Kimmo ei tiedäkään tätä viimeisintä minkä sieltä bongasin. Ihan järjetön ääliö. No kerron ehkä joskus, en viitsi nyt suututtaa itseäni sillä.

Minun piti tietysti kertoa myös viime viikon Pariisin-matkasta. Kesällähän Valjan vanhemmat olivat kutsuneet minut ja meidät luokseen Pariisiin, katsomaan Don Giovannia ja muutenkin. Hieno idea! Harmi vain että se osui samalle viikolle lasten syysloman kanssa ja vanhemmat halusivat tietysti nähdä lapsenlapset, kun kerran tilaisuus oli. Ja Valjan mielestä se oli ihan ok.

Minun mielestäni se todellakaan ei ollut ok. Ei minulla ollut mitään Pariisia tai Valjan vanhempia vastaan, mutta että kersat mukaan, niin huh. Vähän auttoi se, että Valjan vanhemmilla oli iso lukaali ja lapset saivat oman huoneen, niin ettei tarvinnut makuuhuonetta jakaa niiden kanssa, mutta silti. Ajattelin melkein jo perua oman lähtöni, koska ei tämä nyt ollut yhtään sitä, mitä minä olin ajatellut.

Okei, oli myönnettävä, että lapset olivat matkalla paljon vähemmän rasittavia kuin kaikkein synkimmissä skenaarioissani olin kuvitellut. He olivat jo suht kokeneita matkustajia eivätkä tosiaan enää ihan pieniä. Koneessa kumpikin pani kuulokkeet korvilleen ja pelasivat koko lennon ajan tableteillaan, olivat siis armeliaasti hiljaa ja suunnilleen paikoillaankin. Ja kun isovanhemmat olivat niin ihastuksissaan lasten takia, ei heillä ollut niin paljon aikaa kiinnittää huomiota minuun.

Mutta ne lapset olivat kuitenkin koko ajan olemassa jossain. Vieraita ihmisiä, jotka käyttäytyivät arvaamattomasti ja joiden kanssa en osannut olla. He dominoivat kaikkia keskusteluja, olivat paikalla tai eivät, koska Valjan vanhemmatkin taantuivat lässyttäviksi isovanhemmiksi kun lapset olivat maisemissa. Taide ja politiikka loistivat poissaolollaan, lähes kaikki keskustelu käsitteli lapsia.

Ylivoimaisesti pahinta kaikesta oli se, että Valjan äiti kysyi minulta vähän puolisalaa, että olemmeko me jo miettineet lapsia. Olin purra häneltä pään poikki. Lapsia! Ei ikinä ja näissä kahdessakin on kolme liikaa! Plus että kuka hullu nyt puolen vuoden seurustelun jälkeen vielä edes miettii lapsia, jos vaikka edes haluaisi moisia. Tai että kuka toinen hullu utelee henkilökohtaisia asioita ihmiseltä, jonka on tavannut aiemmin kerran, olkoonkin pojan naisystävä. Vastasin kuitenkin mitenkuten kohteliaasti, että ei olla mietitty ja minä olen sen verran vanha ettei mietitäkään. Nina naurahti ja sanoi että onhan niitä lapsia vielä nelikymppisenäkin tehty, ei mitenkään ole liian vanha. Teki mieli vastata, että kai minä olisin niitä tehnyt jo nuorempana, jos olisin halunnut, ei Valja ole ensimmäinen mies, mutta tyydyin vain mutisemaan jotakin, että kyllä se lastentekoikä nyt vain on mennyt ohitse.

Helena pyöritteli silmiään. Hän ei ollut yhtään sen enempää kiinnostunut lapsista tai niiden hankkimisesta kuin minäkään ja ymmärsi satakymmenenprosenttisesti. Ja samaa mieltä hänkin oli, että tahditon kysymys anoppikandidaatilta, ei tuollaista pitäisi mennä utelemaan ylipäänsä. Kimmo oli enemmänkin järkyttynyt, sillä hän ei ollut ikinä törmännyt lapsenteosta kyseleviin sukulaisiin tai muihin. Ei tietysti ihme, sillä vaikea sinkkumiehen oli yksikseen lapsia hankkia.

Se Don Giovanni sen sijaan oli ollut hieno. Se esitettiin Palais Garnier’ssa, jonka historia ulottui jonnekin aikojen taakse ja joka oli sisältä kuin Versailles. Valjan vanhemmilla oli aitio varattuna, joten meillä oli oma rauha ja esteetön näkymä lavalle. Don Giovanni oli tuttu ooppera, jonka olin nähnyt muutaman kerran, mutta yksikään niistä ei pärjännyt loisteliaisuudessaan tälle Pariisin esitykselle. Oikein vanhanajan kunnon pukudraama lavasteineen kaikkineen. Tältä osin ei todellakaan harmittanut että lähdin.

