[Sonja T.Valvoja]

Uusi auto ja muita teknisiä haasteita
Kaikkien tallinpihalla liikkuvien päät kääntyivät katsomaan, kun käännyin vanhalta päätieltä Hopiavuorta kohti. Tuijotus jatkui siihen asti kunnes nousin autosta ja ihmiset tunnistivat minut. Sen siitä saa kun on liikkeellä vieraalla autolla! Mietin kurillani, että pitäisiköhän tallilta palatessa käydä vielä Runoista hakemassa pizzat perjantain kunniaksi. Iltapäivällä siellä olivat suunnilleen kaikki, joten kaikki paikkakunnalla näkisivät vieraan auton ja saisivat vähän juoruilun aihetta, että Tähristön flikka on vaihtanut autoa, mutta miten se nyt muutaman vuoden vanhan Volkkarin on hommannut.

Muutama tallilainen ehti jo kysäistä, että olenko uuden auton ostanut ja miksi, mutta sanoin vain etten ole, laina-autolla liikkeellä. Vasta ratsastettuani Aaveen, hoidettuani sen kuntoon ja istuttuani Hopiavuoren tuvan pöytään sain selvitettyä asian niin kuin se oli.
”Juu, Mersu meni huoltoon, tekevät siihen jotakin takuuhuoltoa. En mä tarkemmin tiedä, tuli vaan kutsu. Joku softapäivitys sähkölinjaan vissiin. Tuo Volkkari on sen Kimmon, se on taas täällä käymässä, mutta kun se tekee töitä, niin sain lainata sen autoa sitten tänne tallireissulle.”
”Eikös se Kimmo ollut täällä just taannoin käymässä? Kun se kävi kuvaamassakin sua ja Aavetta?” Nelly mietti ääneen.
”Juu olihan se, mutta tulipahan nyt taas uudestaan. Se sanoi että on kiva käydä täällä, kun on tilaa ja maaseutua ja kaikkea. Ja mustakin on kiva, että on välillä seuraakin kotona, muutakin kuin Axa. Äläkä Nelly yhtään katsele tuommoisella ilmeellä, se on ihan oikeasti vaan kaveri.”
”Olivatko ne sen Kimmon ottamia kuvia, mitä jaoit Whatsappissa?” Marsh kysyi ja olin kiitollinen siitä, että sain käännettyä keskustelun ja kenties Nellynkin ajatukset pois mistään suhde-epäilyistä. ”Olivat nimittäin oikein hienoja kuvia.”
”Juu, sen kuvia olivat. En tiedä pitäisikö taas kuvata, kun nyt on enempi lunta ja välillä saattaa aurinkokin paistaa. Kimmo kyllä otti kalustonsa taas mukaan.”

Ihmisiä tuli ja meni tupaan ja pois siinä tahdissa, että ulko-oven tilalle kannattaisi kohta varmaan vaihtaa pyöröovi. Eikä täysimittaisesta narikastakaan olisi varmaan haittaa, sillä näin talven tullen eteisessä olevien vaatteiden ja kenkien määrä, paksuus ja koko kasvoivat eksponentiaalisesti kesään verrattuna, vaikkei ihmisiä ollutkaan varsinaisesti yhtään sen enempää kuin kesälläkään. Ja koska pukeutumiseen meni kaikilla enemmän aikaa, eteisessä oli jatkuva ruuhka ja ryysis.

”Kahvia”, murahti Alex, joka oli seuraava tuvanovesta sisäänpäässyt kaksijalkainen. ”Eiks täällä ole edes kahvia?”
”Se loppui, keitä uutta.” totesi Nelly hörppiessään viimeisiä tilkkoja omasta kupistaan.
”No voi nyt…”, Alexin manaus hukkui hiljaiseen mutinaan, mutta kohtaloonsa alistuen hän alkoi puuhata kahvinkeittimen kanssa.

”Ei kellään satu olemaan hevosannosta rauhoittavia?” Alex kysyi teatraalisesti istuessaan pöytään.
”Mihkä sä niitä tarvitset? Sä näytät siltä että tarvit enemmän kahvia kuin pameja…”
”Tetrikselle.”
”No mitä se nyt?”
”En minä tiedä. Hyppii kuin oikosulussa oleva vibraattori.”
”Älä puhu tuammosia, täälön lapsia”, varoitti Eetu, vaikkei Elli ollutkaan paikalla ja nuorimmat olivat Eira ja Santtu.
”No korkea aika niittenkin oppia mikä on oikosulussa oleva vibraattori.”

Eetu tyytyi vain kurtistelemaan kulmiaan.

[Sonja T.Valvoja]

Ei enää asioiden sotkemista
Minä en enää halunnut sotkea asioitani Anssin kanssa. En kenenkään kanssa, tarkalleen ottaen, mutta erityisesti en Anssin. Niin kauan kuin Salieri oli Anssilla, riski oli olemassa, joten looginen johtopäätös oli se, että purkaisin vuokrasopparin ja hakisin Salierin pois. Sen minä sitten teinkin. En halunnut kertoa syytä päätökseeni Anssille enkä varsinkaan Simolle, joka ei meidän muusta säädöstä edes tiennyt. En halunnut keksiä mitään valkoista hätävalhettakaan, joten päätin olla selittämättä yhtään mitään. Kai sitä ihminen saa purkaa omistamansa hevosen vuokrasopimuksen ilman sen kummempaa syytä.

”Tää ny ov varmaan kolmas kerta kum mää sanon että on kyä vähä harmi”, Simo sanoi kun talutin Salieria traileriin. ”Meinaan noin niinku Anssin kannalta. Nää oli ihan pätevä ratsukko.”
”Joo, mä tiedän.”

Anssin katsantokanta oli toisenlainen:
”Kiitos näistä parista vuodesta. Salieri opetti mulle ihan hirveästi kaikenlaista ja pääsinhän mä sen kanssa kilpailemaan kansainvälisissä kisoissakin. Plus että se on tosi mukava hevonen noin niinkuin kotioloissa. Niin että kiitos, todella.”

Minusta tuntui että Anssin kiitoksissa oli taustalla jotain muutakin ja ymmärsin ehkä senkin. Se oli nyt ohitse, kaikin tavoin. Ei enää yhteisiä kisamatkoja, ei kimppakyytejä, ei iltagaaloja eikä yhtään mitään. Blokkaisin Anssin puhelimestani. Meillä ei olisi enää yhtään mitään.

”Mitäs sää meinaat Salierin kanssa nys sitte tehrä?” Simo halusi tietää.
”Mä olen itse asiassa myynyt sen, menee harrasteratsuksi. Alkaahan se vähitellen olla iällä.”
”Juu juu. No tarttee kyä sanoa että aika kovan tason harrastehevonen, mutta oot oikees, että kyähän tää alkaa kilpahevoseksi olla vähän iäkkään sorttinen, kohta seitsemäntoista. Harrastehevosena menee viä vaikka miten kauan. Saaks urella että kelle myit?”
”Aittosalon Harrille.”

Ei, Salieri ei ole tulossa Hopiavuoreen, sillä se oli yksi myynnin ehto että Harri ei majoita sitä Hopiavuoreen ja ala pesiä siellä itsekin Sonjan kiusaksi. Salieri ja varmaan myös Harri tulevat katoamaan virtuaalimaailmasta vähin äänin, ellen sitten mitä tai joku muu keksiä jotakin yllätystä, mutta tässä vaiheessa voinee sanoa että Salieri kiittää ja kuittaa.

[Sonja T.Valvoja]

Mitäs me mallit
Marraskuussa ei kannata juuri auringonpaistetta odottaa, mutta oikeastaan tämän päivän sää oli ehkä vieläkin parempi: kirkkaansorttinen pilvipouta, maassa vähän lunta, sen verran että maisema on valkoinen ja mikä kaikkein parasta, puissa kaunis lumikuorrute. Pakkasta muutama aste niin etteivät valokuvaajan sormet olisi pahemmin edes palelleet ilman sitä lakeuksien ikuista viimaa. Sekään ei ollut niin paha kuin olisi voinut olla.

Kimmo oli huvikseen pakannut kameransa mukaan Seinäjoelle tullessaan ja koska se kelikin nyt osui kohdilleen, päätimme pitää kunnon valokuvaussession tallilla, että saisin kunnollista kuvamateriaalia itsestäni ja Aaveesta. Pakkasin tallille lähtiessä mukaan siistit ratsastusvaatteet samalla kun lähetin jollekin hyvälle hengelle toiveen siitä, ettei Aave olisi yön aikana tai aamupäivällä tarhassa sotkenut itseään. Ei se yleensä sellaista tehnyt, joten ehkä kuvaussessiota ei tarvitsisi aloittaa hevosen puunaamisella.