[Sonja T.Valvoja]

Joku raja
Täyttäisin parin viikon päästä neljäkymmentä. En oikeastaan halunnut edes ajatella sitä. Ei sillä, että tässä nyt mitään ikäkriisiä olisi tunkemassa, mutta olihan se nyt… neljäkymmentä.

Sinänsä tässä ei pitänyt mitään valittamista olla. Olin terve, olin töissä, olin taloudellisesti riippumaton, oli talo, oli auto, oli hevonen, oli koira, oli ystävät, oli mies ja oli hyvä elämä. Marimekkoa, Arabiaa, Iittalaa, Villeroy&Bochia, taidetta seinillä, mutta Lokki-valaisimeen, Artekiin tai Toikan lintuihin en ollut sortunut.

Joskus tuntui siltä, että olin saanut niskalenkin tästä elämäksi kutsutusta sekoilusta, että tiesin miten selvitään ja eletään omannäköistä elämää, fiksusti. Tosin siltä oli tuntunut monta kertaa aikaisemminkin ja se elämä oli sitten aina yllättänyt lyömällä jotakin täysin odottamatonta jostain takavasemmalta. En siis luottanut siihen tunteeseen, kun tiesin, että kaikenlaista voi käydä. Siksi oli parempi katsoa päivä kerrallaan eikä ripustautua turhan tiukasti kiinni tulevaisuudensuunnitelmiinsa. Muutokset eivät olleet mahdollisia, ne olivat tosiasia. Aina tuli jotakin. Piti vain toivoa, ettei nyt ihan just taas tulisi mitään kuolemantapausta. Ne olivat turhan rankkoja.

Olin ensin ajatellut etten halua mitään juhlia järjestää. Ei sitä nyt kannata naisen mainostaa täyttävänsä neljäkymmentä, mutta olin kohdannut vastarintaa. Valja oli sitä mieltä että kannatti juhlia, jos ei tiennyt mitä muuta tekisi. Oli tarjoutunut vielä vaikka järjestelmäänkin ne juhlat, jos minä en haluaisi. Ja kaverit ilmoittivat tulevansa joka tapauksessa, juhlia tai ei ja vastalauseita ei kuunnella. Minua nauratti.

Eli juhlat sitten, turha potkia vastaan. Vieraslista ei ollut pitkänpitkä: Valja, kaverit, Markus ja Krista, työkavereita, Hopiavuoren porukkaa ja muutama uudempi Ingress-kaveri, joihin olin täällä pelatessani tutustunut. Mutta siinä vaiheessa kun Valja ehdotti, että kutsuisin sen Anssinkin, sanoin ”ei”. Joku raja.

[Sonja T.Valvoja]

Päiväkirja
Se alkoi aina tässä lokakuun kieppeillä, jotkut aiemmin, jotkut myöhemmin, mutta lokakuu oli yleensä se kuukausi kun alkoi ensimmäisen kerran klipperit käydä. Jotkut hevoset kasvattivat karvansa vaivihkaa ja toiset muuttuivat yhdessä yössä angorakaneiksi. Salieri oli ollut viimeksimainittua koulukuntaa. Naureskelin ihan kun sain Anssilta Whatsappiin kuvan kauheasta kasasta mustaa karvanputua tallin lattialla ja kysymyksen ”Arvaas mitä me tänään tehtiin?”. Niin tuttua että ihan hykerrytti.

Aaveesta ei vielä tiennyt. Ei sillä ainakaan viime talvena ollut minkäänlaista talvikarvaa vaikka kyllä Kozloveillakin oli ihan kunnon talvi, eivät he niin etelässä asuneet. Eikä Aave ollut vielä ainakaan muuttunut ede pörröiseksi, kuten Mortti teki. Ei Mortin karva pidempää juurikaan ollut kuin kesällä, mutta pörröisempää. Aavetta sai kyllä jo loimittaa, joten jos se lie osasyynä siihen, että se pysyi niin silkkisenä. Mutta kun ei sitä voinut panna ulos ilman loimea! Toisaalta ihan hyvä, koska en minä niin suunnattomasti klippaamista rakastanut.

Olin ottanut tavakseni kirjata Aaveen päiväkirjaan kaiken muun lisäksi myös päivän sään ja loimituksen ja sen, oliko se mielestäni riittävä, liikaa vai sopiva. Ehkä siitä olisi hyötyä, ehkä sieltä löytyisi jokin viisastenkivi siihen, miten minäkin päivänä kannatti loimittaa. Vaikka eipä se koskaan ongelma ollut, kun Hopiavuoren henkilökunta käytti maalaisjärkeään ja loimitti tarvittaessa pyytämättäkin, jos näkivät tarpeelliseksi.

Pläräsin läpi päiväkirjaa ja lueskelin sieltä satunnaisia merkintöjä. Kengitys. Vapaapäivä. Kisavalmennus. Kisat. Kesälaitumella. Paarmanpuremia. Kenkä irti. Rokotus. Sadepäivä. Ruumiinlämpö vähän koholla, ei muita oireita. Lievää epäpuhtautta liikkeissä. Ei halua liikkua kunnolla. Liikkui tosi hyvin. Ihme homma. Hyvä päivä.

Kaikkea päiväkirja ei kertonut, mutta sitä varten oli kuvia. Yritin ottaa Aaveesta sellaisen hyvän potretin kerran kuussa, jossa se seisoi sivuttain kameraan. Eihän sitä muutosta päivittäin huomannut, mutta kun selasi kuvia läpi, sen näki. Ensimmäisissä Hopiavuoressa otetuissa kuvissa Aave oli suorastaan luiseva vaikkei esimerkiksi kylkiluut nyt ihan suoraan näkyneet. Vähitellen Aaveesta oli tullut muhkeampi, lihaksikkaampi, vaikkei se missään määrin ollut samanlainen muhku kuin esimerkiksi Salieri ja Morttikin, jossain määrin. Se pysyi hoikkana ja sirona, mutta ero oli silti olemassa.

[Sonja T.Valvoja]

Hahaa, näinköhän sitä pedataan Alexille uutta hevosta 😀

[Sonja T.Valvoja]

Olipas kiva lukea Tihkun kuulumisia! Ja vieläpä näin positiivisia kuulumisia. Elämä jatkuu vaikka Tihku ei olekaan Fifi ja niin pitääkin.

[Sonja T.Valvoja]

Stanimir Grigorilla ja aika Hopiavuoressa tulossa loppuun? Mitä? Eiii!

[Sonja T.Valvoja]

Samaa mieltä Jannan kanssa, kiva päästä lukemaan vähän ravureistakin. Aikoinaan pidin kovasti Steffen tarinoista ja niitä on ollut vähän ikävä. Lisäksi olin jo unohtanut koko Pamin… Hups!

[Sonja T.Valvoja]

Jaaha, mihis ihmeeseen Inari on sekaantunut? Tästä olisi kiiintoisaa lukea enemmänkin. Olen kyllä salaa huojentunut, että Inari alkaa kallistua ns. järkevän päätöksen puolelle vaikka alkujärkytyksessään olikin ehdottomasti aborttia vastaan.

[Sonja T.Valvoja]

Ahhahhaa, ihana teksti! Käpylehmä 😀
Mutta joo, nämä pakkaset syö ihmisiä ja hevosia. Eetu on niin just Eetu tässä taas, kaikki mahdollinen hevosten parhaaksi, vaikka sitten Jussin loimi lainaan.

[Sonja T.Valvoja]

Voi Hello. Ja voi Milan.
Sinänsä käy sääliksi vähän kun olisi niin kivaa lukea semmoisia happily ever after -stooreja, vaikka kyllä nekin tietysti tylsiksi kävisivät ajan mittaan.

Mutta sitten toisaalta tästä tekstistä jäi kuitenkin jonkinlainen positiivinen fiilis. Ei tilanteen eikä hahmojen takia, ei todellakaan, mutta se, miten molemmat näkevät järjellä. Hello tunnistaa syyn, miksei halua tai voi olla Milanin kanssa ja uskaltaa tunnustaa itselleen olevansa mustasukkainen ja haluavansa kaiken. Ja vaikka miten olisi helpompaa vastata että joo, seurustellaan vaan, niin Hello ei tee sitä, koska tietää ettei se onnistuisi.
Ja Milan samoin. Milan ei lupaa kuuta taivaalta saadakseen Hellon, ei sano että mä lopetan, mä rupean tekemään jotain muuta (koska voi olla ettei jonkin muun löytäminen ole lainkaan yksinkertaista), mä haluan vaan seurustella sun kanssa, viis kaikista realiteeteista.

Traagista siis, tragediaa molempien puolella, mutta kumpikin näkee ne realiteetit. Ja minun mielestäni tämä on jollain tavoin tosi… hieno juttu. Se ei ole helppoa, varsinkin jos ja kun tunteet haraa vastaan. Järjenkäyttö on sallittua, vaikka kyse olisikin tunneasioista. Tietysti tässä voi tosiaan olla takana jotakin muuta kuin pelkkä terve järki. Ehkä Hello on polttanut näppinsä liian monta kertaa. Ehkä Milanilla on taustalla jotakin muuta, mitä me emme tiedä (vielä) tai ainakaan minä en osaa yhdistää.