Ensin Kimmo halusi ottaa kuvia Aaveesta ihan silleensä, pelkät suitset päässä vain aseteltuna punamultaista tallinseinää vasten. Sitten lumista maisemaa vasten vähän kauempana tallista, vaikka Aaveen vaaleus sai Kimmon hikoilemaan kameran säätöjen kanssa. Niin vaalea, Kimmon sanojen mukaan melkein läpikuultava hevonen hukkui vaaleaan taustaan turhan hyvin. Sitten metsäpolulla talutuskuvia, poseerauskuvia, edestä, sivulta, joka puolelta. Jos ei muuta niin ainakin taustamaisemat olivat hienot, niin nättiä metsässä oli.

Vasta tämän jälkeen puin Aaveelle satulan ja suojat, että pääsin ratsastamaan kentälle. Tällaista säätä ei passaa hukata maneesissa tuhertamiseen.

”Kuule, älä nyt ota kuvia, jooko? Mä lämmittelen tän eka enkä mä kestä ehkä nähdä niitä kuvia, missä tää liikkuu vielä vähän miten sattuu” huikkasin kentän reunalla seisovalle Kimmolle kun kapusin selkään.
”Tämä selvä. Sas sit kun saa alkaa kuvata.”

”Ei toi musta niin hullulta näyttäis nytkään”, kuului kommentti kentän aidalta kun olin ratsastanut vähän aikaa.
”No hyvä jos ei, mutta sä et välttämättä näe niitä asioita mitä mä näen. Esimerkiksi sen, että tällä ei ole selkää ja takajalat on todennäköisesti kolme metriä hevosen perässä ja kaula solmussa.”
”Kaulasta en osaa sanoa mitään, mutta selkä näyttäis olevan sun ja maanpinnan välissä ja kyllä nuo takajalatkin siellä takapuolen alla on…”

Kuulin Kimmon äänestä että hän laski leikkiä, jos en olisi sitä muuten tiennyt. Tyydyin itsekin vain naureskelemaan ja heittämään takaisin, että juuri sen takia alat kuvata vasta sitten kun minä sanon niin. Tosiasiassa aion ratsastaa Aaveella ihan pätevän treenin huolimatta siitä, että kuvaaja oli matkassa mukana. Kävisin joka tapauksessa kaikki askellajit läpi, niin että niistä kaikista saisi kuvia ainakin.

Loppuverryttelyn keksin tehdä läheisellä sänkipellolla, josta Kimmo sai otettua ratsastuskuvia muussakin ympäristössä kuin kentällä, vaikka sopivasti asemoiden sieltäkin oli saanut ihan nätin taustan kuviin. Aave oli vähän pinkeänä, mutta niin se oli pakkasella usein. Ja uskoin kyllä ennen kuin olin nähnyt ensimmäistäkään kuvaa, että joukossa olisi varmasti edes joitain ihan onnistuneitakin otoksia.

Saimme olla koko lailla omassa rauhassamme, sillä arkena päiväsaikaan tallilla ei ollut juuri muita kuin työntekijät eikä heistä kukaan varsinaisesti ollut mikään seuraantuppautuja. Jossain vaiheessa utelias Nelly saapasteli katsomaan mitä meillä oli meneillään. Tai kyllä hän sen tiesi, olin kysynyt Eetulta luvan, että saako yksi ulkopuolinen kuvaaja tulla tontille, on kyllä tuttu naama jo. Nelly tuntui olevan innoissaan valokuvausmahdollisuudesta.

”Hei, meidän pitäisi joskus järjestää koko tallin porukalle tämmöinen kuvausmahis! Meinaan että kaikki jotka haluaisi voisi puunata hevosensa valmiiksi ja sais ammattimaista kuvamateriaalia itsestään ja hevosestaan. Ainakin jos sä et ihan kauheita laskuttaisi semmoisesta, en mä edes tiedä miten tämmöisiä hinnoitellaan.”
”En mäkään”, sanoi Kimmo lakonisesti. ”Mä en ole mikään ammattilainen kyl.”
”Ai? Ja tommonen kamera?” Nelly vilkaisi valjaissa roikkuvaa Nikonin järkkäriä, jossa oli kiinni pitkähkö putki.
”Joo, ihan harrastaja vaan kuule…”

Kun kävelimme pellolta takaisin tallille, Kimmon huomio kiinnittyi tarhoissa oleviin hevosiin ja erityisesti Stanimiriin. Oli kuulemma komean näköinen hevonen, vaikkei hän niistä mitään ymmärräkään. Totesimme Nellyn kanssa yhteen ääneen, että niin on, oikea havainto ja että jos Aaveen lisäksi pitäisi jotakin muuta kuvata, niin Stanimir olisi kyllä ehdottomasti tallin seuraavaksi kuvauksellisin hevonen. Vaikka olihan niitä hienoja hevosia koko talli täynnä, kiirehti Nelly sanomaan. Myönsin sen, sillä olihan jokainen hevonen hieno omalla tavallaan. Tai ainakaan minä en ollut vielä eläissäni nähnyt hevosta, joka ei olisi jollain tavalla hieno, koska hevoset olivat oletusarvoisesti hienoja eläimiä. Tästä olimme kaikki samaa mieltä.

Nelly houkutteli meitä tupaan sen jälkeen kun olin saanut Aaveen hoidettua, mutta minä kieltäydyin. Minun pitäisi kertoa jossain vaiheessa se, että Valja oli nyt ulkona kuvioista. Tänään oli täydellisen väärä päivä siihen, sillä kun Kimmo oli mukana, se herättäisi aivan väistämättä epäilyksiä siitä, että olinko vaihtanut miestä ns. lennossa. Helpompaa kun ei nyt lähde ollenkaan tupaan istumaan ja kertomaan kuulumisiaan.

[Sonja T.Valvoja]

Kun kolmas sija ei riitä
Mitenkäs Helena oli sen joskus sanonut, kun oli ollut rahtusen raivostunut johonkin miesystävän tekeleeseen? Että kun deittailee eronnutta isää, on tämän prioriteettijärjestyksessä kolmantena. Ensimmäisenä tulevat ne lapset, mikä tietysti on ihan suotavaa, jos niitä kerran on mennyt tekemään eikä ole ihan selkärangaton ameeba. Toisena tulee sitten se ex-puoliso, jonka toiveet, vaatimukset, menemiset ja tekemiset vaikuttavat miehen elämään ilman että sillä toisella naisella on minkäänlaista sananvaltaa asioihin. Ja kolmanena on sitten tämä toinen nainen, onnea vain valitsemallanne tiellä.

Niin että kyllä minä tämän tiesin siinä vaiheessa jo kun Valjaan sorruin, mutten vain tajunnut sen olevan totta. Aina tuli jotain suunnitelmanmuutoksia, sairastumisia, yllätyskyytejä ja muuta, kun lapsista oli kyse. Ja minä en pystynyt enää pysyttelemään erossa siitä, vaikka yritin ja sitten tuli ärsytys, kiukku ja paha mieli. Sori Valja, sinä olit sopiva, mutta lapset ei.

Jotenkin olin jopa tyytyväinen siihen, että tämä oli tapahtunut hyvissä ajoin ennen joulua, niin ettei mennyt joulu pilalle erokriisin takia tai siksi, että lapset olivat kuitenkin olemassa joulunakin. Kyllähän se tietysti harmitti ja suretti, kuitenkin olin ehtinyt aika tavalla ihastua Valjaan ja olihan se elämä ja suhde sujunut pääosin ihan hienosti. Mutta kun ei vain pysty, niin turha sitä on vetkuttaa sen kauempaa, että jos nyt kuitenkin.

Mietin itsekseni, että mistä ihmeestä sitä nelikymppinen nainen löytää miehen, jolla ei ole lapsia entuudestaan ja joka ei niitä halua. Tietysti jos lapsia ei ole ja niitä haluaa, 40v nainen on vähän väärä valinta, mutta eipä olisi eka kerta kun miehillä on vähän epärealistisia ajatuksia naisista. Vaikka täytyy sanoa, että tässä kohdin tuntui loppuelämän sinkkuus taas hyvältä ratkaisulta, mihin sitä miehiä tarvitsee. No, ei yksinäisyyskään tietysti kivaa ole, jos se ei ole itse valittua.

Nyt ei onneksi tarvinnut olla yksin. Tampereen pelastuspartio eli tässä tapauksessa Kimmo oli rynnännyt tänne minun tuekseni. Sanoin kyllä etten tarvitse nyt ketään tänne itseäni vahtimaan, ei ole yhtään samanlainen tilanne kuin Jarnon aikana, mutta en lähtenyt kieltelemäänkään, kun Kimmo sanoi että kyllä hän voisi silti tulla muutamaksi päiväksi käymään. Kun viimeksikin se etätöiden teko täältä käsin oli sujunut ihan hyvin. Helena ja Tuomo harmittelivat että he eivät nyt just päässeet.

Sitten tämä kaikki piti vielä kertoa tallilla kaikille…

[Sonja T.Valvoja]

High maintenance
Grigori oli siitä vähän varoitellut, että Aave oli semmoinen high maintenance -hevonen. Sille piti syöttää kaikenlaista lisäkilkettä. Salierin ja Mortin jälkeen olin paljolti siinä uskossa, että hyvälaatuinen heinä ja sopiva väkirehu riittäisivät hyvinkin pitkälle, mutta Aave oli eri maata. Tietysti noilla perusjutuilla pärjäsi Aaveenkin kanssa, mutta paremmin se voi kun ravisteli sekaan vähän eri purkeista lisämausteita.

Nellyn hikitreenin jälkeen piti antaa elektrolyyttejä vähäsen ja muutenkin piti katsoa, että Aave juo tarpeeksi. Olisi nyt luullut että autiomaasta kotoisin oleva rotu ymmärtäisi juoda kun on vettä tarjolla, mutta Aavetta piti aina vähän houkutella. Kädenlämpöinen, elektrolyyttisuolalla maustettu vesi liikutuksen jälkeen oli onneksi sen suosikkiherkkua, joten se juomaan houkuttelu ei ollut mitenkään työlästä. Itse asiassa oli paljon työläämpää pitää ahne ori pois juomaämpäristä siihen asti, että sain aseteltua sen kunnolla. Aave sukelsi ämpäriin puolta päätä syvään niin kuin sitä olisi pidetty viikkotolkulla janossa, mutta toisaalta se sitten roiski ja pärski vettä ympäriinsä, että suinkaan kaikki vesi ei päätynyt sen suolannälkäiseen kitaan.

”Oot kyllä ihan mahdoton tuon sun suolavetesi kanssa”, naurahdin taas kerran kun sain ämpärin paikoilleen ja Aave lykkäsi päänsä sinne. Vain tallinkäytävää pitkin talutettava Maj sai Aaveen nostamaan hetkeksi päätään ämpäristä. Sen turvasta valui vettä ja sitä roiskui ympäriinsä kun se ravisteli päätään. Roiskuvasta elektrolyyttivedestä jäisi tummiin ratsastushousuihin vaaleita tahroja veden kuivuessa, mutta eipä sillä näin kotosalla suurta väliä ollut.

Mietiskelin, että kohta siitä olisi vuosi kun Aave minulle tuli. Kohtahan se oli vuodenvaihteen jälkeen ollut kun minä sinne Kozloveille lähdin. Ja kohta tulisi kuluneeksi vuosi siitäkin, kun Mortti lopetettiin. Tiesin järjellä ajatellen tehneeni sen ainoan oikean ja hyvän ratkaisun, mutta aina sitä kuitenkin mietti, että mitä jos Mortti ei olisi loukannut jalkaansa siellä Sveitsissä, missä me olisimme nyt ja mitä tekisimme. Ei sille kai voi mitään. Toisaalta oli jo vaikea miettiä elämää ilman Aavetta, koska ei sellainen tuntunut oikein mahdolliselta. Ettäkö minulla ei olisi tätä lumenvaaleaa rimppakinttua, joka käänsi katseet kaikkialla mihin menimme?

[Sonja T.Valvoja]

Ookoo, ei ookoo
”Harmi ettei se Tuomo nyt päässyt”, huokasi Helena olohuoneen sohvalta.
”No sen nyt melkein arvasi, se on tää aika vuodesta”, vastasin ja viittasin siihen, että Tuomo oli syksyisin lähes kaikki viikonloput isänsä luona metsällä.

Valjalla oli lapsiviikonloppu ja koskapa minulla oli niinsanotusti vapaata, Helena ja Kimmo olivat tulleet tänne Seinäjoelle ainakin nyt viikonlopuksi. Saa sitten nähdä, että miten kauan ovatkaan, sillä molemmilla oli työläppärit mukana niin ettei nykyisenä etätöiden aikakautena ollut mikään kiire pois vielä sunnuntaina. Ja mikäs siinä, täällähän oli kaikki fasiliteetit kunnossa! Joku oli joskus ihmetellyt miksi minä asuin yksikseni näin kauhean isoa taloa, mutta tässä nyt oli yksi ihan hyvä syy: riitti omat huoneet parillekin kaverille eikä tarvinnut tehdä mitään erikoisjärjestelyjä vaikka tekisivät töitäkin täältä, pitäisivät puhelinpalavereja ja metelöisivät muuten vain.

Kimmo istui takanedustan nojatuolissa ja näytti siltä kuin kuuluisi kalustoon. Oli tosi kiva että olivat tulleet ja aikoivat olla vähän pidemmänkin aikaa. Ja kyllähän se vähän harmi oli ettei Tuomo ollut mukana, mutta sille ei nyt voinut mitään. Toisella kertaa sitten.

Jutut kiersivät kaikenlaisessa yleisessä. Oliko jo talvirenkaat alla? Joo ja piti päivittää täksi talveksi uudet, niin ostin kitkat vaihteen vuoksi, ei niin harmita raapia menemään sulilla teillä puolta talvesta. Tai mistä senkään tietää taas millainen talvi tulee. Se vanhan Hämeensillan tilalle tulleessa ravintolassa oli ihan ok ruoka, mutta voi jestas että tarjoilussa kesti. Ei jatkoon. Töissä tulossa superkiireinen joulu. Yt-neuvottelut menossa, ei pitäisi vaikuttaa itseen, mutta… Ai, meille rekrytään koko ajan porukkaa, rekrypalkkiotkin on aika kovat, että jos sieltä lähtee jotakin devareita, niin vinkkaa kuule ja vinkkaa mun nimikin. Ei olla Aaveen kanssa lähdössä nyt kisoihin vähään aikaan, treenaillaan vaan ja katotaan. Jouluna silläkin on lomaa, ajattelin ainakin niin. Ei ole vielä yhtään mitään joulusuunnitelmia. Otavassa varmaan taas tai jotain. Tinderiin ei kuulu mitään, koska poistin sen kesällä, pitäkööt tunkkinsa. Ai niin, Kimmo ei tiedäkään tätä viimeisintä minkä sieltä bongasin. Ihan järjetön ääliö. No kerron ehkä joskus, en viitsi nyt suututtaa itseäni sillä.

Minun piti tietysti kertoa myös viime viikon Pariisin-matkasta. Kesällähän Valjan vanhemmat olivat kutsuneet minut ja meidät luokseen Pariisiin, katsomaan Don Giovannia ja muutenkin. Hieno idea! Harmi vain että se osui samalle viikolle lasten syysloman kanssa ja vanhemmat halusivat tietysti nähdä lapsenlapset, kun kerran tilaisuus oli. Ja Valjan mielestä se oli ihan ok.

Minun mielestäni se todellakaan ei ollut ok. Ei minulla ollut mitään Pariisia tai Valjan vanhempia vastaan, mutta että kersat mukaan, niin huh. Vähän auttoi se, että Valjan vanhemmilla oli iso lukaali ja lapset saivat oman huoneen, niin ettei tarvinnut makuuhuonetta jakaa niiden kanssa, mutta silti. Ajattelin melkein jo perua oman lähtöni, koska ei tämä nyt ollut yhtään sitä, mitä minä olin ajatellut.

Okei, oli myönnettävä, että lapset olivat matkalla paljon vähemmän rasittavia kuin kaikkein synkimmissä skenaarioissani olin kuvitellut. He olivat jo suht kokeneita matkustajia eivätkä tosiaan enää ihan pieniä. Koneessa kumpikin pani kuulokkeet korvilleen ja pelasivat koko lennon ajan tableteillaan, olivat siis armeliaasti hiljaa ja suunnilleen paikoillaankin. Ja kun isovanhemmat olivat niin ihastuksissaan lasten takia, ei heillä ollut niin paljon aikaa kiinnittää huomiota minuun.

Mutta ne lapset olivat kuitenkin koko ajan olemassa jossain. Vieraita ihmisiä, jotka käyttäytyivät arvaamattomasti ja joiden kanssa en osannut olla. He dominoivat kaikkia keskusteluja, olivat paikalla tai eivät, koska Valjan vanhemmatkin taantuivat lässyttäviksi isovanhemmiksi kun lapset olivat maisemissa. Taide ja politiikka loistivat poissaolollaan, lähes kaikki keskustelu käsitteli lapsia.