[Sonja T.Valvoja]

Kauhean kaksijakoinen teksti! Toisaalta tekstinä tosi hyvä, erinomaisesti kuvailtu Oskarin olotilaa. Aivan erityisesti pidin tuosta kultakalamalja-vertauksesta. En minä osaa sen enempää analysoida, muuta kuin toivon että osaisin itse kirjoittaa samalla tavalla.
Mutta sitten taas: mihin tämä teksti vie Oskarin tarinaa? Mikä Oskarilla oikein on? Mitä sille käy lopulta? Jatko pelottaa, mutta on sentään jotakin toivoa, nimittäin Sintti ja ratsastaminen. Oskari ratsastaa, joten ei se nyt vielä ole ainakaan kuolemassa, kait.

[Sonja T.Valvoja]

Dodii! Mä olen vähän odotellutkin, että milloin tulee jotakin viittausta tähän Eetun ja Nellyn perhetilanteeseen. Koska jotakin viittausta on pakko tulla, ei siitä niin tavattoman kauaa ole kun Eetu ja Nelly asiasta puhuivat. Se nyt sentään on iloinen uutinen ja tällä kertaa Sonjakin saattaa olla jopa sitä mieltä, vaikka viimeksi ei ollutkaan suoranaisen iloinen. Ellin myötä Sonjakin on huomannut, ettei lapsi ole maailmanloppu (ainakaan kaikille, vaikka hänelle kyllä olisi).

Mutta Inari, Inari! Tämä oli yllätys kyllä, että telkkä on pöntössä sielläkin ja jännä nähdä mitä tästä kuviosta tulee. Jos minun pitäisi lyödä vetoa jonkin vaihtoehdon puolesta, niin veikkaisin Inarin olevan niin konservatiivi, ettei abortti tule kuuloonkaan tai jos abortin teettääkin, tulee hän sitä suremaan ja kenties katumaankin. Mutta en halua oikeastaan spekuloida tällä, koska Inari on yllättänyt aiemminkin ja Inari on edelleen välillä vähän mysteeri.
Paitsi mysteeri, Inari on minulle ollut aina vähän myös jonkinlainen… epäonnistuja. En tiedä oikein miksi, se ettei pääse oikeustieteelliseen ei ole minusta varsinainen epäonnistuminen, tietäen ettei se ole mitenkään helppoa. Eikä sekään ole epäonnistujan merkki, että lähti lukemaan sosiaalialaa (tai mikä se nyt oli, mitä Inari lähti opiskelemaan) AMK:ssa, vaikka sosiaaliala ei olisi oma valinta. Mutta toisaalta Inarin omia ajatuksia olemme lukeneet aika paljonkin tässä vuosien mittaan ja Inari pitää itse itseään epäonnistujana, niin että kai sitä sitten sen takia minäkin pidän. Eikä tämä raskaaksi tuleminen paranna tilannetta yhtään ja oletan, että Inari tuntee itsensä entistä suuremmaksi epäonnistujaksi.

[Sonja T.Valvoja]

Tervetuloa Hopiavuoreen! Minusta Pasi onkin kaivannut ikiomaa hoitajaa jo jonkin aikaa.

[Sonja T.Valvoja]

Siis ihanaa saada kielioppi-palautetta, oikeasti! Ymmärrän ettei sitä joka kerta viitsi, mutta olisi joskus tosi-tosi hyödyllistä käydä vaikka jokin yksittäinen teksti läpi silleen, että tässä virkkeessä on tämmöinen virhe ja lausetta ei saa aloittaa tuolla ja tuossa virkkeessä verbin taivutus on väärin ja aikamuodot päin p*rsettä. Joo tiedän, että teet tätä työksesi eikä vapaa-ajalla töitä viitsi tehdä, mutta olisihan se nyt… kivaa. Koska mä todellakin tarvitsisin kielioppikertausta!

[Sonja T.Valvoja]

Tätä minä just tarkoitin, kun jonnekin toisaalle kirjoitin, että Ecuador kuulostaa kiintoisalta tapaukselta (tai ainakin minun piti kirjoittaa niin). Lähtökohta on suorastaan herkullinen: kaltoinkohdeltu, kipeä, vihaiseksi opetettu hevonen päätyy ymmärtäväisemmälle ihmiselle, mutta tietenkään kaikki ei muutu heti kuin taikaiskusta hyväksi. Kuulostaa tietysti maailman suurimmalta kliseeltä, mutta viis minä siitä: seuraan tosi mielenkiinnolla Ecuadorin tarinaa.

[Julkaisija]

Viestit