Ylivoimaisesti pahinta kaikesta oli se, että Valjan äiti kysyi minulta vähän puolisalaa, että olemmeko me jo miettineet lapsia. Olin purra häneltä pään poikki. Lapsia! Ei ikinä ja näissä kahdessakin on kolme liikaa! Plus että kuka hullu nyt puolen vuoden seurustelun jälkeen vielä edes miettii lapsia, jos vaikka edes haluaisi moisia. Tai että kuka toinen hullu utelee henkilökohtaisia asioita ihmiseltä, jonka on tavannut aiemmin kerran, olkoonkin pojan naisystävä. Vastasin kuitenkin mitenkuten kohteliaasti, että ei olla mietitty ja minä olen sen verran vanha ettei mietitäkään. Nina naurahti ja sanoi että onhan niitä lapsia vielä nelikymppisenäkin tehty, ei mitenkään ole liian vanha. Teki mieli vastata, että kai minä olisin niitä tehnyt jo nuorempana, jos olisin halunnut, ei Valja ole ensimmäinen mies, mutta tyydyin vain mutisemaan jotakin, että kyllä se lastentekoikä nyt vain on mennyt ohitse.

Helena pyöritteli silmiään. Hän ei ollut yhtään sen enempää kiinnostunut lapsista tai niiden hankkimisesta kuin minäkään ja ymmärsi satakymmenenprosenttisesti. Ja samaa mieltä hänkin oli, että tahditon kysymys anoppikandidaatilta, ei tuollaista pitäisi mennä utelemaan ylipäänsä. Kimmo oli enemmänkin järkyttynyt, sillä hän ei ollut ikinä törmännyt lapsenteosta kyseleviin sukulaisiin tai muihin. Ei tietysti ihme, sillä vaikea sinkkumiehen oli yksikseen lapsia hankkia.

Se Don Giovanni sen sijaan oli ollut hieno. Se esitettiin Palais Garnier’ssa, jonka historia ulottui jonnekin aikojen taakse ja joka oli sisältä kuin Versailles. Valjan vanhemmilla oli aitio varattuna, joten meillä oli oma rauha ja esteetön näkymä lavalle. Don Giovanni oli tuttu ooppera, jonka olin nähnyt muutaman kerran, mutta yksikään niistä ei pärjännyt loisteliaisuudessaan tälle Pariisin esitykselle. Oikein vanhanajan kunnon pukudraama lavasteineen kaikkineen. Tältä osin ei todellakaan harmittanut että lähdin.

[Sonja T.Valvoja]

Joku raja
Täyttäisin parin viikon päästä neljäkymmentä. En oikeastaan halunnut edes ajatella sitä. Ei sillä, että tässä nyt mitään ikäkriisiä olisi tunkemassa, mutta olihan se nyt… neljäkymmentä.

Sinänsä tässä ei pitänyt mitään valittamista olla. Olin terve, olin töissä, olin taloudellisesti riippumaton, oli talo, oli auto, oli hevonen, oli koira, oli ystävät, oli mies ja oli hyvä elämä. Marimekkoa, Arabiaa, Iittalaa, Villeroy&Bochia, taidetta seinillä, mutta Lokki-valaisimeen, Artekiin tai Toikan lintuihin en ollut sortunut.

Joskus tuntui siltä, että olin saanut niskalenkin tästä elämäksi kutsutusta sekoilusta, että tiesin miten selvitään ja eletään omannäköistä elämää, fiksusti. Tosin siltä oli tuntunut monta kertaa aikaisemminkin ja se elämä oli sitten aina yllättänyt lyömällä jotakin täysin odottamatonta jostain takavasemmalta. En siis luottanut siihen tunteeseen, kun tiesin, että kaikenlaista voi käydä. Siksi oli parempi katsoa päivä kerrallaan eikä ripustautua turhan tiukasti kiinni tulevaisuudensuunnitelmiinsa. Muutokset eivät olleet mahdollisia, ne olivat tosiasia. Aina tuli jotakin. Piti vain toivoa, ettei nyt ihan just taas tulisi mitään kuolemantapausta. Ne olivat turhan rankkoja.

Olin ensin ajatellut etten halua mitään juhlia järjestää. Ei sitä nyt kannata naisen mainostaa täyttävänsä neljäkymmentä, mutta olin kohdannut vastarintaa. Valja oli sitä mieltä että kannatti juhlia, jos ei tiennyt mitä muuta tekisi. Oli tarjoutunut vielä vaikka järjestelmäänkin ne juhlat, jos minä en haluaisi. Ja kaverit ilmoittivat tulevansa joka tapauksessa, juhlia tai ei ja vastalauseita ei kuunnella. Minua nauratti.

Eli juhlat sitten, turha potkia vastaan. Vieraslista ei ollut pitkänpitkä: Valja, kaverit, Markus ja Krista, työkavereita, Hopiavuoren porukkaa ja muutama uudempi Ingress-kaveri, joihin olin täällä pelatessani tutustunut. Mutta siinä vaiheessa kun Valja ehdotti, että kutsuisin sen Anssinkin, sanoin ”ei”. Joku raja.

[Sonja T.Valvoja]

Päiväkirja
Se alkoi aina tässä lokakuun kieppeillä, jotkut aiemmin, jotkut myöhemmin, mutta lokakuu oli yleensä se kuukausi kun alkoi ensimmäisen kerran klipperit käydä. Jotkut hevoset kasvattivat karvansa vaivihkaa ja toiset muuttuivat yhdessä yössä angorakaneiksi. Salieri oli ollut viimeksimainittua koulukuntaa. Naureskelin ihan kun sain Anssilta Whatsappiin kuvan kauheasta kasasta mustaa karvanputua tallin lattialla ja kysymyksen ”Arvaas mitä me tänään tehtiin?”. Niin tuttua että ihan hykerrytti.

Aaveesta ei vielä tiennyt. Ei sillä ainakaan viime talvena ollut minkäänlaista talvikarvaa vaikka kyllä Kozloveillakin oli ihan kunnon talvi, eivät he niin etelässä asuneet. Eikä Aave ollut vielä ainakaan muuttunut ede pörröiseksi, kuten Mortti teki. Ei Mortin karva pidempää juurikaan ollut kuin kesällä, mutta pörröisempää. Aavetta sai kyllä jo loimittaa, joten jos se lie osasyynä siihen, että se pysyi niin silkkisenä. Mutta kun ei sitä voinut panna ulos ilman loimea! Toisaalta ihan hyvä, koska en minä niin suunnattomasti klippaamista rakastanut.

Olin ottanut tavakseni kirjata Aaveen päiväkirjaan kaiken muun lisäksi myös päivän sään ja loimituksen ja sen, oliko se mielestäni riittävä, liikaa vai sopiva. Ehkä siitä olisi hyötyä, ehkä sieltä löytyisi jokin viisastenkivi siihen, miten minäkin päivänä kannatti loimittaa. Vaikka eipä se koskaan ongelma ollut, kun Hopiavuoren henkilökunta käytti maalaisjärkeään ja loimitti tarvittaessa pyytämättäkin, jos näkivät tarpeelliseksi.

Pläräsin läpi päiväkirjaa ja lueskelin sieltä satunnaisia merkintöjä. Kengitys. Vapaapäivä. Kisavalmennus. Kisat. Kesälaitumella. Paarmanpuremia. Kenkä irti. Rokotus. Sadepäivä. Ruumiinlämpö vähän koholla, ei muita oireita. Lievää epäpuhtautta liikkeissä. Ei halua liikkua kunnolla. Liikkui tosi hyvin. Ihme homma. Hyvä päivä.

Kaikkea päiväkirja ei kertonut, mutta sitä varten oli kuvia. Yritin ottaa Aaveesta sellaisen hyvän potretin kerran kuussa, jossa se seisoi sivuttain kameraan. Eihän sitä muutosta päivittäin huomannut, mutta kun selasi kuvia läpi, sen näki. Ensimmäisissä Hopiavuoressa otetuissa kuvissa Aave oli suorastaan luiseva vaikkei esimerkiksi kylkiluut nyt ihan suoraan näkyneet. Vähitellen Aaveesta oli tullut muhkeampi, lihaksikkaampi, vaikkei se missään määrin ollut samanlainen muhku kuin esimerkiksi Salieri ja Morttikin, jossain määrin. Se pysyi hoikkana ja sirona, mutta ero oli silti olemassa.

[Sonja T.Valvoja]

Vain tämän kerran
Se oli iltapäivää, kun Valja soitti, mikä on aika poikkeuksellista. Syykin selvisi.
”Kuule, töissä on nyt pienimuotoinen ongelma menossa. Katastrofi oikeastaan. En minä tätä muuten pyytäisikään sinulta, mutta voisitko mitenkään viedä Sonjushkan tallille puoli viideksi? Hän on nyt kotona, sieltä pitäisi hakea. Minä kyllä haen hänet sitten kotiin myöhemmin.”

En tiennyt ensin mitä sanoa. Tietenkin minä voisin viedä hänet, eihän minulla tässä nyt mitään muutakaan ollut niin tähdellistä, mutta eri asia oli että halusinko. Olin tehnyt Valjalle selväksi tai ainakin yrittänyt tehdä, etten halua varsinaisesti minkäänlaista asemaa lasten elämässä, ei ainakaan vielä. Olin vain isän uusi naisystävä, joku jonka on kerran tai pari nähnyt ja josta voi isän kanssa puhua nimellä ja tietäen kenestä puhutaan, mutta ei sitten muuta.

”Tiedän ettet halua puuttua lasten elämään, mutta voisitko nyt tämän kerran? En pyytäisi tätä, jos olisi jokin toinen vaihtoehto, mutta mä en pääse nyt itse mitenkään.”

Minusta tuo oli vähän halpamaista. ”Tämän kerran”. ”Ei muuta vaihtoehtoa”. Vedin omasta pakastani sen halpamaisimman kortin:
”Mutta entäs lasten äiti? Eiks se voi?”

Linjan päästä kuului huokaisu.
”Ei kuulemma voi, ei ole paikkakunnalla.”

En tiedä olinko se vain minä ja minun ennakoluulot, mutta mietin oliko tuo totta. En siis Valjaa epäillyt valehtelijaksi, mutta tämän ex-vaimon kanssa oli nyt syksyn mittaan alkanut tulla silloin tällöin kaikenlaisia pieniä hakauksia. Ei mitään isoa eikä epäilyttävää, mutta sellaista jouston puutetta, ei yhtäkkiä ollutkaan paikkakunnalla, ei voinut sitä eikä tätä, vaikka kesällä olivat suunnitelmien muutokset ja yllätykset saatu hoidettua jouheasti. Toki kesä oli kesää ja lomaa ja sellaista, mutta epäluuloinen ihminen yhdisti tämän siihen milloin minut oli esitelty lapsille ja että pikkuriesat olivat alkaneet sen jälkeen. Tiedä sitten oliko kyseessä sattuma.

Niin minä sitten suostuin, vähän pitkin hampain ja vannotin itseäni, että tämä on tosiaan vain tämä yksi kerta. Seuraavalla kerralla sanon ”ei” heti. Ja kyllä Valja tiesi hyppineensä rajojen ylitse. Seuraavana päivänä soitti kukkalähetti ja kohta ovelleni ilmestyi suuri kukkakimppu, pitkiä violetteja ruusuja. Violetti oli ollut aina se ruusu, joita Valja minulle osti, jo siellä Nizzassa ikuisuus sitten. Mukana oli kortti, jossa luki yksinkertaisesti ”Kiitos ja anteeksi”. Se tuntui vähän ehkä ylimitoitetulta siihen nähden, ettei minun tosiaan tarvinnut tehdä muuta kuin hakea pikku-Sonja kotoaan ja viedä tallille. Hän osasi itse ottaa kaiken tarvittavan mukaan ja kaikin tavoin tarvitsi ainoastaan sen autokyydin, ei mitään muuta huolenpitoa.

[Sonja T.Valvoja]

Koirakin on parempi lapsenlikka
Taas kerran Hopiavuoren keittiönpöydän ääressä puhuttiin kisajuttuja. Joku meni mainitsemaan uuden sarjan, Merri Dressage ja Jumping Tourin, jonka ensimmäinen osakilpailu olisi tulossa koht’siltään. Että onko joku menossa ja mihin luokkaan ja pitäisikö ja keitä muita sinne on jo ilmoittautunut. Bongasin osallistujalistoilta tuttuja nimiä Royal Gardenista enkä ollut pahemmin edes yllättynyt.

— En mä sinne lähde, sanoin kun joku sitä minulta erikseen kysyi. — Joo, olisihan siellä tuo pyhä Yrjö, mutta mä nyt skippaan kuitenkin. Aave saa olla vähän kevyemmällä noiden edellisten kisojen jälkeen, mutta tuossa myöhemmin syksyllä lähden ehkä Kozloveille parin viikon tehotreeniin. Riippuen, että miltä siellä sitten tuntuu, niin vois miettiä jotain yksittäisiä kisoja vielä loppuvuodeksi, jos löytyy jotakin fiksua. Ja sit joulun ajan pidetään ihan puhdasta lomaa.

Ja sitten toisaalle:
— Ei, en mä usko että Anssi ja Salieri olis lähdössä tuonne. Siellä on vähän huonosti luokat, ainakin ne Tour-luokat. Kun ne ei ole vielä pyhää Yrjöä startanneet ja vaativaan B:hen ne ei voi osallistua kun ovat kisanneet A:ta jo. Mutta ei Salieri taida vielä olla ihan sillä tasolla, että se selviäisi tuosta Prix St Georgesta.

Elli opi oppinut jo kävelemään ja juoksemaankin ja se mennä vipotti pitkin keittiötä ja olohuonetta ja mekasti mennessään. Janna ja Rasmus yrittivät rauhoitella, mutta aika tavalla turhaan. Koirien kanssa Elli osasi olla yllättävän nätisti, ei kiusannut yhtään niitä. Ja toisaalta Hopiavuoren koirat olivat tottuneet Elliin. Axan kanssahan ei ollut ongelmia, sillä se oli ollut Otavassa jo silloin kun Sofia oli ihan pieni eikä Laurikaan suuri ollut. Axa kantoi Ellille lelun toisensa perään ja sai aina ilahtuneen vastaanoton.
— Tiitta, sanoi Elli kun Axa ojensi sille epämääräisen vaaleanpunaista purulelua.

— Minen ymmärrä notta mitä varten ihimiset sanoo notta se vauvavuasi olisi jotenkin raskas, huokasi Janna kahvikuppinsa ääressä. — Vauvahan on joulukinkun kokoonen ja pysyy kohtuuhyvin paikoillaan. Saattaa tua nyt valavottaa, jos huanosti sattuu, muttei sen perässä tarvi juasta ja olla pelastamassa aina joka paikasta. Mutta sitten tää taaperovaihe… Janna huokasi taas, muttei toivottomana vaan vähän melkein humoristisesti.
— Sun tarttee palkata toi Sonjan Axa teille töihin kun metsästyskausi loppuu, sanoi Nelly katsellessaan parivaljakon touhuja. — Toinen tuo leluja ja toinen kiittää ja molemmat on kauheen tyytyväisiä.
— Se on se kun koirakin on parempi lapsenlikka kuin mä, heitin ja sain aikaiseksi kollektiivisen naurunhyrinän.

[Sonja T.Valvoja]

Vahingossa hyvä tulee, mutta vain kerran vuodessa
Kimmosta ei saanut ikinä hyvää valokuvaa. Tai joskus onnistui salaa ottamaan jonkinlaisen semisiedettävän kuvan, mutta aina, ihan joka kerta kun paljastin, että kuvaan häntä ja käskin pysymään paikoillaan tai siirtymään parempaan paikkaan tai katsomaan sinne tai tänne tai edes hymyilemään, hän meni ihan kamalaksi. Jotenkin Kimmo onnistui aina kuromaan niskansa lyhyeksi takakenoon, asentonsa jäykäksi ja teennäiseksi eikä se hymykään koskaan näyttänyt luonnolliselta tai edes hyvältä. Salakuvissa oli sitten asettelu tai jokin muu pielessä, kun ei vahingossa hyvää saa kuin ehkä just… vahingossa. Kerran vuodessa.

Minulla oli vaihteeksi kaupunkiviikonloppu. Aaveella oli pari ihan puhdasta lepopäivää, Valjalla lapset, Axa nuohosi Riston ja Markuksen kanssa metsällä, niin minä päätin lähteä käymään Tampereella. Kimmon kanssa sitten saimme päähän lähteä Espooseen. Emmassa oli päättyvä ranskalaisen taiteilijan näyttely, jota oli kovasti mainostettu radiossa pitkin kesää. Se oli kyllä melkoinen pettymys, mutta museo muuten oli kyllä laaja ja siellä oli paljon muutakin nähtävää. Onneksi, koska olisi voinut ehkä harmittaa laittautua pitkän matkan päästä paikalle ja sitten pettyä kokonaan.

Museossa oli muutamia kivoja paikkoja, missä olisi voinut ottaa ehkä hyvänkin kuvan Kimmosta, luontaisessa ympäristössään, kuten hänelle veistelin. Mutta ei, niistä kuvista ei kyllä tullut yhtään mitään. Muutamassa salakuvassa hän oli yhtä lailla epäedustavan näköinen, vain toisella tapaa. Toisia kamera ei vain rakasta, kuittasi Kimmo. Halusin väittää vastaan, sillä aina silloin kerran vuodessa sattui onnistumaan. Ja kaverikuvissa, joita kyllä aika harvoin otimme, hän osasi kyllä hymyillä ihan kauniisti.

Sitten kun istuimme syömässä museovisiitin jälkeen, Kimmo esitteli puhelimestaan muutaman kuvan, jotka oli ottanut minusta. Paria hän oli ohjannut, mutta joukossa oli muutama sellainen, jonka hän oli ottanut salaa tai ainakin niin etten minä ollut huomannut. Ja jestas, ne olivat ihan kivoja! Kimmo vähän vähätteli, että pelkkiä kännykkäräpsyjä, mutta tiesimme kyllä molemmat, ettei nykyisissä kamerapuhelimissa kuvien onnistuminen jäänyt tekniikasta kiinni. Mutta koska Kimmo kuvasi myös digijärkkärillä, niin tietysti puhelin tuntui siihen verrattuna kevytkuvaamiselta, ei oikealta. Ja ehkä hänellä oli sitten paremmin silmääkin niille kuville ja kuvaustilanteille. Minähän en ole koskaan varsinaisesti loistanut (kuva)taiteellisilla ominaisuuksillani.

[Sonja T.Valvoja]

Åland Weekendin tulokset ovat tulleet ja tämä liittyy niihin, tietenkin. Minä vielä unohdin lähettää nuo muutamat tuotokseni ja silti kävi näin…

Ei toi oo mun
En ymmärtänyt alkuunkaan sitä, miten ihmeessä olin koululuokkien puolella kolmantena vedonlyöjien suosikkilistalla. Olinhan tietysti voittanut viimeksi vaativan A:n, mutta tänään se vaativa A meni… no, ei nyt suoranaisesti penkin alle, 65 % on ihan kohtuullinen prosenttilukema ja luokka oli tosi tasainen. Voittajalla ei ollut kuin reilu 4 prosenttiyksikköä enemmän, karvan alle seitsemäänkymmeneen jäi. Mahtoivat vedonlyöjät kuitenkin repiä hiuksia päästään kun tämä melkein-ennakkosuosikki taipui sijalle 17. Toisaalta, pesinhän minä sillä 17. sijallani Kiaranin, Melinan, Lucianon, Eetun, Noeulin ja Anssin ja Salierin. Milan oli Biffellä parempi.

Hopiavuorilaisilla meni muutenkin vähän heikosti. Toki kaikki ymmärtääkseni saivat ihan ehjät suoritukset ja saavutus se sekin on, mutta sijoituksilla ei juhlittu. Se, että Oskari ratsasti helpossa B:ssä Typyllä 65 % ja oli ensimmäinen sijojen ulkopuolella, oli varmasti yhden sortin voitto kyllä hänelle. Itse asiassa ruusukkeita tuli vain kaksi, Marsh ja Stanimir olivat viidensiä GP Specialissa tosi hyvillä prosenteilla ja sitten se Prix St Georgen voitto, jonka minä nappasin Aaveen kanssa. Kun sitten sunnuntainakaan ei Hopiavuoreen sijoituksia tullut, niin ne oli ruusukkeet siinä sitten, minulla ja Marshallilla.

Ja minä olin ollut niin huolissani siitä pyhästä Yrjöstä! Vaikka Nelly sanoikin, ettei siinä vielä mahdottomia vaadita. Puolipiruetteja, laukanvaihtoja, peruutus, taivutuksia, kyllähän ne kaikki meiltä sujuvat ja vähitellen Aaveellekin alkaa karttua voimaa ja lihaksistoa niin että se selviää niistä kauniisti. Tuomarikommenteissa oli muutamia niin kehuvia lausahduksia, että punastuttaa ihan.

Ei silti pidä takertua pelkästään niihin kehuihin. Eivät ne prosentit, 70 % ja rapiat, vielä mitkään huikean hyvät olleet ja parantamisen varaa jäi. Niitä kuitenkin murehtisin vasta Nellyn kanssa kotona, kun jatkaisimme harjoittelua. Lauantai-illan gaalassa kelpasi taas kerran nostella samppanjalasiaan voiton kunniaksi.

Melkein parasta näissä kisoissa on nämä iltagaalat. Hyvää ruokaa, hyvää juomaa, juhlatunnelmaa ja parasta tietysti on se kun saa pukeutua hienosti. Eikä ihmisaran introvertinkään tarvitse nykyään enää murehtia sitä sosiaalista puolta juhlissa. Tunsin jo tosi monia niistä tyypeistä, jotka näissä kisoissa aina kiersivät, niin että kevyttä small talkia saattoi heittää melkein kelle tahansa. Jos ei omaa porukkaa ollut, niin saatoin aina tuppautua Kozlovien tai Rosenbergien seuraan.

Toki nykyään Anssi kiersi paljon samoja kisoja Salierin kanssa ja Anssihan oli täydellinen iltaseuralainen: pitkä, komea, osasi käyttäytyä, osasi pukeutua, hyvää seuraa. En tiedä olisiko minun pitänyt tuntea itseni jotekin hämilliseksi tai varuillaanolevaksi, kun meillä kuitenkin oli vähän toisenlaista historiaa Anssin kanssa, mutta päätin etten aio. Minun mielestäni tilanne oli selvä ja olimme Anssin kanssa samalla sivulla asioiden suhteen. Moni kyllä varmaan luuli meitä pariskunnaksi, niinkuin aina jos mies ja nainen liikkuvat yhdessä, mutta se taas ei ollut minun ongelmani. En aikonut alkaa huutaa kaikille, ettei toi oo mun. Eikä Anssin ollut pakko minun kanssani roikkua, mutta ei hänellä näyttänyt olevan mitään sitä vastaankaan.

[Sonja T.Valvoja]

Hevoskauppias Tähdistö?
En ollut kuullut Harrista mitään sen jälkeen kun hän oli hakenut loputkin tavaransa Orionista heinäkuun alussa. Ei sillä, ei tarvinnut enkä halunnutkaan. Se oli ollutta ja mennyttä. Olin pitkän aikaa miettinyt some-kanaviani ja lopulta päätynyt poistamaan Harrin FB-kavereistani. Siitä nyt ei mitään erillistä ilmoitusta toiselle lähtenyt, niin että en tiennyt oliko hän edes huomannut sitä. Jos oli, niin sai minun puolestani ajatella mitä halusi. Instagramini oli edelleen julkinen, mutta sielläkään nyt en mitään henkilökohtaisuuksia jakanut, niitä arkisia kuvia vain. En tiedä seurasiko Harri Instaani, mutta sama se jos seurasi. Tänään siellä oli kuva vesisateisesta pellosta, josta oli juuri eilen ehditty puida ohra.

Ja Valjan kanssa meni niin hyvin. Olin nyt tavannut sitten ne lapsetkin. Pikku-Sonja, Sonjushka oli teini-iän kynnyksellä oleva, ujonlainen, hontelo tyttö, mutta hän syttyi kyllä kun pääsimme puhumaan hevosista. Hän oli juuri siirtymässä poneista pois ja uusi vuokrahevonen oli pienehkö tilastotamma, siro ja hyväliikkeinen. En tiedä mikä minuun meni kun lupasin joku kerta tulla katsomaan hänen hevostaan isänsä kanssa.

Max oli muutaman vuoden nuorempi, alakouluikäinen. Hän muistutti kovasti Valjaa, voisin kuvitella Valjan olleen aivan samannäköinen lapsena. Max ei ollut niinkään ujo, mutta puhua höpötti asioita, joita en varsinaisesti ymmärtänyt. Yritin välillä esittää tarkentavia kysymyksiä, mutten tullut vastauksista yhtään sen viisaammaksi. Max oli aloittanut koripalloharrastuksen nyt syksyllä ja oli kovin innoissaan siitä. Sen lisäksi hän soitti pianoa ja viulua ja pelasi shakkiakin, vaikka valitti että kotona sisko aina voitti hänet.

Että ihan ookoo, mutta toivoin kuitenkin silti vaivihkaa, ettei minun tarvitsisi ainakaan vielä kauhean paljon viettää aikaani lasten kanssa. Se oli raskasta, imi energiaa ja olin sen illallisen jälkeen kotona tosi nääntynyt vaikken ollut tehnyt mitään. Eikä minua ollut vielä häirinneet lainkaan ne Valjan lapsiviikot, jolloin olin yksikseni kotona. Viihdyin yksin hiljaisuudessani ja saatoinhan aina mennä käymään Otavassa, jos alkoi rassata.

Sitten eräänä iltana, kun istuin yksikseni työhuoneessa tietokoneen ääressä surffaten sitä sun tätä, tuli Harrilta viesti ihan yllättäen. Sydän läpätti kun avasin sen, mitä kummaa Harri nyt…
”Vähän hölmö kysymys ehkä, mutta haluaisitko myydä Salierin, jos mä tarjoutuisin ostamaan sen?”

[Sonja T.Valvoja]

Koska onhan tähän nyt pakko vastata jotakin.

Pieni, karvainen ja kutiava
Teknisesti ottaen minulla olisi ollut vähän kiire, kun olin luvannut tulla tallilta suhteellisen aikaisin kotiin. Mutta kun näin Santun nojaavan hartiat lysyssä pihaton aitaan ja Fifiä ei näkynyt missään, tajusin että tänään oli se päivä. Kaikki kiireet loppuivat siihen.

Santulla oli ollut ongelmia Fifin kanssa niin kauan eikä niistä voinut syyttää sitä, etteikö Santtu olisi yrittänyt parastaan ihottuman hoidossa. Kuinka moni muu teini pesisi hevostaan päivittäin, klippaisi, rasvaisi, taluttaisi öisin, loimittaisi, päivästä toiseen, viikosta toiseen, kaikki kesät, pitkälle syksyyn? Niinpä. Hevosen omistaminen ei ollut heikkohermoisten hommaa, se tiedettiin, mutta tällainen terveysongelma teki siitä hiuksianostattavaa painajaista. Ja mitäpä siitä, mutta kun se hevonen silti kärsi.

No, nyt Fifi oli sitten lähtenyt ja kuulemma sellaiseen paikkaan, jossa on vähemmän ötököitä ja parempi hoito. Mietin kyllä itsekseni, että millä tavalla muka voi vielä olla parempi hoito kuin mitä Santtu on tarjonnut, mutta en käynyt riitelemään asiasta. Toivotin mielessäni Fifille hyvää onnea tulevaisuuteen, toivottavasti se ihottuma todella helpottaisi. Ja kohta tulisi Santun uusi hevonen. Tihku ei ollut ihan sellainen, jonka olisin itse valinnut, mutta mukava, järkevä tamma joka tapauksessa ja minusta he olivat Santun kanssa aika mukiinmenevä pari. Saatoin vain toivoa sitäkin, ettei tamman mahahaavasta kehittyisi pahaa ongelmaa. Santtu oli varovasti puhunut siitä, että ehkä hän voisi jossain vaiheessa lähteä Tihkun kanssa kokeilemaan kilpailemista, muttei toki vielä. Piti ensin tutustua tammaan ja antaa senkin tottua uuteen kotiinsa.

Mutta nyt ei selkeästikään ollut iloisten kisasuunnitelmien aika, sen näki Santun ryhdistä jo kauas. Ja ymmärsihän sen. Olkoonkin että Fifi oli pieni, karvainen ja kutiava, oli se ollut Santun oma monta vuotta. Ei siinä lohduttanut ajatella uutta hevosta, kun ei se ollut sama asia.

Kävelin aidan viereen ja Flida käänsi päätään minun suuntaani niin että Santtukin huomasi minut.
— Fifikö on nyt haettu tänään? kysyin vaikka tiesin.

Santtu nyökkäsi vain ja jatkoi Flidan rapsuttelua.
— Onhan se surullista. Fifi oli niin suloinen.

Santtu tyytyi taas vain nyökkäämään enkä minä oikeastaan mitään vastausta odottanutkaan, kunhan puhuin lämpimikseni. Vähän ajan kuluttua Santtu sai kuitenkin suunsa auki:
— Mun tulee ikävä Fifiä, vaikka Tihku onkin tulossa.
— No varmasti tulee, ehtihän se sulla monta vuotta olla. Paljon oudompaa olisi, jos ei tulisi.
— Niin. Niin kai.

[Sonja T.Valvoja]

Tästä piti tulla Ålan Weekend -tuotos, muttei sitten tullutkaan. Sen takia tarinan alku ja loppu ovat ihan eri paria keskenään.

Hirviökärpäsiä
Se oli vieläkin hassua ja vähän outoa, ettei käynti ollut ongelma eikä mikään. Mortin kanssa siihen oli saanut tottua, että käyntiä piti hioa erityisen hyvin ja vähäänkin onnistumiseen tuli olla tyytyväinen. Jos se nyt meni suunnilleen nelitahtista käyntiä, niin se oli jo hyvä. Vitosen pisteet käyntiosuuksista oli tavoite, kutosen saattoi saada vahingossa ja seiskasta räjähti galaksit. Mutta hevonen oli se mikä se oli ja tiesin tämän jo hankkiessani sen. Nellykös se nyt sanoi, vai Simo, että Mortin kanssa ne pisteet piti tehdä ohjelman muissa osioissa. Helpolla silleen ei päässyt, kun sitä käyntiä piti treenata niin paljon, mutta samalla myös ihan kaikkea muuta kun niiden piti onnistua, koska siihen käyntiin ei ollut luottamista.

Niin että nyt osasin olla tosi tyytyväinen ja kiitollinen siitä, että Aaveella oli kolme suhteellisen hyvää ja ennen kaikkea tasavahvaa askellajia. Ja voi että nautin aina sen selän pontevasta keinunnasta käynnissä! Mortin menetys harmitti vieläkin, mutta oli pakko tunnustaa etten välttämättä joutunut huonompaan tyytymään kun Aaveen sain.

Tänään Aaveen selkä keinui metsäpoluilla, kun olimme lähteneet rauhalliselle maastolenkille Marshallin ja Niklaksen kanssa. Aamulla oli satanut kaatamalla vettä, mutta nyt iltapäivästä aurinko paisteli jo kirkkaasti. Lämminhän ei enää ollut, mitä hädin tuskin kai kymmenen astetta ja tuttu viima oli saanut jo miltei talvista purevuutta. Olisi pitänyt ottaa se ratsastusloimi…

Niklas manasi samaa, mutta eri syystä. Barnumilla tuskin oli kylmä, mutta sen karva oli täynnä ylimääräistä elämää. En sitten tiedä pitikö se tosiaan paikkaansa, että hirvikärpäset suosivat tummia kohteita. Siltä se vähän vaikutti, sillä Stanimir ja Aave keräsivät paljon vähemmän hirvareita turkkeihinsa. Barnumilla niitä sen sijaan riitti ja aina joku osui Niklaksenkin niskaan.

— Ei jumankavita, taas menee yksi, Niklas manasi ja kaiveli niskaansa. Barnum heitti päätään ja otti muutaman sivuaskeleen, kun ohjat löystyivät.
— Älä päästä ohjia. Keskity, Marshall komensi.
— Mä lähren seuraavan kerran maastohon vasta kun on metrin hanki… mutisi Niklas kapinallisesti, mutta keräsi ohjat ja Barnum rauhoittui.
— Tiedättekö, mikä yksi hyvä puoli Aaveessa kaiken muun lisäksi on? kysyin.
— No?
— Kun se on ihan vaalea ihoaan myöten, niin arvaatteks miten helppo sen turkista on löytää kaikki hirvarit? Kun ne on mustia niin ne näkyy kilometrin päähän joka tapauksessa.

Niklas nauroi ja Marshallkin veti suutaan hymyyn.
— No en ole kyllä ikinä tuollaista seikkaa tullut miettineeksi. Mutta loogisesti ajatellen olet kyllä varmasti ihan oikeassa.
— Toi on kyllä ihan väärin. Mää saan kaivaa Barnumia läpihte täikamman kanssa aamuyähön asti ja mistä vetoa, että sittenkin joku hirviökärpänen mönkii vielä huomenna johonakin. Millähän tän sais blondattua…

• Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi, 2 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: kootut selitykset

[Sonja T.Valvoja]

Voi Hello. Ja voi Milan.
Sinänsä käy sääliksi vähän kun olisi niin kivaa lukea semmoisia happily ever after -stooreja, vaikka kyllä nekin tietysti tylsiksi kävisivät ajan mittaan.

Mutta sitten toisaalta tästä tekstistä jäi kuitenkin jonkinlainen positiivinen fiilis. Ei tilanteen eikä hahmojen takia, ei todellakaan, mutta se, miten molemmat näkevät järjellä. Hello tunnistaa syyn, miksei halua tai voi olla Milanin kanssa ja uskaltaa tunnustaa itselleen olevansa mustasukkainen ja haluavansa kaiken. Ja vaikka miten olisi helpompaa vastata että joo, seurustellaan vaan, niin Hello ei tee sitä, koska tietää ettei se onnistuisi.
Ja Milan samoin. Milan ei lupaa kuuta taivaalta saadakseen Hellon, ei sano että mä lopetan, mä rupean tekemään jotain muuta (koska voi olla ettei jonkin muun löytäminen ole lainkaan yksinkertaista), mä haluan vaan seurustella sun kanssa, viis kaikista realiteeteista.

Traagista siis, tragediaa molempien puolella, mutta kumpikin näkee ne realiteetit. Ja minun mielestäni tämä on jollain tavoin tosi… hieno juttu. Se ei ole helppoa, varsinkin jos ja kun tunteet haraa vastaan. Järjenkäyttö on sallittua, vaikka kyse olisikin tunneasioista. Tietysti tässä voi tosiaan olla takana jotakin muuta kuin pelkkä terve järki. Ehkä Hello on polttanut näppinsä liian monta kertaa. Ehkä Milanilla on taustalla jotakin muuta, mitä me emme tiedä (vielä) tai ainakaan minä en osaa yhdistää.

[Sonja T.Valvoja]

Kauhean kaksijakoinen teksti! Toisaalta tekstinä tosi hyvä, erinomaisesti kuvailtu Oskarin olotilaa. Aivan erityisesti pidin tuosta kultakalamalja-vertauksesta. En minä osaa sen enempää analysoida, muuta kuin toivon että osaisin itse kirjoittaa samalla tavalla.
Mutta sitten taas: mihin tämä teksti vie Oskarin tarinaa? Mikä Oskarilla oikein on? Mitä sille käy lopulta? Jatko pelottaa, mutta on sentään jotakin toivoa, nimittäin Sintti ja ratsastaminen. Oskari ratsastaa, joten ei se nyt vielä ole ainakaan kuolemassa, kait.

[Sonja T.Valvoja]

Dodii! Mä olen vähän odotellutkin, että milloin tulee jotakin viittausta tähän Eetun ja Nellyn perhetilanteeseen. Koska jotakin viittausta on pakko tulla, ei siitä niin tavattoman kauaa ole kun Eetu ja Nelly asiasta puhuivat. Se nyt sentään on iloinen uutinen ja tällä kertaa Sonjakin saattaa olla jopa sitä mieltä, vaikka viimeksi ei ollutkaan suoranaisen iloinen. Ellin myötä Sonjakin on huomannut, ettei lapsi ole maailmanloppu (ainakaan kaikille, vaikka hänelle kyllä olisi).

Mutta Inari, Inari! Tämä oli yllätys kyllä, että telkkä on pöntössä sielläkin ja jännä nähdä mitä tästä kuviosta tulee. Jos minun pitäisi lyödä vetoa jonkin vaihtoehdon puolesta, niin veikkaisin Inarin olevan niin konservatiivi, ettei abortti tule kuuloonkaan tai jos abortin teettääkin, tulee hän sitä suremaan ja kenties katumaankin. Mutta en halua oikeastaan spekuloida tällä, koska Inari on yllättänyt aiemminkin ja Inari on edelleen välillä vähän mysteeri.
Paitsi mysteeri, Inari on minulle ollut aina vähän myös jonkinlainen… epäonnistuja. En tiedä oikein miksi, se ettei pääse oikeustieteelliseen ei ole minusta varsinainen epäonnistuminen, tietäen ettei se ole mitenkään helppoa. Eikä sekään ole epäonnistujan merkki, että lähti lukemaan sosiaalialaa (tai mikä se nyt oli, mitä Inari lähti opiskelemaan) AMK:ssa, vaikka sosiaaliala ei olisi oma valinta. Mutta toisaalta Inarin omia ajatuksia olemme lukeneet aika paljonkin tässä vuosien mittaan ja Inari pitää itse itseään epäonnistujana, niin että kai sitä sitten sen takia minäkin pidän. Eikä tämä raskaaksi tuleminen paranna tilannetta yhtään ja oletan, että Inari tuntee itsensä entistä suuremmaksi epäonnistujaksi.

[Sonja T.Valvoja]

Tervetuloa Hopiavuoreen! Minusta Pasi onkin kaivannut ikiomaa hoitajaa jo jonkin aikaa.

[Sonja T.Valvoja]

Siis ihanaa saada kielioppi-palautetta, oikeasti! Ymmärrän ettei sitä joka kerta viitsi, mutta olisi joskus tosi-tosi hyödyllistä käydä vaikka jokin yksittäinen teksti läpi silleen, että tässä virkkeessä on tämmöinen virhe ja lausetta ei saa aloittaa tuolla ja tuossa virkkeessä verbin taivutus on väärin ja aikamuodot päin p*rsettä. Joo tiedän, että teet tätä työksesi eikä vapaa-ajalla töitä viitsi tehdä, mutta olisihan se nyt… kivaa. Koska mä todellakin tarvitsisin kielioppikertausta!

[Sonja T.Valvoja]

Tätä minä just tarkoitin, kun jonnekin toisaalle kirjoitin, että Ecuador kuulostaa kiintoisalta tapaukselta (tai ainakin minun piti kirjoittaa niin). Lähtökohta on suorastaan herkullinen: kaltoinkohdeltu, kipeä, vihaiseksi opetettu hevonen päätyy ymmärtäväisemmälle ihmiselle, mutta tietenkään kaikki ei muutu heti kuin taikaiskusta hyväksi. Kuulostaa tietysti maailman suurimmalta kliseeltä, mutta viis minä siitä: seuraan tosi mielenkiinnolla Ecuadorin tarinaa.

[Sonja T.Valvoja]

Minjaa käy vähän sääliksi tässä tekstissä. Toisaalta hän yrittää olla analyyttinen ja järkevä ja kaikkea semmoista, mitä aikuisilta ihmisiltä odotetaan, mutta samalla kuitenkin tekisi mieli vain itkeä ja olla surkea, kun kaikki on niin huonosti. Hyvin inhimillistä, hyvin samaistuttavaa.

[Sonja T.Valvoja]

Tervetuloa, Tihku, sinisilmäinen tamma!
En voi kuitenkaan olla huolestumatta siitä, että mitä tulevaisuudessa on luvassa. Tässä on pari tämmöistä pientä viittausta (”tamman äärimmäisen kuiva olemus”, ”jotenkin kireältä se näytti”, ainakin), että mitä jos kaikki ei olekaan kondiksessa? Tiedän, eihän reaalimaailmassa yleensä olekaan. Aina on jotain. Mutta kun näihin viitataan fiktiivisessä tekstissä, niin se voi tarkoittaa kahta asiaa: joko kirjoittaja on tosi tarkkanäköinen ja realistinen tai sitten luvassa on ongelmia.
Toisaalta olihan tässä hyvin lupaaviakin pätkiä. Tihku tuntui asettuneen taloksi aika nopeasti, ei jännittänyt enää ja muutamassa päivässä olemuskin näytti kirkkaammalta. Ehkä se tästä. Ehkä Santtu ei saa uutta sairastelijaa.

[Sonja T.Valvoja]

Eetun kirjoittaja on monta kertaa kommentoinut minun erilaisia suruja käsitteleviä tekstejäni, että on melko eleetöntä surun ja murheen kuvausta, ei mitään suurimittaista draamavollotusta, joka olisi hänelle vierasta. Olen ottanut ne aina kehuna ja nyt haluan panna kehun kiertoon. Santtu ei kanssa vollota ääneen ja paru koko maailmalle murheitaan, mutta surullinen on silti. Ja tähän on tosi helppo eläytyä, melkein nieleskelin itsekin palaa kurkustani tätä lukiessa.

Hei sitten Fifi, toivottavasti saat maailman parhaan uuden kodin (tai ainakin yhtä hyvän kuin Santtu tarjosi). Oikeasti olen salaa vähän innoissani, koska uusi hevonen tuo taas uusia juttuja Hopiavuoreen.

[Sonja T.Valvoja]

Minähän taannoin kommentoin, etten oikein pidä isä-Sudesta kun on itsevaltainen, kylmä ja epäempaattinen. No! Tässähän nyt sitten vedettiin ihan huolella matto alta, kun löytyyhän siitä tavattomasti empatiaa, tosin hevosta kohtaan. Eikä kyseessä ole se, että hän haluaisi pelastaa kaikki maailman kaltoinkohdellut hevoset vaan vain tämän ja ihan puhtaasti itsekkäistä syistä, mutta silti. Ja tulihan tässäkin selväksi, että vaikka hän tuntee ilmiselvästi sääliä Equadoria kohtaan (ja ihan syystäkin), on hän silti piinkova kauppamies ja hevoskauppias. Ei kaiva heti kahtakymmentä viittä kiloa taskusta ja sano, että siinä, hevonen tänne. Ovela hän on, sillä tavalla ovela että säästää hankintahinnassa todennäköisesti puolet alkuperäiseen pyyntiin nähden. Hintana on se, mitä tuossa lopussa sanottiin, Equador joutuu yrittämään vaikka säälittää.

[Julkaisija]

Viestit